(Kirjoitin tämän jo pari viikkoa sitten junassa Sydneystä Broken Hilliin, mutta sain läppärin vasta nyt nettiin Wienin lentokentällä viimeistä lentoa odotellessani.)

Hyvää uutta vuotta! Viime viikkoina blogaamiseen ei ole jäänyt juurikaan aikaa, eikä se kieltämättä ole kauheasti pyörinyt mielessäkään :) Vajaa viikko Uudessa Seelannissa on takana, ja kokemukseni kiwicuisinesta ei ihan mennyt yksiin Lonely Planetin matkaoppaan kanssa, joka hehkutti mitä eriskummallisimpia fuusioruokia. Eipä silti, joka päiväksi löytyi hyvää syötävää.

Potentiaalisille salakuljettajille vihje: Aucklandin lentoasema näyttää työllistävän epäluuloisimmat, hitaimmat ja tarkimmat tullinatsit, joihin tähänastisilla matkoillani olen törmännyt. Kirjoitin maahantulokorttiin totuudenmukaisesti ammatikseni opiskelijan, minkä lisäksi kerroin tuovani maahan maiharit. Kiwit ovat paranoideja ulkomaisten biohasardipöpöjen kanssa, joten karkeakuvioiset kengät kaiken mahdollisen syötävän, eläin- ja kasvikuntapitoisen lisäksi pitää ilmoittaa isojen sakkojen ja takavarikoinnin uhalla. Tämä riitti siihen, että päädyin tullin tarkastusalueelle, jossa laukut purettiin pikkutarkasti. Vuoroani ainakin 45 minuuttia odotellessani katsoin, kuinka ihmisten huolellisesti pakkaamat tavarat purettiin yksi kerrallaan, hiemankin isommat läpivalaistiin samalla matkustajia kuulustellen. Kun oma vuoroni tuli, suurin mielenkiinto kohdistui lentolippuuni ja faktaan, että olin kertonut olevani opiskelija. Kun hidasteleva tullivirkailija vartin lippujani pällisteltyään kysyi: ”miten sinulla on varaa tällaiseen matkaan”, sain vain vaivoin itseni hilliten selitettyä työskennelleeni vuosia ennen koulun penkille paluuta. Kun tämä selvisi, pääsin piinasta muutamassa minuutissa. Varsikenkien vaarallista pohjakuviota ei loppujen lopuksi edes katsottu, ja muutkin tavarat plärättiin läpi hyvin pintapuolisesti niitä rinkasta purkamatta.

Vuokrasin auton Aucklandin lentokentältä, ja vasemmalla puolella vain kahdesti pari minuuttia Dublinissa ajaneena olin kolaroida ensimmäisessä isossa risteyksessä. Automaattiin tottuneena tilannetta ei lainkaan helpottanut manuaalivaihteinen auto, jossa vaihdekeppi oli myös väärällä puolella. Vasemmalla ajamiseen tottui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja pian se tuntui täysin luonnolliselta. Kaikki Uudessa Seelannissa käyneet kehuvat maata ylen määrin, ja nyt omin silmin nähneenä minun on pakko yhtyä tähän kuoroon. Kaikkialla on todella nättiä, ja maa on kuin luotu automatkailuun. Jos Ruotsin hyvinhoidettu maaseutu, Puerto Ricon kumpuileva trooppinen luonto ja Itävallan vuoristomaisemat yhdistettäisiin, lopputuloksena olisi jotain Uuden Seelannin kaltaista.

Ensimmäisenä iltana en jaksanut panostaa lentokoneessa nukutun yön, 11 tunnin aikaeron ja kolmen tunnin automatkan jälkeen ruokapuoleen, vaan tyydyin takuuvarmaan Subwayn tonnikalasubiin. Seuraavana päivänä olin jo paremmassa iskussa, ja löysin Tauposta mukavanoloisen ruokapaikan, jossa tilasin Beef and Guinnessia. Annos oli tuhti lautasellinen oluessa mureaksi haudutettua naudanlihaa vihannesten ja valkosipulileivän kanssa. Täyttävää, mutta ei mitenkään mieliinpainuva kokemus.

Piet eli yleensä lihatäytteiset, voitaikinakuoriset pienet piiraat ovat supersuosittua pikaruokaa, ja niitä myydään joka paikassa ravintoloista supermarketteihin ja huoltoasemiin. Ne olivat myös todella halpoja, 1-2 euroa kappale yhden riittäessä lounaaksi. Piet ovat hyvin yleisiä monessa muussakin entisessä Ison Britannian siirtomaassa. Söin niitä useamman kerran, enkä pettynyt kertaakaan.

Toinen joka ruokakaupan hyllyllä ollut vakituote oli Cornish Pie, puikulan muotoinen, jauhelihatäytteinen ja taikinakuorinen leivonnainen. Kokonaisuus oli mielestäni hieman kuivakka ja raskas, mutta en syönytkään omaani ketsuppiin hukutettuna, kuten yksi aussityttö neuvoi tekemään illalla syöntiohjeita kysellessäni.

Amerikassa pidin yli kaiken wingseistä eli kanansiivistä, joiden valmistuksen ylimmän asteen on saavuttanut Bostonin länsipuolisessa Framinghamissa sijaitseva Tennessee’s Barbeque. Heidän BBQ-maustetut ja tuntikausia hitaasti savustetut siivet olivat kerta kaikkiaan suussa sulavia, mutta ilmeisen epäterveellisiä. Niinpä olinkin melkoisen yllättynyt, kun löysin kaikista Uuden Seelannin ruokakaupoista eri tavoin maustettuja greenshell (tai green bearded mussels eli vapaasti käännettynä viherpartaisia) simpukoita. Suosikkini olivat barbeque-kastikkeella maustetut savustetut simpukat, ja vaikkakin kylmiä, niiden makuelämys vastasi hyvin läheisesti suuresti rakastamiani wingsejä. Ja uskallanpa väittää, että lautasellinen simpukoita on terveellisempi lounas kuin lautasellinen kanansiipiä. Anna voi alan ammattilaisena vahvistaa tai kumota tämän väitteen :)

Muut kokeilemani maut olivat valkosipulilla maustetut ja pelkästään savustetut. Kaikki olivat yhtä hyviä, ja viimeisenä iltana tapasin Thamesissa Uuteen Seelantiin tulleen britin, joka ei koskaan palannut kotiin. Hänen naamalleen levisi iso hymy kun kerroin pitäväni simpukoista, hän oli kuulemma myös addiktoitunut niihin. Tästä virisi mukava simpukkakeskustelu, ja pian hän oli taikonut jostain minulle saaren pohjoisosassa sijaitsevan savustamon käyntikortin kehoittaen kysyä sieltä, miten savusimpukoita valmistetaan. Aionkin ottaa tämän tehtäväksi heti Suomeen palattuani, sinisimpukoitahan saa edullisesti liki ympäri vuoden, vaikka ne ovatkin aavistuksen pieniä tähän tarkoitukseen.

Kun tiesin jo pitäväni simpukoista ja piiraista molempien ollessa kansallisherkkuja, oli vain ajan kysymys milloin löytäisin simpukkatäytteisen piiraan. Kun osasin sellaista etsiä, niitä löytyikin helposti. Kermainen simpukkatäyte ja mehevä voitaikinakuori tekivät mussel piestä todellisen makunautinnon, eikä sen pistäminen tuulensuojaan viinitarhan kupeessa istuskellen ainakaan haitannut makua.

Lopuksi vielä lyhkäinen resepti. En ole koskaan pitänyt vaahtokarkeista sellaisenaan, mutta nämä olivat hyviä:

Paahdetut vaahtokarkit

pussillinen vaahtokarkkeja
30-40 cm pitkiä ohuita puutikkuja
iso nuotio
joukko mukavia ihmisiä eri puolilta maailmaa
eteläisen pallonpuoliskon kirkas tähtitaivas
täydellinen hiekkaranta tyynen valtameren äärellä
kitara ja joku, joka osaa soittaa sitä

Sytytä nuotio hyvissä ajoin lämmittämään, ja keräytykää istuskelemaan sen ympärille. Laita vaahtokarkkipussi kiertämään. Paahda vaahtokarkkia tikun nenässä viitisen minuuttia tai kunnes hiukan mustunut ja keskusta sulanut pehmeäksi. Syödään heti nuotion lämmöstä, tähdistä ja hyvästä seurasta nauttien.

Matka alkaa nyt siis olla takana, ja Australiastakin kertyi jonkin verran ruokajuttuja. Ei tosin ihan niin paljon, kun alussa oletin. Muuta tekemistä kun oli niin paljon… Mutta kunhan ehdin tässä kotiutua ja saada unirytmin kuntoon, luvassa mm. kengurunmetsästystarinaa.