Alkuperäisen matkasuunnitelmani mukaan minun piti ehtiä Uuteen Seelantiin reilussa vuorokaudessa, mutta loppujen lopuksi matkaan Helsingistä Aucklandiin suttaantui 53 tuntia. Homma lähti luisumaan käsistä jo Frankfurtissa, kun nolla-asteinen keli pakotti suihkuttamaan koneet jäänestoaineella.

Myöhästymisestä kertovan kuulutuksen puoli tuntia venähti kolmeksi. Tämä tietysti harmitti, sillä läppärin lataaminen terminaalissa oli jäänyt puolitiehen, ja odottelu olisi ollut paljon mukavampaa loungessa kuin ahtaalla turistipaikalla. Pääsin ennen lentoa vielä vanhasta muistista Lufthansan Senator-loungeen, jossa oli selvästi panostettu ruokatarjouluun: aikaisemmin ilmaisten juomien lisäksi oli tarjolla ollut vain makkaroita ja keksejä, nyt tarjontaa oli lisätty jauhelihapihvin näköisillä “poultry meat ballseilla”, saksalaisella sipulipiirakalla, tuorejuustotäytteisillä chileillä ja joillain muilla pikkupurtavilla, joita en kiireissäni ehtinyt maistella. Lennon myöhästymisestä vielä autuaan tietämättömänä Nappasin reppuun pullon San Pellegrinoa, pitkällä lennolla kun on kiva olla vesiomavarainen.

Singapore airlinesin ruoka oli aika samaa tasoa kuin muilla isoilla lentoyhtiöillä, mutta pieniin yksityiskohtiin oli panostettu: juomavalikoimassa oli luonnollisesti Singapore sling -drinkki, ja jälkiruuaksi olisi saanut Magnum-jäätelön. Viivästyminen Frankfurtissa johti tietysti siihen, että jatkolentoni Singaporesta oli ehtinyt jo lähteä sinne laskeuduttuamme. Singapore Airlinesin loistavan palvelun jälkeen myöhästymisestä ei jäänyt edes paha mieli: hotelli, taksit ja ateriat maksettiin täysin oma-aloitteisesti, ja virkailija vielä muistutti keskustaan lähtiessäni että “älä vain maksaa penniäkään itse, kaikki on hoidettu puolestasi”. Näin todellakin oli, ja sain viettää mukavan shoppailupäivän Singaporessa. Edellisen käynnin muistot järkyttävästä ihmispaljoudesta korjaantuivat; nyt paikoin oli suorastaan autiota.

Singaporelaiset ovat ylpeitä merenherkuistaan, ja erityisesti chili crab -ruokalajista. Tästä mausteisesta rapuannoksesta on pari variaatiota, suosituimman ollessa chili-kananmunakastikkeessa kypsennettyä srilankalaista taskurapua, ja kuivempi mustapippuriversio. Kokeilin itse chilirapuja, mutta en ollut täysin myyty. Runsaan kastikkeen takia syöminen oli todella sottaista. Koska rapu oli pilkottu kuorineen kastikkeeseen, se oli käytännössä syötävä sormin, ja jälki oli sen mukaista. Hong Kongissa maistamani variaatio, jossa ravut on kypsennetty suuresta määrästä pieniä chilejä tehdyssä höystössä, on mielestäni herkullisempaa ja samalla huomattavasti nautittavampaa helpomman koostumuksensa ansiosta. Hong Kongissa tätä ruokalajia kutsuttiin spicy crabiksi.

Maistoin Singaporessa ensimmäistä kertaa sokeriruokomehua. Törmäsin siihen sattumalta, kun aamulla ostoskeskuksen avautumista odotellessani kiertelin katselemassa aamiaispaikkoja, ja yksi niistä myi erilaisia tuorepuristettuja mehuja. Heidän tiskillään oli kyltti “Sugar Cane Juice $1.90. With Lemon $2.20″. Hetken emmittyäni tilasin lasillisen sitruunalla, ja yllätyksekseni juoma todellakin puristettiin sokeriruo’osta. Kahdesta noin käsivarren mittaisesta kuoritusta ruo’onpätkästä tuli iso mukillinen todella herkullista mehua. Jäin heti koukkuun, ja tilasin lisää kun löysin samanlaisen myymälän eräältä metroasemalta. Mehu oli luonnollisesti makeaa, mutta toisin kuin voisi kuvitella, ei lainkaan imelää. Hyvää, melko miedon makuista, ja mainion virkistävää sitruunan terästämänä.

Samalta metroasemalta löysin japanilaisia mustekalapalloja myyvän pikaruokalan. Söpö mustekalalogo ja hauska ketjun nimi “Japanese Octopus Balls” saivat impulssiostamaan, ja pian olinkin tyytyväisenä metrovaunussa palloineni ja mehuineni. Näitä palleroita myytiin mustekalalla, katkaravulla ja pekonilla täytettyinä. Ne olivat kuin pieniä palloksi paistettuja suomalaisia lettuja tai kreppejä, ja tarjoiltiin kalahiutaleiden kanssa. Maku oli ihan kiva, mutta ei mitenkään mieleenpainuva. Syön jatkossa mustekalani yhä mieluiten marinoituna, keitettynä tai sellaisenaan raakana.