Annan naama vääristynee inhoon jo pelkästä otsikon lukemisesta, mutta aina ostereita ei ole pakko ryystää raakoina kuorenpuolikkaista mausteisen kastikkeen kanssa. Siinä kuin muutkin simpukat, osterit voidaan paistaa, keittää, marinoida, savustaa, grillata tai höyryttää. Kyllä minäkin raakoja ostereita syön, jos joku niitä tarjoaa, mutta en voi vilpittömästi väittää erityisesti nauttivani niiden suolaisen limaisesta konsistenssista. Mutta oli tarkoitus sitten nauttia osterit raakoina tai kypsennettyinä, kannattaa pitää mielessä Legal Seafoodsin slogan “If it isn’t fresh, it isn’t Legal!”

Kiersin Uutta Seelantia vuokraamallani autolla, ja ajoin sattumalta Ohiwa Oyster Farm -osterifarmin ohi Bay of Plenty:n eli vapaasti käännettynä Runsauden lahden rannalla lähellä Whakatanen pikkukaupunkia, jossa päädyin viettämään uudenvuoden aattoa. Farmi oli jäädä näkemättä, kun viitisen kilometria ohi ajettuani pysähdyin lukemaan Lonely Planetia, ja maininta siitä osui silmiin. Koska päivän ajourakka oli jo lopuillaan, ja muutenkin sopivasti pikkunälkä, päätin tehdä u-käännöksen ja käydä katsastamassa tämänkin nähtävyyden. Rannalla olevan myyntikojun tiskillä oli pitkä jono paikallisen näköisiä asiakkaita, mistä päättelin ruuan olevan hyvää. Vartin jonotuksen jälkeen pääsin tilaamaan tusinan ostereita, ja hetken odoteltuani olin hieman hämilläni saadessani käsiini lämpimän sanomalehtipaperiin käärityn nyytin. Luulin nimittäin tilanneeni raakoja ostereita, mutta koska en niitä eksplisiittisesti pyytänyt, sain ne paikallisittain oletusarvoisesti leivitettyinä ja uppopaistettuina. Tyydyin kuitenkin kohtalooni, ja valitsin pöydän rannalta, käärin nyytin auki ja aloin hieman skeptisenä popsia osterinugetteja. Epäilykseni vaihtui silmänräpäyksessä ihastukseksi, kun mainion maukas rasvainen leivitys ja sisältä merellisen suolaisena purskahtava osterinliha sekoittuivat toisiinsa. Tilaamani tusinan sijaan sain reilut parikymmentä osteria, ja pikkuvälipala muuttuikin täyttäväksi ateriaksi.

Anna ei vieläkään liene vakuuttunut: oikeanpuoleinen kuva on vuoden takaiselta yhteiseltä matkaltamme Yhdysvaltojen etelävaltioissa Louisianassa, Mississippissä ja Alabamassa. Ehdimme käydä New Orleansissa ennen sen tuhoutumista hirmumyrskyssä, ja paikallinen erikoisuus siellä on Po’boy, usein merenelävillä täytetty leipä. Po’ boy sai nimensä 1929, kun New Orleansin raitiovaunutyöläiset olivat neljä kuukautta lakossa, ja nämä “poor boys” saivat ilmaisia leipiä eräältä ravintoloitsijalta. Sekä Anna että minä halusimme tietysti kokeilla näitä hassun kuuloisia leipiä, ja tilasimme molemmat osteri-Po’boyt. Saamamme mitäänsanomaton valkoinen leipä salaatinlehdellä, parilla tomaatinviipaleella ja uppopaistamalla mauttomaksi korvennetuilla ostereilla täytettynä oli mieleenpainumaton pettymys, minkä vuoksi Uuden Seelannin lämmin yllätysnyytti aluksi säikäytti. Mutta toisin kuin louisianalaiset, ne olivat herkullisia. Aikuisten oikeasti.