Viikko ei riitä mihinkään kun katettavana on valtava niemimaa jossa on kehittynyt korkeakulttuuri toisensa jälkeen. Rannat, vuoristokylät ja sademetsät jäivät väliin, keskityimme pääkaupungin ja Pueblan urbaaniin vilinään.

Maan ruokakulttuuri on omaperäinen ja ikivanha. Meksikon lipussakin kotka hengailee kaktuksen päällä ahmimassa käärmettä. Me söimme jalkakäytävillä, neonputkikojuissa, pikaruokaloissa, leipomoissa, turistirysissä ja juppiravintoloissa. Nauttimamme ruoka oli useimmiten herkullista, mutta se muistutti tuskin ollenkaan muualla maailmassa meksikolaisissa ravintoloissa tarjoiltua “meksikolaista ruokaa”. (Teksas-reissujen saldona olen alkanut uskoa että meksikolaisesta ruoasta poistetaan USDA:n määräyksestä maku välittömästi rajalla, tuloksena Tex-Mex.)

Ciudad de Méxicosta sormiin tarttui yli kaiken muun makea tuoreen maissitortillan ja limetin yhdistelmätuoksu. Hypnoottista ajanvietettä oli notkua verkkaisasti etenevällä lounaalla jalkakäytävän kansanravintolassa ja katsella kuinka poliisi laskostelee luotiliivinsä ja kiväärinsä nurkkaan pois tieltä ja kuinka teinityttö taputtelee maissitaikinan palloiksi, litistää pallot muovipussien välissä tortillaprässissä, ja paistaa ne kuumalla metallilevyllä kypsiksi pehmeiksi tortilloiksi, jotka pian päätyvät lautasliinan sisässä pöytäämme.

Hyvin meksikolainen tapa käsitellä mitä hyvänsä eteenkannettua ruokaa vaikutti olevan energinen suolaus ja limettimehun lisäys. Jokapaikan lisäkkeitä olivat myös maustekastikkeet salsa verde ja roja, Pueblassa usein suklaisena.

Matkamme oli hyvin lyhyt ja monta keskeistä herkkua jäi kokonaan kokeilematta. Mieleenpainuvimpia lasiini ja lautaselleni kerinneitä Meksikon makuja:

• Flor de Jamaica - punaiset kuivatut kiinanruusun kukat joista tehdään mehukattimaista jokapaikan virvoitusjuomaa; törmäsin kukkaan myös tacon täytteenä.

• Nopales eli kypsennetyt suikaloidut vihreät kaktusnuput.

• Heinäsirkat - pikkupurtavana tai tortillantäytteenä: lisukkeittensa ansioista maistuivat hyvältä, mutta niiden omaa (olematonta?) makua oli vaikea tunnistaa valkosipulin ja chilin läpi. Ehkä mukana oli ilkeämpiäkin mausteita: USA:n puolella on rajoitettu oaxacalaisten kuivattujen heinäsirkkojen myyntiä viranomaisten mittaamien korkeiden lyijy- ja elohopeapitoisuuksien vuoksi.

• Pozole: lämmittävä ja ruokaisa salsa- tai lihaliemipohjainen keitto, jossa oli valtavia turvonneita maissinjyviä (vähän kuin märkää pop cornia) lihariekaleiden, sipulin, retiisin, oreganon, chilien ja salaattisuikaleiden alla.

• Nyyteissä hajoavan kypsäksi haudutettu vuohenliha.

• Tamarindimehu - hapanimelä maku oudon lähellä Coca-Colaa.

• Sattumat: unohda pelkät paistit ja fileet, Meksikossa ruhot käytettiin tarkkaan. Alkuliemestäni esimerkiksi pulpahti lusikkaani herkkupalana kokonainen kanan maksa suonineen kaikkineen.

• Huitlacoche - maissintähkän pinnalla kasvava home; näytti ja maistui homejuuston homeelta, herkullista esimerkiksi lihan täytteenä.

• Rosca de reyes - vaikutti siltä että jokaikinen perhe raahasi loppiaiseksi kotiin Meksikon värisin sokeroiduin hedelmin koristellun voipullakranssin: kranssi vaati kulkeakseen iso pizzalaatikon tapaisen virityksen jonka läpimitta vaihteli yleensä puolesta metristä metriin.

• Suunnaton viehtymys diminutiiveihin paitsi kielessä myös yllättäen kaupan kaljahyllyssä. Monista meksikolaisista bulkkioluista oli saatavissa söpö kääpiöversio. “Coronita” taisi olla yleisin, mutta nautin myös tummaa pikku-Indiota loppiaiskranssin seurana.