Pasha is a traditional Finnish Easter dish, especially in the eastern parts of the country. It was brought here by the Russian Orthodox church hundreds of years ago, and is eaten to celebrate the end of the lent. You may know pasha with a little different name – pascha, pashka, or something similar. Pasha or ????? is a Russian word for Easter, originally from a Hebrew word pesah. The transliteration from Cyrillic alphabets explains the small variations in the name.

Pasha is really energy rich food – its main ingredients are quark (milk curd), cream, butter, eggs and sugar. Dairy animals produce milk fats whether you use them or not, so after the lent you had a surplus of cream. It was then used to make pasha. I’m referring to the days when agriculture was the predominating livelihood :)

Traditionally pasha is made in wooden, pyramid-shaped molds. Since Easter is the biggest holy day of the Russian Orthodox church, the molds are often carved with religious symbols such as XB, short for Hristos voskrese (???????? ????????) – Christ is Risen. The pyramid shape reminds of the Jews’ slavery in Egypt.

Pasha

250 g quark / curd cheese (in US, look for tvorog in Russian stores)
50 g butter
3 tbsp sugar
1 dl raisins
1/2 dl candied lemon zest (sukaatti, suckat)
1/2 dl crushed almonds
3 tbsp orange marmalade
1 tsp vanilla extract
1 tbsp lemon juice (about 1/2 lemon)
2 dl whipping cream

Unless you use Russian tvorog, put the quark or curd cheese in a coffee filter for 12 hours. During that time the liquid will separate which makes for a denser Pasha.

Mix sugar and butter until airy and smooth. In a separate bowl whip the cream. Add all the rest ingredients to the sugar and butter mixture, mix until smooth, and finally carefully add the whipped cream.

Pour the mixture in a double-layered coffee filter, and let stand in a fridge for 24 hours.

When 1-2 dl of liquid has dripped from the pasha in the fridge, tip it over on a plate and decorate with candied lemon zest and raisins.

Kulitsa is also a Russian Easter dish, which is often eaten with pasha. It is a sweet, buttery, and incredibly tasty loaf, which is sliced like bread and and topped with heaps of pasha.

I urge you to try this, it is absolutely delicious!

Kulitsa

(1 huge loaf or 2 smaller)

2 dl milk
25 g fresh yeast or equivalent amount of dry yeast
1/8 g saffron
1 tbsp cardamom
1/2 tsp salt
1 egg
1 dl sugar
2 tbsp candied lemon zest (sukaatti)
1 dl raisins
1/2 dl crushed almonds
7 dl all purpose flour
125 g butter

Make a dough (as you would for any bread/roll), and let it rise for 30 minutes. Make one or two round loaves on a baking sheet covered with parchment paper. Decorate with dough strips, candied lemon and raisins (make e.g. letters XB).

Heat the oven to 180 C (355 F), but don’t let the loaves rise for longer than it takes for the oven to heat, otherwise they will loose their shape.

Bake for 30 minutes.

Update

This is Anna’s version of the same recipe – the kulitsa is on the background but it’s really the star attraction here. Perfect for an artery-clogging Easter breakfast!

Pasha

250 g maitorahkaa
50 g voita
3 rkl sokeria
1 kananmuna
1 dl rusinoita
1/2dl sukaatteja
1/2 dl mantelirouhetta
3 rkl appelsiinimarmeladia
1 tl vaniljasokeria
puolen sitruunan mehu (1 rkl)
2 dl kuohukermaa vaahtona

Jos et käytä venäläistä maitorahkaa, valuta rahkaa suodatinpaperilla vuoratussa kahvinsuodattimessa noin 12 h jääkaapissa.

Vaahdota voi ja sokeri. Lisää kaikki muut ainekset, lopuksi vaahdotettu kerma, ja sekoita huolella.

Painele massa kahdella suodatinpussilla verhottuun kahvinsuodattimeen, jätä keskeltä vähän koholle sillä pasha painaa valuessaan. Anna valua jääkaapissa vuorokauden verran.

Kumoa tarjoilulautaselle, koristele rusinoin ja sukaatein.

Kulitsa

(1 valtavan iso tai 2 pienehköä)

2 dl maitoa
25 g (1/2 palaa) hiivaa
1/8 g sahramia
1 rkl kardemummaa
1/2 tl suolaa
1 muna
1 dl sokeria
2 rkl sukaattia
1 dl rusinoita
1/2 dl mantelirouhetta
n. 7 dl vehnäjauhoja
125 g voita tai margariinia

Tee hiivataikina, anna sen kohota 30 minuuttia. Leivo nousseesta taikinasta pyöreä leipä tai kaksi leivinpaperilla, koristele taikinasuikeroin ja -kirjaimin sekä rusinoin ja sukaatein. Älä kohota enää pitempään kuin mitä uunin esilämmitys 180 asteeseen kestää, muuten leipä menettää muotonsa. Paista 180 asteessa 30 minuuttia. Tarjoa viipaleina, sivele paksulti pashaa päälle.

Jaloviina or Jallu is a legendary Finnish cut brandy, which is made by blending cognac with grain liquor. Its production began in 1932 as a cheaper alternative for cognac, and originally this three star grade Jallu had 3/4 of cognac. The Second World War cut luxury item supplies, and in 1940 Jallu had to be replaced by a one star grade, which had a mere 1/4 of cognac in it. During the difficult years the popularity of the drink grew, and has remained relatively high in demand ever since.

Ville Valo, the lead singer of a Finnish rock band HIM, has made meatballs served with Jallu sauce popular by announcing them his favorites. The recipe was developed a few years ago in his local hangout, Restaurant Tori in Helsinki.

I first tried the recipe a year ago, and both S and I instantly fell in love with the smooth, hearty taste of the sauce. The meatballs are also fine, but its the Jallu sauce that makes this dish so special. It was only a few weeks ago when we went to Tori to try out the original. Their portion is huge: five enormous meatballs with a mountain of mashed potatoes and plenty of sauce. Surely a trucker’s meal, but not surprisingly S didn’t seem to have any trouble finishing the plate. However, Tori’s meatballs were tough and plain, albeit the sauce and the mash were perfectly fine. After our second and third visit to Tori we had to conclude that tastewise there isn’t really a reason to leave home. The following recipe is really that good.

Finnish Meatballs in Cognac Sauce, i.e., Jallupullat

Serves four

For the meatballs:
450 g (1 lbs) ground pork and beef
1 dl (0.4 cups) crème fraîche
½ dl (0.2 cups) onion soup mix
½ dl (0.2 cups) dried fried onion
a pinch of allspice

For the sauce:
50 g (1/2 stick) butter
1 dl (0.4 cups) all purpose flour
2 dl (0.4 cups) demi-glace
3 dl (1.25 cups) water
2 tbsp beef fond or two beef stock cubes
1 dl (0.4 cups) cooking cream
0,5 dl (0.2 cups) cut brandy (1/4 VSOP cognac, 3/4 plain vodka)
a pinch of crushed black peppercorns

Preheat the oven to 175°C (350°F).

Mix the meatball ingredients, and roll into 12-16 balls. Bake for about 30 minutes or until just done.

Heat the butter and add the flour stirring constantly until nicely browned. Don’t let the flour burn. Add the demi-glace and water stirring vigorously, trying to avoid lumps. Add the beef fond, and let simmer for 30 minutes stirring occasionally.

After the 30 minutes add liquor and cream, and let settle for a couple of minutes. You can either add the meatballs directly in the sauce (tastier), or if appearances are more important (boring), serve the meatballs and the sauce separately.

Serve with hot mashed potatoes and crushed and sugared lingonberries. Garnish with fresh parsley.

I bought a can of Libby’s pumpkin puré more or less a year ago, but never quite remembered to use it. Finnish Father’s Day was a little while ago, and I wanted to bring something easy yet tasty for the Sunday meal’s dessert. I remembered the pumpkin can, and read the back label which had a pie recipe on it. Since I happened to have all the ingredients at hand, and didn’t have the energy to google for the ultimate pumpkin pie recipe that takes forever to make and requires three trips to specialty stores for exotic spices, I decided to give the can’s recipe a go.

“This is the traditional holiday pumpkin pie. This classic recipe has been on LIBBY’S® Pumpkin labels since 1950. This pie is easy to prepare and even easier to enjoy. Just mix, pour, bake for a delicious homemade tradition.”

And sure enough, the outcome was delicious. For all non-Americans, the taste is really close to gingerbread, yet the consistency is soft and luscious, just like when you soak a handful of gingerbread to a glass of milk and spoon them as a soggy mess – one of my favorite childhood memories…

So here you go, LIBBY’S® Famous Pumpkin Pie, straight from the can’s label.

LIBBY’S® Famous Pumpkin Pie

1.75 dl (3/4 cup) granulated sugar
1 tsp ground cinnamon
1/2 tsp salt
1/2 tsp ground ginger
1/4 tsp ground cloves
2 large eggs
1 can (425 g / 15 oz.) LIBBY’S® 100% Pure Pumpkin
1 can (3.5 dl / 12 fl. oz.) condensed milk
1 unbaked 23 cm / 9-inch (0.9 l / 4-cup volume) deep-dish pie shell
Whipped cream (optional)

MIX sugar, cinnamon, salt, ginger and cloves in small bowl. Beat eggs in large bowl. Stir in pumpkin and sugar-spice mixture. Gradually stir in evaporated milk.

POUR into pie shell.

BAKE in preheated 220°C (425°F) oven for 15 minutes. Reduce temperature to 175°C (350°F); bake for 40 to 50 minutes or until knife inserted near center comes out clean. Cool on wire rack for 2 hours. Serve immediately or refrigerate. Top with whipped cream before serving.

Some months ago I was looking for an easy and light dinner, and ended up buying a box of premium brand ready-to-eat Jerusalem artichoke soup. Before heating the soup I googled its manufacturer, and found their recipe site, which suggested a bacon-tomato topping for the soup. Both S and I were positively surprised by the smooth texture and exquisite taste, but being the foodie I am, the thought of eating canned soup felt wrong.

Our first encounter with Jerusalem artichokes happened in the middle of the summer, and I assumed it would be trivial to buy them from any market. I did immediately find a few plastic bags full of semi-rotten tubers in the nearby supermarket, but I wasn’t ready to settle for anything but perfect. Soon my trusty greengrocer explained that Jerusalem artichokes are a fall species, and that fresh tubers start to appear in stores in late October.

A couple of weeks ago I found a small bag of tiny fresh tubers, and made my first batch of Jerusalem artichoke soup. Peeling the tubers was a pain, as they are quite similar in appearance to fresh ginger. Peeled tubers also brown quickly if exposed to air, so they need to be put in water as soon as possible. The small, gnarly and uneven tubers took a lot of time to peel, and I actually made a mental note not to make the soup from scratch ever again. Because the soup ended up being really good, I decided to give the Jerusalem artichokes an another go when I saw a batch of big tubers at the greengrocer’s. This time I only washed them carefully, and scrubbed the worst parts off, leaving the skin. This saved a lot of time and effort, and unless a glutton for punishment, I suggest doing the same.

I haven’t bought sun dried tomatoes since I first made oven dried tomatoes some two years ago. They’re cheaper, have less oil and taste every bit as good as store bought ones – if not much better. The recipe is in Finnish, but basically you halve the tomatoes, brush them lightly with olive oil, sprinkle with salt, coriander and balsamico, and bake in an oven for 4-9 hours using the lowest temperature setting, and the door slightly cracked open allowing the steam to escape.

Jerusalem artichoke soup with sun dried tomatoes and bacon topping

Serves 4-6

1 kg (2.2 lbs) Jerusalem artichokes
1 medium-to-big parsnip
2 potatoes
2 dl (a scant cup) cream
chicken broth
salt, pepper to taste
egg yolks for thickening (optional)
parsley

150 g (5 oz) bacon
2 dl (a scan cup) of sun dried tomatoes, or a couple of fresh tomatoes
5 cloves of garlic
croutons

Scrub the Jerusalem artichokes carefully, or peel them. Peel the parsnip and potatoes, and cut in large cubes to speed up cooking. Cover the vegetables with chicken broth and cook until soft, about 10-20 minutes. Keep the cooking liquid.

Puré the vegetables with the cream, and add cooking liquid until the soup runs smoothly. Season with salt and pepper. Use egg yolks if you need to thicken the soup. Add finely cut parsley.

Cut the bacon into strips, and fry with crushed garlic until nicely browned. Add the tomatoes. Spoon the bacon-tomato mixture on top of the soup and add croutons. Decorate with parsley leaves.

Some time ago I promised to cook a Sunday lunch at my parents’ for the family and S. I was completely out of ideas and had no vision whatsoever. Such times call for a visit to my favourite butcher, Reinin Liha, at the Hakaniemi Market Hall in Helsinki. The market hall was opened in1916, and has been an excellent source of meat, fish and produce ever since. Reinin Liha is considered one of the best, if not the best, butcher in Finland. They have been in business for 56 years, and their experience really shows in the service.

I was supposed to serve the meal at 3 pm, so I decided to buy the meat the day before. I know few better ways to look for an inspiration than browse the meat-filled counters at a butcher store. It didn’t take for long when I went to Reinin Liha to find beautiful lambkin shanks. When I saw them I immediately knew they’d make the perfect dish to be prepared in my brand-spanking-new Emile Henry earthenware round casserole.

I prepared the lamb shanks with the recipe I got with the shanks. They were marinated in garlic, thyme and rosemary spiced olive oil over the night.

On Sunday morning I did the unthinkable and woke up before nine so that the shanks would have plenty of time to simmer in low temperature. The longer you cook them, the more tender the shanks will be, and ultimately will fall of the bone. Yummy! I cooked mine for 5 hours.

Braised Lamb Shanks

Serves 6

6 organically grown lamb shanks (about 2 kg / 4.5 lbs)
salt, pepper
virgin olive oil
plenty of coarsly crushed garlic
4 tbsp chopped fresh rosemary
1 tsp dried thyme
1/2 bottle of red wine, for example Señorío de los Llanos Reserva

Prepare the marinade by mixing the oil and spices. Let the shanks marinade in a fridge overnight.

Heat the oven to 150 C / 300 F.

Put the shanks close to each others in a deep pot, the bone facing up. Pour the marinade over the shanks. Pour the wine, about half a bottle, until the shanks are covered up to half their height.

Cover the pot with a lid and lower the temperature to 100 C / 225 F after 30 minutes. Let cook for about 5 hours until tender enough to be eaten without a knife.

Sieve the jus, cook together, and serve as a sauce. Mashed potatoes go well with the shanks. Try mixing a few tablespoons of pesto with the mash.

In Finland this delicacy is know as “lasimestarin silli”, direct translation being “glass master’s herring”. It is herring preserved in sugar and vinegar based liquid, and spiced with onions, carrots, horseradish and peppers. Pickled herring is enjoyed throughout the year, but especially during Christmas time.

I’ve always loved pickled herring, especially ABBA kesäsilli (summer herring) with new season potatoes. Many restaurants offer various, self made spiced and pickled herrings in their lunch buffets, but way too often I’ve found them to be slimy rather than delicious.

A week ago my mum gave me a small jar of self made lasimestarin silli for a pre-xmas present. I was really surprised, since as long as I can remember, she has bought all herring products from stores. When I opened the jar and carefully tasted the herring, I was astonished as it was super delicious. Today I called her and asked for the recipe. She had found it in Pirkka magazine, and told me that my grandmother used to make this herring each Christmas, but because mom didn’t like it when she was young, she didn’t carry on the tradition.

“Better late than never” I thought earlier today and headed to a grocery store to buy some herring fillets. Luckily I have been saving some used glass jars which made this ex tempore preserving session that much easier. You can use either whole fresh or salted herrings, but those have a ton of bones to be removed, or be a wimp like me and buy boneless, skinned fillets. Many herrings are very heavily salted and must be soaked before use.

The following recipe is based on the substitutions used by my mom, the biggest differences to the original recipe being the use of pre-spiced herring fillets and substituting white peppers for black peppers. I made a big batch – 1.5 kg of herring (almost 4 lbs) as I’m planning to give them away as little xmas presents. I’m going to Tallinn tomorrow with S where I’ll also meet Nami-Nami’s lovely Pille, and she was going to get one jar also until I remembered her hatred towards herrings :)

Glass Master’s Herring

Yields one big jar or two smaller ones

500 grams (1 lbs) herring fillets
3 red onions, thinly sliced
2 carrots, peeled and thinly sliced
laurel leaves
2.5 cm (1″) horseradish, peeled and thinly sliced
a few dozen black peppers
1 dl (0.5 cups) sugar
1 dl (0.5 cups) white vinegar
2 dl (1 cup) water
optionally sodium benzoate and benzoic acid (E210 & E211) as preservatives

Mix sugar, vinegar and water and bring to boil. Let cool.

Boil the jars and lids to clean them thoroughly, or bake in 125°C (260°F) oven for 15+ minutes.

Peel onions, carrots and horseradish and slice them very thin. Rinse the herring fillets with running water and pat dry with tissue. Cut them in 2 cm slices (slightly less than 1″).

Fill the jars with the ingredients in layers, adding a few laurel leaves and a small handful of black peppers per jar. Top up with chilled sugar-vinegar solution. Mix the preservative (such as Atamon) in the liquid if you opt to use preservatives.

Shake the jars to remove any air bubbles. Store in a fridge.

If you are one of those tens of thousands of Finnish hunters who don’t know what to do with all that elk meat they’ve shot this season, read ahead. If you are like me and didn’t have the time to go hunting for the fifth year in a row, read ahead. If you just love venison, read ahead. Everybody else is also invited to enjoy the delicious texture and taste of elk!

A couple of days ago when I went to my butcher-de-facto Reinin Liha to buy some beef, I saw these über-beautiful elk shanks. Osso Buco made from beef, calf or goat is one of my all-time favorite dishes. The rich, hearty and meaty taste of the broth from hours of slow simmering of the marrow bones is difficult to beat. So when I saw the elk shanks I immediately knew I had to buy them and cook some elk buco!

In addition to being an excellent source of fresh meat, Reinin Liha is becoming one of my favorite sources of tasty recipes. This time the shanks were accompanied by an Elk Osso Buco recipe, courtesy of Chef Nicola Tanda. Unlike traditional osso buco recipes this uses very few spices but relies on the rich game taste of the elk meat. Juniper berries give the broth an elegant, faint trace of the resinous forests where the elk spent his time before ending up on my plate =)

Elk Osso Buco

Serves 2-4

For the Osso Buco:
6 slices of elk shanks, 3 cm (1”) thick
1 dl all purpose flour
2 tbsp butter
3 tbsp virgin olive oil
1 onion, chopped
8 juniper berries, crushed
salt, pepper to taste
2.5 dl (1 cup) dry white wine
5 dl (2 cups) beef broth
(Optional: brown Maizena)
(Optional: 2 cans of Heinz beans in tomato sauce)

For the Gremolata:
2 cloves of garlic
1 tsp lemon zest
half bunch of fresh flat leave parsley

Mix salt and pepper to the flour on a flat plate and cover the shanks evenly with flour. Heat butter and oil in a heavy casserole and brown the shanks from both sides. It’s easier to do this in several batches.

Chop the onions and add in the pot with the shanks. Cook for a while and add more salt and pepper to taste. Crush the juniper berries and add to the pot. Add the wine and beef broth and bring to boil. Set temperature to low and simmer for 3-4 hours until the meat is tender and falls of the bone.

When the meat is done, remove from the pot and boil the broth until thick, and/or add brown Maizena until the broth is nice and thick. Add the meat back to the broth.

For the gremolata, zest the lemon, chop the garlic and parsley until very fine and mix carefully. Sprinkle on top of the osso buco.

Optional: Remove the bones but leave the marrow. Add two cans of beans in the broth and mix well. This way you don’t necessarily need additional rice or potatoes but have a nice standalone dish.

The November issue of Saveur had a tasty and interesting looking recipe titled “Coffee-Crusted Beef Tenderloin”. Because I’m dieting again and need to cook daily in order to know what I eat, a lean tenderloin recipe suited my needs perfectly. The ingredients called for coffee which I love, but also three kinds of chillies – guajillo, ancho and chipotle. In Finland it’s quite difficult to find anything else but Dutch/Israeli grown “green chillies” or “red chillies”. The packages never mention the exact type of the chilli(es) in question. For most people this is ok, as they only want to spice up their dishes a little bit, but a foodie like me could use the species name.

Anyhow, the quest for correct chillies gave me an excuse to spend my lunch hour wandering around the specialty food stores in Helsinki. After a frustrating search I had to settle for those dang “Dutch red chillies” which were the closest thing to mirasol (fresh version of guajillo). Anchos are made by drying poblanos, which are round, green chillies about the size of a golf ball. They are not very hot, but used to add mild heat. The closest thing to poblanos I was able to find was a basket full of habaneros. As many of you know, they are really, really hot. Since I was also lacking chipotles (I only have Chipotle Tabasco), I decided to go for the habaneros as well. This ended up being a good decision for the dish, but not so much for S :D

Because of the lack of proper chillies I had to modify the recipe to use the ingredients I was able to find. I used four stemmed seeded red chillies, half a habanero and a lot of chipotle tabasco for the sauce. During the whole preparation I used disposable gloves, and when the sauce was boiling on the stove the fumes actually made my lungs feel weird. This is why I found it really odd when S came home and tasted the sauce. She didn’t find it hot at all, and ended up eating it by the spoonful. By then I felt stupid for wearing the gloves while handling those “hot” habaneros, and decided to cook the other 1.5 habaneros with the tenderloin in the oven. We even took a tiny bite of the habaneros before cooking, and they didn’t taste that hot. When everything was ready, I kindly offered S one of the cooked habaneros, and she happily accepted – you know, baked bell peppers are super good too… Well, 30 seconds later she came back to the kitchen, desperately looking for milk. And then the uncontrollable drooling started. I was too afraid to take pictures, but you can get a pretty good idea by taking a look at this guy :D

Without further ado, the original recipe from Saveur (the beef itself wasn’t hot at all!):

Coffee-Crusted Beef Tenderloin

Serves 6

1 beef tenderloin, about 1.5 kg (3 lbs)
4 guajillo chillies, stemmed and seeded
2 ancho chillies, stemmed and seeded
4 cloves of garlic, chopped
2.5 dl (1 cup) water
2 chipotle chillies in adobo
1/2 small white onion
2 tbsp light brown sugar
2 tbsp red wine vinegar
3/4 tsp pepper
2 tbsp extra virgin olive oil
2 1/2 tsp coarse sea salt
3 tbsp finely ground coffee
1 tbsp cocoa powder
1/8 tsp ground cinnamon

Toast 4 the guajillo and ancho chillies over medium heat for 4-5 minutes. Soak in 2.5 dl (1 cup) of warm water until soft, about 30 minutes.

Purée chillies, the soaking water, garlic, chipotles in adobo and the onion until smooth. Heat the olive oil in a small sauce pan and simmer until thickened, about 30 minutes. Add sugar, vinegar, 1 tsp salt and 1/4 tsp pepper. Simmer for another 15 minutes or until thickened. Let cool.

Preheat the oven to 200°C (400°F).

Rub the tenderloin with olive oil, salt and pepper. Brush all over with the sauce saving the remainder for another use. Mix the coffee, cocoa powder and ground cinnamon together, and roll the tenderloin in the mixture until completely covered. Let the tenderloin sit for 30 minutes in room temperature.

Roast the tenderloin for 10 minutes, then lover the temperature to 105°C (225°F), and continue roasting until the internal temperature from the thickest part reaches 58°C (135°F).

Let rest for 15 minutes. Slice and serve.

Anna invited S and I for a coffee today and asked me to bring something. Initially I was planning to go there empty handed as Anna always has plenty of super good food prepared, but a couple of hours before the coffee time I started feel bad and began looking for a quick and simple recipe.

I started dieting again a few days ago, but at the same time have been craving to bake something chocolaty and preferably gooey – with these simple preconditions chocolate brownies were an easy choice. Unfortunately the recipe I chose has so many calories I didn’t even dare to calculate the calories per serving. Probably pretty close to a Big Mac :D
Stephanie Jaworski’s Joyofbaking.com has been a good source of baking recipes, and after a quick comparison between her and Nigella’s brownie recipes (picture below) I decided to go with Stephanie’s – only because her recipe called for double the amount of chocolate :)

This recipe calls for A LOT of chocolate – each ready brownie square contains about 45 grams (1 2/3 oz) of it plus tons of butter and sugar. Perfect comfort food, but super bad for the belly. I highly discourage you to try this recipe ;)

I made a grand mistake with my batch: I forgot to fold the hazelnuts and white chocolate chips into the batter. I realized it the minute I put the cake into the oven, but was too bummed to take it out and try to mix them in. The good thing is that now I have a bona fide reason to bake another cake!

Chocolate Brownies

serves 16

650 g (23 oz) 70% chocolate, e.g. Fazer Premium Block 70%
225 g (8 oz) unsalted butter
6 free range eggs, room temperature
500 g (18 oz) granulated sugar
1 tbsp vanilla extract
210 g (1.5 cups) all-purpose flour
1 tsp baking powder
1/4 tsp salt
100 g (3.5 oz) hazelnuts, coarsely crushed
100 g (3.5 oz) white chocolate chips

Preheat the oven to 175°C (347°F). Cover a lasagna pan with parchment paper.

Melt the chocolate and butter in a pot which is sitting in a bigger pot with boiling water. You can expedite this by pre-melting the butter in a microwave. Mix the butter and chocolate to a smooth paste and set aside.

Mix the flour, baking powder and salt together.

Crush the hazelnuts coarsely and fry them on a pan for a couple of minutes until fragrant.

Cream the eggs and sugar until very light, 5-10 minutes. Add the vanilla extract and fold in the butter-chocolate mixture. Fold in the flour mixture, and then the hazelnuts and white chocolate chips.

Pour the batter into the pan and bake for 45 minutes or until a toothpick comes out clean from the center of the cake.

St. Martin’s day is celebrated in the evening of November 11 in Flanders, parts of the Netherlands and the Catholic areas of Germany and Austria. Children go by the doors with paper lanterns and candles, and sing songs about St. Martin and about their lantern in return for a treat, very similar to the American tradition of Halloween.

When I started school at the age of six, our family lived in Germany. Until I read the previous chapter in Wikipedia, I thought the evening lantern parade I participated with my schoolmates in 1982 was indeed Halloween celebration. Live and learn :)

Some time ago my aunt told me about goose roast which is the food traditionally eaten on the St. Martin’s day. According to legend, Martin (316 – 397 AD) was reluctant to become bishop, which is why he hid in a stable filled with geese. The noise made by the geese betrayed his location to the people who were looking for him. Unforgiving to the poor geese he ordered them to be slaughtered every year on that day.

I wanted to cook something nice for the Father’s Day, and then remembered the goose roast, which sounded really yummy to me. I found a fresh one from my favorite butcher shop, Reinin Liha, albeit at €14.99 / kg ($8.70 / lbs) it definitely isn’t something I’m planning to cook regularly.

The bird looks like a longish, small turkey, but its meat is dark like duck. There is also a really thick layer of fat under the skin which fortunately melts in the oven. Just like with whole turkeys, the giblets were left inside the body cavity in a small plastic bag. I roasted the neck, heart and gizzards, but reserver the big liver for further use. Mmm, fried goose liver!

The tips of the wings and the extra, fatty flaps of the skin are cut away before stuffing and roasting.

It’s said there are as many recipes for the St. Martin’s day goose as there are cooks. I checked a few trusty books for reference – Joy of Cooking, and Nigella’s How to Eat: The Pleasures and Principles of Good Food – but after some googling found a tasty-looking recipe by Jeffrey Steingarten, originally from his book It Must’ve Been Something I Ate: The Return of the Man Who Ate Everything.

The recipe is super long, so instead of rewriting it I decided to simply copy it here.

My family really enjoyed the bird, and especially the pears and apples also described in the recipe. My roasting pan wasn’t big enough to hold the pears and the goose, so I baked the pears separately in their own baking dish. I simply divided the chicken broth and wine in two equal parts, and used the other half to baste the bird.

In addition to the pears, apples and the veggies, I served the roast with mashed potatoes and gravy made from the drippings.

Alsatian Goose Roast With Cardamom & Orange Pears

Serves 6-8

4.5 kg (10 lbs) young fresh goose
1 kg (2 lbs) sweet apples, peeled & cubed
2.5 dl (1 cup) carrots, chopped
2.5 dl (1 cup) celery, chopped
2.5 dl (1 cup) celery root, chopped
6-8 pears (one per person), peeled but with stems left intact
zest of 2 organic oranges
0.5 tsp ground cardamom
7 dl (3 cups) chicken stock
1 bottle white Alsatian wine, e.g. Gewürztraminer
all purpose flour to thicken the gravy
salt, pepper

At least one day in advance, wash the goose inside and out. With a cleaver, chop off the first joint of both wings and reserve them along with the neck, the heart, and the gizzards.

Save the liver for another use. Pull all the excess white fat from the goose’s cavity and reserve. Cut off the neck skin flap, leaving only a few inches of it.

Brine and pierce the goose.

Preheat the oven to 220°C (425°F).

Choose a heavy roasting pan just large enough to hold the goose comfortably on the diagonal. Cut half the reserved fat into small pieces and melt it in the roasting pan over medium high heat on the stove top.

Rub a little fresh black pepper and salt into the cavity and the skin of the goose. Add the cubed apples but do not crowd them. Pull together the 2 skin flaps at the opening, push short skewers or even toothpicks through them, and secure the skin by lacing with string. Wrap and tie 2 separate lengths of string around the goose’s body, 1 around the breast to keep the wing joints close to the body, the other around the fattest part of the drumsticks.

Remove the solids from the melted fat and brown the goose on all sides, regulating the heat to avoid burning the fat. This will take between 20 minutes and 1/2 hour. Balance the goose on the sides of the roasting pan or hold it by the drumsticks to get at irregular surfaces. Meanwhile, chop the reserved neck, wingtips, and innards into 1-inch pieces.

When the goose is nicely browned, remove from the heat, set the goose on its back, and scatter the pieces of neck and wing around it. Slide the roasting pan into the preheated oven and roast for 1/2 hour, basting after 10 and 20 minutes. Pour and spoon off the fat into a bowl. Scatter the vegetables and pears around the goose. Moisten them with a little of the goose fat you have just removed and roast for 15 minutes. Using a bulb baster or a spoon, remove as much of the fat from the pan as you can.

Sprinkle the orange zest and ground cardamom over the pears, pour half the stock and half the wine over them, and return to the oven for 15 minutes. Lower the heat to 175°C (300°F), pour the rest of the wine and stock over the goose, and roast for about an hour longer (removing the pears to a baking dish after a half hour), until the thighs reach 75°C (170°F) on an instant-read thermometer thrust into the thickest part of the meat.

Remove the roasting pan from the oven. Turn the heat up to 200°C (400°F) again. Lift the goose to a plate and immediately remove the apple stuffing to the baking dish holding the pears. Strain the roasting liquid into a saucepan, skim off most of the fat, and reduce to about 1 cup on the stovetop. Wipe out the roasting pan and put the goose back into the oven for 15 minutes to crisp its skin. Spoon a little goose fat and some of the half-reduced roasting liquid over the pears and the apple stuffing and put them in the oven with the goose to rewarm and brown slightly.

Let the goose rest for 20 minutes and serve on a large platter, surrounded by the little roast pears and the apple stuffing.

S and I returned from our US road trip last Monday, and somewhere in Indiana S ordered chili with her pulled chicken sandwich. I had completely forgotten that chili even existed. Yesterday I wanted to have something hearty and warming waiting for us when we’d return from our walk by the waterfront. I basically had three options in my mind – a potato, pasta or beans based casserole…

When we crossed the border from Georgia to South Carolina on our way from Savannah to Charleston, we saw a small roadside shack selling Carolina Cider Company’s products. One of the food souvenirs I bought there was a jar of Sweet Fire Bread & Butter Pickles And Peppers. These – albeit by my guess rebadged and manufactured for CCC in TX – are to die for. From the second I opened the jar, I’ve had a huge craving for anything jalapeños.

After this going for a beans based recipe was a no-brainer. The tricky part was to find a recipe – there are literally thousands of them in the net. The following one is based on one I found from the rezipezaar, but modified to my taste. I actually misread the instructions and used coconut instead of cocoa, but I found this chili to be lovely, and S can’t keep her hands off the left overs, so I guess I did pretty good :)

Antti’s Mean Jalapeño Chili

Serves 6-8

3.5 dl (1.5 cups) diluted veal fond
1 can crushed tomatoes
200 g (0.5 lbs) sliced jalapenos
2 tsp coconut powder
2 tsp crushed cumin seeds
1.5 tsp dried oregano
1 tsp crushed fennel seeds
1 tsp ground black pepper
1 tsp salt
2 tbsp granulated sugar
4 cans kidney beans in chili tomato sauce
1 whole single-clove garlic, sliced
2-3 onions
500 g (1 lbs) ground beef
1 dl (6 tbsp) Maizena

Chop the onions and garlic, and fry together with the ground beef until golden brown. Stir in the Maizena and mix well.

Meanwhile combine all other ingredients in a 4 liter (1 quarts / 1 gal) pot. Cook until the chili starts to boil, add the meat and let simmer in low setting for 1-2 hours. If the chili is not hot enough, add some chili / cayenne powder.

Serve as is with ground cheese, with tortillas, or sneak cold straight from the fridge :)

The simplicity of WidSets lies in its easiness of use. All you have to do is install the WidSets client on your cell phone, pick a few widgets from the library or create your own in less than two minutes in the Studio, and off you go.

Whenever the information on the website of your choice, lets say a news service, a blog or a weather forecast is updated, the widget alerts you about it and you can view the information right away, regardless of where you are.”

The previous quote is from WidSets’ web page, but for once I completely agree with the marketing hype. There are many RSS readers for mobile devices, but this neat little MIDP 2.0 application is super easy to use and also very good looking. It’s definitely worth tryiing out if you have a modern cell phone, and need something to read e.g. while commuting.

I took the following screenshots using my Nokia E61, and the content is from this blog.

If you like what you see, click the “Add to my WidSets” button in the beginning of this post and give the service a chance to positively surprise you :)

For many people asparagus season is the culinary high point of spring, but I couldn’t care less. But come the new season potatoes, and you got my undivided attention!

The spring is very late in Finland, so we have to wait still for domestic new season potatoes, which naturally are the best in the world (that means second to none, Pille) ;) Luckily countries such as Israel, Morocco and Cyprus provide us with very early potatoes. However, those are much larger and not nearly as sweet as their tiny, almost skinless Finnish cousins. To cook a domestic new season potato, it’s enough to rinse them under a running water, and the skin will fall of with a slightest rub of a hand.

Yesterday I got a big craving for new season potatoes with marinated herring, so I had to settle for Moroccoan imports. I could have bought Finnish, but at €35/kg ($20/lb) didn’t think so…

New season potatoes taste absolutely fantastic with nothing but some butter with them, but add some marinated herring and onions, and you’ve got a meal fit for kings. I especially like herrings made by a Swedish company Abba – The band ABBA actually asked their permission to use the same name. Abba Seafood was founded in 1838, ABBA the band in 1972 :) Abba has a large selection of herring in different marinades, by favorite being a French Onion marinade. IKEA sells some Abba herring products and other Swedish delicasies in all of their stores worldwide.

New Season Potatoes With Marinated Herring

serves two

1 jar of Abba marinated herrings
1/2 kg (1 lb) new season potatoes
2 shallot onions
pickles (cucumber)
butter
fresh dill

Boil the potatoes. Slice the onions and the pickles. Serve the potatoes with fresh butter on top and herrings straight from the jar. Garnish with some fresh dill.

In the picture above I also had some wild mushroom salad.

Sim is an ex colleague of mine, and like me, spent a few years working in Boston. I let Sim introduce himself better with hist first posting.

Hope you’ll enjoy!

1st of May – Vappu in Finnish – is workers’ and students’ festival, and the closest thing to a carnival we have in this land of quiet, polite people who like to mind their own business. I feel too old to celebrate Vappu with the students, and don’t really share the ideology with the labor union people whose day this really is.

Foodwise I like Vappu though. This is the day when mom always served sausages with potato salad and mead. The mead was always home made, refreshingly lemony, sugary and bubbly, with a few raisins floating in it. Totally yummy! I have banned all sugary drinks, so making a 10 liter (2.5 gal) batch was out of question. This year I substituted the mead with some dry Spanish Cava :)

In our family tradition the Vappu food has always been industrial – processed sausages, processed potato salad etc. But at least once a year I find it wonderful to pig out this additive-laden, so-not-good-for-you meal!

I’ve always loved grilling, smoking, and barbequing – generally spekaing anything which involves playing with fire :) In Boston I was devastated as I didn’t have a place for a grill. Every time I went to a Home Depot and walked by the long lines of gas and charcoal grills my heart was bleeding. One of the very last things I did in the States before moving back to Finland was buying a couple of Weber grills. They’re horrendously expensive here in Finland, but very reasonably priced in the US. The movers had already packed all my belongings into an ocean container when I drove to the moving company’s warehouse with two huge cardboard boxes and asked them to ship them too. Interestingly I’m not apparently the only crazy European hauling grills from one continent to another. The sales assistant at The Backyard Barbeque in Framingham (where I bought my Weber Q gas grill) told that quite a few people tell them they’re taking the grills to Europe – even as a flight luggage!

But long story short – I have now two nice grills at my disposal, and since the weather was nice, my tummy grumbling and my inner vegetarian squelch by my inner carnivore, I called my brother and asked if he fancied some BBQ. Not surprisingly the answer was affirmative, so I headed to a trusty butcher shop in a nearby mall. I was supposed to buy half a kilo or so of tenderloin (fillet mignon), but then saw Argentinian Beef Angus prime rib roast (entrecôte) on sale. In the States prime rib had been my ultimate pleasure, so I basically impulse bought a 2.5 kg (5.5 lbs) slab of the prime rib roast. This decision would inevitably affect our lunch schedule, effectively turining it to a dinner instead.

While my brother was preparing the fire, I made a dry rub for the roast. I ground the dry spices in a mortar to a coarse powder, which I patted and rubbed all over the roast. The spices stick better if you moisten the meat with water first. The first picture shows the roast with the dry rub applied.

The roast may look small in this picture, but that’s only because the grill is huge – its diameter is 22.5″ (57 cm). I wanted to smoke the roast, which calls for an indirect cooking method. The coals are on the other side of the grill, and the roast on the other on top of a water-filled drip pan. When cooking with a Weber kettle, it’s important to keep the lid on at all times, as it reflects the heat back like a convection oven.

When grilling steaks, quick and hot is ok. When smoking, the temperature is kept low and the meat is cooked for a long period of time. My 2.5 kg roast took 2 hours 45 minutes in the grill, plus an additional 15 minutes in an oven, after which I kept it wrapped in a foil for another 30 minutes to post-cook and keep the jus.

A rough 120 C (250 F) is a desired lid temperature when smoking, albeit some prefer higher, some lower temperatures. I’ve found this to be an ok temp. In a Weber kettle, keep the top vents open, and control the temperature with the lower vents. And don’t let the coals burn out! Keep adding them every now and then during the cooking, but don’t keep the lid open for too long.

When the internal temperature of the roast has reached 46 C (115 F), remove it from the grill, and put in a preheated 200 C (400 F) oven for 15 minutes. After that, wrap in a foil for 30 minutes before carving.

If you have tended the fire properly, and not overcooked the meat, you should find someting like this under the dark, spicy crust:

Stockyard, my favorite steak house in Boston often served horseradish sauce on the side of the prime rib, so that’s what I use at home too. Heat the sauce in a microwave for a little while before serving. Don’t throw the jus away, but bring also to the table with the horseradish sauce. Mashed or baked potatoes or sweet potatoes make a perfect side dish for the roast.

Dry Rub

1/4 cup black pepper
2 tbsp cinnamon
2 tbsp salt
2 tbsp white pepper
1.5 tsp ground thyme
1.5 tsp garlic powder
1 tsp onion powder

Ground everything into a coarse – semi fine powder, and rub all over the roast. Wet the meat beforehand slightly with water to help the rub to stick.

Antti has recently swapped Boston for Helsinki, Anna remains New York based. We grew up in Finland knocking off teeth from each other and sharing the bath. These days we are separated by the Atlantic Ocean. Nevertheless, we still share a weird form of sibling telepathy. For as long as we remember, we have bonded over food – this blog keeps up the tradition.

While Antti earns his living the hard way as a Project Manager in a software company, Anna enjoys the freedom and late mornings of academia. Antti is still a thesis’ worth shy of his Masters – previously known as the Project 2000 ;)

In our blog, we attempt to share our fast-paced world of flashy cars, slow food, and hip boutique hotels:

Antti’s gourmet tendencies, eclectic dress sense, and flair for home decoration became obvious very early on. The only thing missing from this picture is his love of cutting-edge technology.

Cosmopolitan from birth and equally at home on both hemispheres, Anna is seen in this circa 1981 photo taking in the world-class beauty of the pristine archipelago between Finland and Sweden.

¹ Ivonne described us adorable in one of her comments to Anna: “… you and your brother have to be about the most adorable brother/sister blog duo out there! Very sweet!”

Thanks, we were profoundly flattered! We hope the rest of you like us as well :)

This page can also be accessed thru the “Antti & Anna” -link in the main header.

The lingonberry and carrot pie is just one of the many flavors my mom bakes, other staples being apple (fresh apples or apple sauce depending on the season), blueberry, plain carrot, carrot and apple and rhubarb. The linognberry & carrot pie combines the tartness of the lingonberries with the sweetness of the carrots in an exquisite way making it very refreshing. It is also very moist and visually appealing with its super intense shades of red.

The underlying pulla crust is thick and soft in a pan pizza kind of way. It is also sweet rather than plain or salty, and has a nice cardamommy flavor to it. If you double the crust recipe, you can also make a batch of buns – I recommend rolling the dough, spreading with margarine / butter, and sprinkling with lots of sugar and cinnamon, and then rolling and cutting the dough in bun-sized pieces. As a kid I loved to eat those buttered-and-spiced buns raw, before baking. I always tried to steal at least one when mom wasn’t looking ;) Not that I wouldn’t like them anymore…

Pulla crust

For one full baking sheet

2,5 dl (1 cup) 2% milk
25 g (1 oz) fresh yeast or 1 pkg dry yeast (12 g / 1/2 oz)
1/2 tsp salt
1 egg
1 dl (0.4 cups) sugar
7 dl (3 cups) all-purpose flour
1/2 dl (0.2 cups) canola oil
1 tsp ground cardamom

Mix the yeast in lukewarm milk until completely dissolved, then add salt, egg, sugar, oil and cardamom and mix well. Add flours gradually while kneading. Continue kneading until the dough feels firm. Add more flour if the dough is too moist and sticks in your hands or in the table. Let rise until the volume is roughly doubled.

Lingonberry and Carrot Pie

1 portion of pulla crust (above)

5 dl (2 cups) lingonberries
5 dl (2 cups) finely shredded carrots
3 dl (1.3 cups) sugar
2 tbsp potato flour (corn starch)

Preheat the oven to 200 C (400 F). Mix the berries, shredded carrots and sugar. Check the sweetness by tasting – different batches of berries vary in sourness, so you may want to adjust the amount of sugar. The filling should be sweeter than sour/tart. Finally mix in the starch.

Roll the dough when it has risen to fill a baking sheet. With your finger, press around the edges to create a “rim” to keep the fillings inside the crust. Spread the lingonberry-carrot filling over the crust. Optionally brush some egg over the crust edges to give it a beautiful glaze. Bake for 17-20 minutes until the edges have nicely browned.

Black pepper crab (and chili crab) on the other hand are something I’ve learned to enjoy in South East Asia, particularly in Singapore and in Hong Kong. There are other variations too, but I don’t really know their names. My hosts simply referred them as “spicy crab”. One of these spicy crab dishes I had in Hong Kong, and it had huge crabs cut into pieces on a bed of small whole chillies, which were mild enough to be eaten in heaps. I think the chillies were coated with a batter of some sort – if you think you might have a clue what this dish was, please leave a comment! I’d love to try to make it myself :)

Even though I’ve always enjoyed these Asian crab dishes a lot, I’ve also found it a bit onerous to separate the crab meat from the crushed shells and claws while dining. I had had my first spicy crabs way before Anna introduced me to the world of soft shells. The soft shell crabs I ate with her in Mississippi were deep fried in batter, and didn’t have much resemblance left to normal crabs taste or texturewise. I definitely didn’t hate them tough, but rather fancied the idea of chomping down whole crabs with shells, legs, claws and all.

I wouldn’t be surprised if some of you haven’t ever had soft shell crabs or perhaps even heard of them before – I hadn’t for sure before I saw two sitting on a plate in front of me in a restaurant :) If they are a new acquaintance for you, let me give a quick introduction: Soft shell crabs are blue (USA) or mangrove (Asia) crabs that have just molten their hard shells. As these crabs grow larger, their shells cannot expand so they molt the exteriors and have a soft covering for a matter of hours when they are vulnerable and considered usable. Usually crabs must be caught and killed within four hours of molting to be useful as soft shell crab. The resulting soft shell crab is a delicacy, which can literally be eaten whole, even though they look exacly like their hard shelled fellow creatures. I can promise you the first time you put a whole claw in you mouth feels really weird :)

Anyhow, since soft shell crabs can be eaten whole without any leftovers, I thought they’d make perfect spicy crabs. A couple of months ago I was strolling though the isles of an Asian grocery store in Sydney, and saw a rack of Singaporean chili and black pepper crab spice mixes. I bought one pack of Seah’s Black Pepper Crab Spices and brought it back to Finland with me.

Unfortunately soft shell crabs are really difficult to come by in Finland, so I had to wait almost three months until I found a new batch of them in one of the Asian stores I frequent in Helsinki. I finally had everything I needed for my Black Pepper Soft Shell Crabs experiment, and even Anna happened to be visiting from New York, so I knew my time had come.

Black Pepper Soft Shell Crabs

Serves 2

4 soft shell crabs
1-2 tbsp olive oil
black pepper crab spice mix (or make the spice mix from scratch)
fresh parsley for garnish
rice

Clean the soft shell crabs by removing the mouth and eyes with scissors, lift the shell from both sides and remove the gills, and cut away the apron (tail).

Steam the crabs in a bamboo steamer for 5-10 minutes until cooked and the shells have turned red(dish). Discard extra juices.

Heat the oil in a wok and add the spice mix. Stir for a minute or two until fragrant, but be  careful not to burn the spices. Lower the temperature and add the crabs and mix and turn carefully for a little while until evenly coated with pepper and the crabs are warm again.

Serve immediately on a bed of rice.

I used to associate all tentacly seafood with rubber, mostly because of the deep fried “octopus rings” widely available in many restaurants. That is until I spent a few weeks in Milan on business, and tried their insalata di pulpo i.e. octopus salad. The dish had bite-sized tentacle pieces in olive oil and lemon juice, and the meat was more tender than the best chicked I’ve ever had. From that day on I’ve always looked for different octopus/calamari/sepia dishes whereever I go. Unfortunately I haven’t spent much time in Mediterranean countries famous for their seafood, but in addition to Italy, I’ve had great octopus dishes in Puerto Rico and Macau.

By the way, the rubbery, breaded and fried “octopus” rings are actually made from calamari. There are three different species that often are simply called octopus – calamari, sepia and octopus. Except for their eight tentacles, the three species don’t have that much in common. Albeit calamari and sepia can apparently be cooked to be tender (MM: tell me how!), I prefer octopus and its thick, juicy tentacles. Unfortunately Finland is the worst place in the world to buy them: the only selection seems to be frozen small ones (max 0,5 kg / 1 lbs). Many Mediterranean recipes call for octopi 2+ kg each – something I’m yet to find here :(

But since I am living amongst havoc, and haven’t really had the energy to replenish my food supplies, I only had frozen baby octopi in hand. A quick googling gave many tomato-based recipes, so that’s what I tried myself. The end result was rather plain to be honest, but then I tried to spice it up with some sweet chili sauce. Totally yummy! My original recipe was something like “Baby octopi in tomato and white wine sauce with pine nuts”, but scrap that! Just boil the octopi quickly and enjoy with sweet chili sauce! Here goes the “recipe”:

Baby Octopi With Sweet Chili Sauce

Serves 2-4 as a starter

900 g frozen or fresh baby octopi
1 can crushed tomatoes
fresh basil
1 big onion
lots of garlic
sweet chili sauce
salt, pepper
olive oil

Thaw the octopi in cold water if frozen. Set aside. Cut the onion in small cubes, crush the garlic, and saute in olice oil until soft and golden brown. Add the tomatoes and boil a few minutes. Add the baby octopi, and simmer for 5-10 minutes, until cooked. Season with salt and pepper to taste. Run through a sieve to discard extra juices.
Serve with sweet chili sauce and fresh basil. I liked the leftovers straight from the fridge too :)

Sorry for not updating the site in a while. The contractors working on the renovations of my building flooded my apartment last week. They had to remove the hardwood flooring from the whole apartment to allow the underlying concrete to dry. That’ll take a fortnight or so during which I’m not really able to cook much. Doesn’t that suck or what?!

As if the unsolicited water park in my living room wasn’t enough, my laptop started “leaking” electricity from its bottom. Even though I like the thrill of an unexpected electrocution as much as the next guy, I decided to send the machine to IBM for repairs. Unlike their superior service in the States, repairs take forever here  in Finland. If you know someone who knows someone who could poke somebody at IBM to expedite the repairs, please do let me know :)

Well, not doughboy the blog, but the Real Doughboy – me :) I was flipping through some old albums, and found this picture of me baking – foodie code for the ultimate access to raw dough ;) The picture was taken in early spring 1978, which would make me late ones or early twos :P

Mom tells that Anna was helping her too when the picture was taken, but apparently had some urgent matters to attend to at that moment. In any case, our cooking together (give or take one Ocean) dates way back!

P.S. Pille, I’m posing here in a frigging pink apron – I challenge you to return the white one! ;)

OMG, I just realized it’s past midnight. It’s my 30th birthday. If there ever was a need for serious comfort food, this is it. *sob*

I’m sure many of you fellow foodies get occassional nagging cravings that can’t be cured by any other means than a proper cooking session with the right ingredients. In my case the problem often is that I don’t exactly know what I want. A few days ago I was once again unsatisfied with my planned meal – can’t even remember what I was supposed to cook that day – until I realized I had to have meatballs. Preferably simmered in a thick, hearty, Italian tomato sauce. Trivial, you may think, but not exactly for me. I’ve never been that big on pasta, and thus rarely have it ex the omnipresent bolognese (can you spell cafeteria food…)

I started a fierce googling session with search terms such as “best italian pasta”, “marinara sauce”, “italian meatballs” etc. I read through heaps of recipes, many of them very tempting. Unfortunately all of them called for some ingredient or two I didn’t have, and I definitely wasn’t on a mood for a shopping trip. Luckily one of the joys of cooking is improvising. I decided to use whatever I happened to have in hand… The result?

*drum roll*

Antti’s Fusion Meatballs With Sepia Colored Spaghetti

Serves 5 (540 kcal / serving)

For the meatballs:

750 g lean ground lamb
200 g Greek Feta, crumbled
a bunch of fresh parsley, chopped
2 cm fresh ginger, shredded
1/2 pkg Shan Tikka Seekh Kabab BBQ Mix

For the sauce:

1 big yellow onion
4+ cloves of garlic
4 fresh caffir lime leaves, chopped (double if dried)
1 can (any) pasta sauce with olives
1 kg crushed tomatoes
some oregano
some basil
a pinch of sugar
a bunch of fresh cilantro, chopped
a chunk of dried tamarind
some olive oil
salt and pepper to taste

Preheat the oven to 175 C (350 F). Mix all the meatball ingredients well; make sure the spice mix is evenly distributed in the ground meat. Thanks again, Meena, for introducing me to the wonderful world of Shan spice mixes! Roll the meat into small balls with your hands, and set aside. Makes 30-40 meat balls.

Heat a little bit of olive oil in a pan, and sauté the onions and garlic until golden brown, about 3 minutes. Add the rest of the listed ingredients, and simmer over medium heat for 20-30 minutes.

When the sauce is ready, pour a little bit in a 10-15 cm deep baking dish. Add the meatballs and the sauce in layers until everything is in the pot covered in sauce. Cook for 45-60 minutes.

Serve on top of pasta with grated parmesan reggiano. I really liked the contrast of the black sepia colored pasta, definitely worth trying! I love everything lamb (and goat), so the meat balls were good, IMO. The pasta sauce was nice too; I especially liked the aroma of the kaffir lime leaves and the tamarind paste.

This recipe was influenced by various recipes I saw while looking for the ultimate meat ball & sauce combo. I’d be foolish to compare my resulting dish with those tried and true Italian recipes many of you know, but I enjoyed eating mine with its many tastes from around the world.

The credits of this recipe go to Molly at Orangette, albeit she has adopted her recipe from Fresh from the Farmers’ Market. I further changed the recipe by adding the three cheeses. Mmm, cheesy :P

Leeks Braised in Three Cheese Cream And Tarragon

(Serves 1-2 as a side, 140-280 kcal / serving)

1 big leek (about 500 g / 1 lbs)
1,2 dl (1/2 cups) cream
some emmental, gouda and cheddar
(in Finland, simply buy Valio three cheese cream ;)
1,2 dl chicken broth
1/2 tsp dried tarragon
salt, pepper to taste

Preheat the oven to 190 C (375 F). Cut off the dark green tops of the leek and trim off the roots, halve the leek lenghtwise and rinse thoroughly. Place in a long baking dish.

Mix the cream, chicken broth and tarragon. Grate a little bit of each cheese and mix with the sauce. Season with salt and freshly ground black pepper. Pour the cream mixture over the leeks and bake uncovered for 30 minutes. Remove the dish from the oven, turn the leeks over and bake another 45 minutes, until the leeks are golden brown.

Serve hot.

Lenkkimakkara or saunawurst is a Finnish specialty, a cheap overgrown link sausage with bologna-like consistency. Despite of its lack of pedigree, saunawurst is enjoyed by everybody regardless of age, sex or wealth. The best way to prepare saunawurst is to roast it over a live wood fire, often in a fireplace at home after sauna – thus the name – or in a camp fire. Some would say that one knows nothing about Finland without having tasted saunawurst. It is associated with memories of good food, good times spent together, everyday activities and leisurely moments.

When Finland joined the European Union in 1995, our belowed saunawurst got in the line of fire of EU bureaucracy: since the saunawursts have roughly 40% meat the rest being flour and whatnot (I don’t even want to know!), they were officially classified as pastry products. Quite embarrassing for the leading manufacturers… This may very well be an urban legend, but it doesn’t change the fact that the sausages are mostly made of fillers rather than proper meat.

Yesterday I spent the day ice fishing with my friend Tommi. The weather was very tolerable -5 degrees centigrade (23 F), and after the mandatory twenty minutes of ice fishing we decided it was about the time for our main reason for the trip: setting a nice camp fire and spending the rest of the day sitting next to it idly chatting by.

No matter when or where we go, the fire is the highlight of the day. A mushroom picking trip in the fall, or an ice fishing trip in the midst of the winter, is enhanced and enchanted by a big camp fire. I love everything about it: the smell of the smoke, the sparks rising with the smoke towards a dark sky, the noise it makes, and last but not the least the warmth the fire provides.

It’s hard to imagine a trip outdoors without having a package of saunawurst in the backpack. Our ice fishing trip was no exception: as soon as the fire was set, we started grilling our sausages on a twig. If you have the patience of a buddhist monk, wait until the wood has burned down to red hot coals for best results. We were hungry, cold and impatient as usually – but nonetheless the hot saunawurst tasted heavenly topped with heaps of mustard :)

BTW, we didn’t catch any burbots, but who cares :) The local supermarket is the best fishing ground anyways ;)

I soon found out that Greenshell mussel is a true New Zealand staple, and also a major export item. I fell in love with these Kiwi mussels, and was afraid I couldn’t find them back in Finland. To my big surprise and even greater relief, I found them in my local Asian market. Even the price was wery lucrative: €6,00 / kg ($3.25 / lbs), frozen in half shells.

Blue mussels are native to Scandinavia and Northern Europe, but they don’t offer much to eat. Greenshells’ meat-to-shell ratio is 3-4 times better compared to blue mussels. As you can see in the picture below, the mussels are quite big and meaty :)

When I was looking for a recipe for my Greenshells, I discovered a young Kiwi chef Garth Hokianga, famous for his trademark combination of healthy and delicious food. Garth has worked as a personal chef for Dustin Hoffman and the Sultan of Brunei – a resume good enough for me… And now, without further ado:

Greenshell Mussels in Saffron & Coconut Bisque

Serves 2 (280 kcal / serving)

2 fresh lemongrass stalks
1 cm piece fresh ginger, unpeeled
1 teaspoons oil
2 shallots, peeled & chopped
1 chilies (birds eye or serrano), seeded & minced
10-20 New Zealand Greenshell mussels (Perna canaliculus)
2 1/2 dl coconut milk
2 1/2 dl chicken stock
1/4 teaspoon saffron threads
1 tablespoons nam pla fish sauce
1 tablespoons fresh lime juice
salt & freshly ground pepper
chives sticks for garnish

Cut off the tops of the lemongrass stalks, leaving a 10 cm bulb. Trim off the stem end and peel away the outer layers. Smash the lemongrass bulbs with the back of a cook’s knife. Now smash the ginger.

Heat the oil in a pan over a medium temperature, add the lemongrass, ginger and shallot and sauté for 3 minutes but do not brown. Add the minced chilies and cook for 30 seconds, then add the coconut milk, chicken stock, saffron, mussels and fish sauce.

Bring to a low simmer, cover and cook for 3 to 5 minutes, until the mussels open. Discard the lemongrass and ginger. Remove from the heat and discard any mussels that do not open. Remove the mussel meat from the shells and set aside on a plate.

If you are using frozen mussels in half shells as I did, cover the unthawed mussels with cold water, bring to boil and boil for three minutes, counting from the first big bubbles. Then rinse quickly with cold water, remove the meat from the shells, and continue the recipe as follows.

Stir in the limejuice, add the mussel meat back into the coconut bisque and reheat gently over a low heat for 2 minutes. Ladle into warmed bowls. Taste for seasoning and decorate with chive sticks.

When it comes to my new love – steaming – Marge’s wisdom of avoiding the unknown doesn’t quite apply: Why don’t you try to steam something you haven’t before! Besides, frying pretty much destroys any and all flavor of the ingredients :)

I bought my Chinese bamboo steamer years ago when I was strolling the kitchen supply isles of my local Target in Boston. I had recently returned from Hong Kong, and the ubiquitous bamboo steamers there caught my eye. It was less than $20, so I bought it on a whim. Back at home I realized the steamer was too big to fit in any of my pots or pans. Too lazy to return it, I showed the box on top of my kitchen cupboards where it has been ever since. Until last week.

I happened to buy heaps of bok choy and green beans from a nearby Asian market, and at the same time Anna was telling about her steaming experiments in New York. I remembered my ill-fated steamer, dug it out from a closet, re-read the instruction pamphlet, and had an epiphany: Steam is hot. Heat goes up. Ha! I finally realized that I could simply place the steamer on top of a big pot instead of trying to fit it inside one. Works like a charm! (And no worries about setting the steamer on fire, sis ;)

Chinese buns, dumplings, dim sum – whatever the name – are often steamed. When people think about Chinese food in Finland, it’s most likely that stir-frying comes first to mind. Before I started traveling in South East Asia, I also associated Chinese cooking with fat-dripping and really unhealthy-looking woks. Now I realize there are tons of literally fat free steamed dishes (i.e. no added fat).

The buns pictured above are filled with lotus paste, and many varieties of similar ready-to-be steamed buns can be bought in an Asian market near you. Frozen buns make a tasty side dish for any Asian meal. 10-15 minutes in a steamer and voilà:

The beauty of steaming is it’s speed and versatility: While heating a few buns, you can also cook the main course in the same bamboo tower. Steaming is also a very quick way to prepare food, almost comparable to a microwave oven! A hearty fillet of fish is ready in six minutes, veggies included.

Lets have a look at this big fella I bought yesterday. (I asked for a half salmon and that’s exactly what I got…)

Earlier I’ve always either pan fried fish or baked it in the oven. After filleting the poor salmon I butterflied some of it, whipped up a quick thai marinade, rinsed a heap of bok choy and placed everything in the bamboo steamer. It’s a good idea to put fish and other potentially smelly stuff on a plate to protect the steamer.

For those who haven’t seen or used bamboo steamers before, the baskets can be piled in a tower, so you only need one source of steam. Six minutes on top of a pot of boiling water, and the meal is ready. That’s what I call fast food :)

Salmon in Thai Sauce

Serves 2 (480 kcal / serving)

1 bunch cilantro with stems and roots
12 mint leaves
1 tsp chopped fresh ginger
3 cloves garlic
1 tsp salt
1 large red chilli, finely chopped (or dried chilli)
2 limes
1 tbsp nam pla (fish sauce)
2 x 200 g (7 oz) Norwegian salmon fillets
plenty of bok choy

Mix cilantro, mint, ginger, garlic, salt, chilli, juice of the limes and nam pla in a food processor until a smooth paste.

Use 2/3 of the sauce to marinate the fish for 20-30 minutes. Place bok choy and salmon fillets on a plate in a steamer and steam for six minutes.

Pour the reserved sauce over the fish and serve immediately.

Penne alla Vodka on italialainen keksintö, joskin Italiasta sitä on nykyisin melko vaikea löytää. Ruokalajin historia juontaa 1970-luvulle, jolloin vodka oli vielä tuntematonta Italiassa, ja maahantuojat tekivät kaikkensa saadakseen sen tunnetuksi. Yksi markkinointikikka oli reseptikilpailun järjestäminen, ja lopputuloksena oli tämä votkakastike. 70-luvun puolivälissä se oli varsinainen trendipasta, mutta nykyisin Penne alla Vodkaa löytää parhaiten Amerikasta, jossa se on erittäin suosittua.

Bostonissa lempi-italialaisravintolani oli Brooklinessa sijaitseva Vinny Testa’s, ja siellä herkullisin annos oli heidän Penne alla Vodka makealla italialaisella fenkolimakkaralla ja Asiago-juustolla höystettynä. Mmm! Annos oli edullinen, vain kymmenen euroa, mutta niin iso, että siitä riitti syötävää kahdelle tai toinen ateria vielä kotiin viemiseksi. Söinkin monesti jääkaappikylmää pastaa yöpalaksi. Herkkua!

Tämä Rachael Rayn resepti ei sisällä lihaa, mutta jauheliha tai italialainen tuoremakkara sopii sekaan oivallisesti. Kastike on todella helppo ja nopea valmistaa – se on oikeastaan aivan tavallinen tomaatti-kermakastike, johon on lisätty votkaa. Aromi on kuitenkin uniikki, joten ei muuta kuin kokeilemaan.

Penne alla Vodka

kahdelle (600 kcal / annos)

1/2 rkl öljyä
1/2 rkl voita
2 shalottisipulia
2-4 valkosipulin kynttä
6 cl maustamatonta votkaa
1,25 dl kanalientä (kuutiosta tehty ok)
400 g tölkki karkeaa tomaattimurskaa
225 g penne rigateja
0,6 dl kermaa (Valion 10% 3 juuston ruokakerma sopi kivasti)
tummaa Maizenaa suurustamiseen
suolaa, pippuria
10 tuoretta basilikan lehteä

Hienonna shalotit ja valkosipulin kynnet. Kuumenna voi ja öljy kasarissa, ja kuullota shalotteja ja valkosipuleita 3-5 minuuttia, kunnes kauniin ruskettunutta. Lisää kanaliemi ja tomaattimurska sekä mausta suolalla ja pippurilla. Jätä porisemaan hiljakseen.

Kiehauta iso kattilallinen vettä, lisää reilusti suolaa ja keitä pennejä valmistajan ohjeen mukaan (noin 10-15 min), kunnes al dente.

Lisää kerma ja votka kastikkeeseen, ja poista liedeltä, kun se alkaa kuplia uudelleen. Jos kastike vaikuttaa liian juoksevalta, suurusta kourallisella tummaa Maizenaa. Valuta pasta ja sekoita kastikkeeseen silputun basilikan kanssa. Tarjoile heti raastetun parmesanin kanssa.

Rachael Ray (yllä) ei ole vielä tunnettu ainakaan Suomessa, mutta Yhdysvalloissa (ja viime kuulemani mukaan Australiassa) hän on supersuosittu TV-kokki Food Networkilla. Rachael on kirjoittanut myös lukuisia keittokirjoja (joista yhden sain Annalta joululahjaksi, Thanks!). The New York Timesissä ollut artikkeli viime syksyltä summaa Rachaelin saavutukset:

Though the nation’s food elite might cringe, Ms. Ray, 37, is one of the most influential people cooking today. Let the big-name chefs fuss with foams and sous vide. She’ll stick with hot dog nachos and “jambalika,” a dish that is kind of like jambalaya. With more than 4 million books in print and four shows on the Food Network, Ms. Ray has shown America the way back to the kitchen.

En ole myöskään ainoa, jonka mielestä Rachael on söpö-Rachael:

Her mother answers her daughter’s fan mail, which can range from children’s drawings to marriage proposals to letters from recently widowed senior citizens.

“She’s big with the guys, let me tell you,” her mother said.

Lopuksi vielä hieman silmäniloa ainakin miespuolisille Taikinapojan lukijoille. Amerikan FHM (For Him Magazine) julkaisi artikkelin Rachaelista vuonna 2003, josta The New York Times kirjoitti seuraavasti:

“The shots feature Ms. Ray in short-shorts with an exposed midriff, licking chocolate off a big wooden spoon, eating a strawberry and sitting in a sink, laughing as suds cascade down her curvaceous thighs.”

Mitäpä tuohon lisäämään muuta kuin itse kuvat :)

Rapu-bok choy -wokki

kahdelle (170 kcal / annos)

250 g (baby) bok choytä
1-2 valkosipulin kynttä
2 rkl osterikastiketta (Nahm Man Hoi)
100 g kirsikkatomaatteja
tölkillinen (170 g) ravun lihaa
suolaa ja pippuria
öljyä paistamiseen

Huuhtele ja valuta bok choyt ja leikkaa ne noin kolmen sentin mittaisiksi paloiksi. Halkaise kirsikkatomaatit ja leikkaa valkosipuli hienoksi.

Wokkaa valkosipulia kuumalla pannulla noin minuutti ja lisää pilkotut bok choyt. Hämmentele 2-3 minuuttia kunnes lehdet ovat kutistuneet, mutta lehtirangat ovat yhä rapeita.

Lisää osterikastike ja tomaatit, ja wokkaa vielä minuutti. Lisää ravun liha, mausta suolalla ja pippurilla, ja tarjoile välittömästi lihan lämmettyä.

Thai Red Bean Curry

kahdelle (170 kcal / annos)

200 g vihreitä papuja (tuoreita tai pakaste-)
1-2 valkosipulin kynttä
1 pieni, tulinen chili tai n. 1/2 tl kuivattua chilimurskaa (maun mukaan)
1/2 tl paprikajauhetta
1 sitruunaruohon varsi (lemongrass)
1 rkl thai-kalakastiketta (nam pla)
reilu 1/2 dl kookosmaitoa
1-2 kevätsipulin vartta
1/2 rkl öljyä paistamiseen

Leikkaa pavut noin viiden sentin pätkiksi, keitä kaksi minuuttia ja valuta kuiviksi.

Leikkaa valkosipuli ja sitruunaruoho ohuiksi suikaleiksi. Laita valkosipuli, chili, paprikajauhe, sitruunaruoho, kalakastike ja kookosmaito tehosekoittimeen, ja sekoita kunnes tasaista.

Leikkaa kevätsipulit viistosti ohuiksi suikaleiksi, ja paista niitä noin minuutti kuumassa öljyssä. Lisää kastike tehosekoittimesta ja anna kiehahtaa. Keitä kastiketta kasaan, kunnes siitä on jäljellä noin puolet (mukavan paksua, ei enää juokse), noin 3-4 minuuttia. Lisää pavut, ja anna niiden lämmetä hautumalla pari minuuttia. Tarjoile heti kuumana.

Nämä pavut sopivat hyvin jonkin toisen ruuan lisukkeeksi, tai ihan sellaisenaan maukkaaksi alkupalaksi. Ellet muuten pidä vihreistä pavuista, tämä voi olla keino saada suosituksen mukainen päivittäinen kasvisannos nieltyä alas ;)

En muista, milloin olen syönyt sushia tai ylipäätään japanilaista ruokaa ensimmäisen kerran. Paikka on kyllä tiedossa – Kabuki Lapinlahdenkadulla – ja koska se on ollut samassa osoitteessa yli viidentoista vuoden ajan, luulen omasta ensikokeilustani olevan kymmenisen vuotta. Jossain lukion ja fuksivuoden välimaastossa kuitenkin. Kotona meillä on aina syöty graavia kalaa, joten ajatus raa’asta kalasta ei ole koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Sen sijaan japanilaisen keittiön muut, kypsennetyt ruuat, olivat positiivinen ja maukas yllätys.

Suomessa sushi on vieläkin valitettavan kallista, vaikka japanilaisia ravintoloita on tosiaan ollut ainakin Helsingissä jo kohta parikymmentä vuotta. Uutuuslisää hinnoissa ei sen vuoksi pitäisi enää olla. Sushin suosio on kasvanut tasaisesti, ja nykyisin ruokakaupoissakin on tarjolla ihan kelvollista valmis-sushia. Valitettavasti näidenkin hinta on mielestäni turhan korkea.

Koska itse tehtynä sushin raaka-aineet eivät paljon maksa, olenkin vuosikaudet suunnitellut tekeväni sitä itse. Osan tarvittavista välineistä olen ostanut optimistisena jo vuosia sitten, mutta torstaina päätin lopultakin tehdä haaveista totta, ja lähdin pikkupakkasta uhmaten Annankadulla sijaitsevaan japani-kauppa Tokyokaniin. Kauppiaan ystävällisellä avustuksella sain pian valittua sopivan riisin ja etikkaseoksen, sekä muuta tarpeellista, kuten makien rullaamiseen käytettävän bambumaton. Japanilaisesta ruuasta sun muusta turistessa jäin huomaamattani puoleksi tunniksi suustani kiinni, ja kuulin juttuja muun muassa kauppiaan 23-vuotiaana alkaneesta yksityisyrittäjän urasta Tokyokanin esimerkilliseen maineeseen tullausasioissa, minkä vuoksi heiltä ei esimerkiksi löydy ollenkaan japanilaisia kalapakasteita.

Amerikassa tykästyin California rolleihin, eli makiin, jossa on täytteenä avocadoa, kurkkua ja (jäljitelmä-) rapua. Tämä Japanissa melko tuntematon maki kehitettiin alun perin raakaa kalaa kammoksuville kalifornialaisille, mutta on sittemmin tullut kenties maailman suosituimmaksi makiksi. Ja mikäs siinä, hyvältähän tuo maistuu.

Feikkiraputikkujen sijaan ostin kylmäsavulohta, ja päätin olla tekemättä nurinpäin rullattuja makeja, vaikka california roll perinteisesti sellainen onkin. Ensikertalaisena halusin aloittaa varovasti, ja samalla sain hyvän tekosyyn karsia muutaman kalorin jättämällä seesaminsiemenet pois. Jenkit käyttävät ulkopinnan koristeluun oranssia, hyvin hienojakoista lentokalan mätiä, mutta Tokyokanissa sitä ei ollut saatavilla.

Sushi-riisin keittäminen oli yllättävän triviaali operaatio, ja pian minulla olikin ensimmäinen nori eli paahdetusta levästä tehty lehti bambumaton ja elmukelmun päällä odottamassa täyttämistään. Kostutetut sormet ovat kova sana ällistyttävän tahmean riisin käsittelyssä, kuten myös säästeliäisyys: pahin virhe on laittaa liikaa riisiä norin päälle. Sopiva riisikerros on sellainen, josta noria näkyy runsaasti läpi. Seuraavaksi ladoin riisin päälle avokado-, kurkku- ja lohiviipaleet, ja sitten olikin rullaamisen vuoro. Varovasti sormilla täytteitä kasassa pitäen rulla muodostui yllättävän helposti. Yläpuolinen kuva on ensimmäisestä omasta rullastani, jonka päätyjä ei ole vielä trimmattu.

Neljästä desistä kuivaa riisiä, yhdestä avocadosta, vajaasta keskikokoisesta kurkusta ja 150 gramman savulohipaketista tuli kuusi kokonaista rullaa, josta kustakin kahdeksan valmista maki-palaa. Raaka-aineiden kokonaishinta oli noin €7,50, eli yhden palan hinnaksi tuli reilut €0,15.

Yllä oleva kuva on K-Supermarket Lauttasaaren avajaisista ostamistani tonnikala- ja lohi-nigireistä sekä california rollin nimellä myydyistä (joita ne eivät olleet) makeista. Avajaistarjouksena näitä myytiin €0,60 kappaleelta, mutta makien normaalihinta on €0,80 ja nigirien huikeat €2,40. Melkoinen ero itse tehtyihin! Hinnan lisäksi minulla ei kyllä ole mitään valittamista näistä markettisusheista, ne olivat hyviä ihan vilpittömästi. Muistelen, että jossain etiketissä valmistajaksi oli merkattu BOF Oy, joka googlen mukaan on sama kuin Best Oriental Food Oy. Kelpo sushia, mutta mielestäni liian kallista :)

Amerikassa sushi oli paikasta riippuen usein melko kallista, mutta poikkeuksiakin oli. Bostonissa ja New Yorkissa söin monesti japanilaista ruokaa seisovasta pöydästä Minado-ravintoloissa. Noin kahdellakymmenellä dollarilla eli €17:llä sai syödä sydämensä kyllyydestä kymmeniä erilaisia susheja, sashimeja, rapuja, ostereita, salaatteja, lämpimiä ruokia ja jälkiruokia. Melko hyvä vastine rahalle siis.Halpa aasialainen ruoka on arkipäivää monessa maailman suurkaupungissa, näin myös Sydneyssä. Vuodenvaihteessa siellä ollessani söin pariin otteeseen japanilaista; en voinut ohittaa kutsuvan näköistä paikallisravintolaa, jonka ovensuussa parveili paikallisia japanilaisia.Suomalaisesta hauskan niminen ravintola Kura on Sydneyn kiinakaupungin vilkkaimmalla paikalla korttelin päässä kaupungin pääostoskadusta, George Streetistä. Kuralla on vain neljätoista istumapaikkaa, ja oven edessä käykin jatkuva vilske, kun asiakkaat odottavat vuoroaan päästä sisälle. Mikä parasta, runsaat sushiannokset eivät lompakkoa paljon köyhdyttäneet: kuudella eurolla sai jo toistakymmentä sushipalaa ja kulhollisen misokeittoa (kuva alla).

Grab Your Forkin Helen on kirjoittanut kivan postauksen Kurasta, missä on myös joukko herkullisia kuvia. Kannattaa vilkaista!

Välillä perus-joe, eli omassa tapauksessani tumma presidentti, kaipaa hieman vaihtelua. Ostin kokonaisia vihreitä kardemumman palkoja varsinaisesti intialaisia curryja varten, mutta ne sopivat mainiosti myös piristämään kahvihetkeä. Murskaa puolen tusinaa palkoa veitsen lappeella ja laita kahvinpurujen sekaan. Myös jauhettu purkki-kardemumma käy oivallisesti.

Jos satut liikkumaan Starbucksien vaikutusalueella (liki koko maailma Suomea lukuunottamatta), kannattaa napata kokeeksi mukaan jokin heidän kahvipaketeistaan.

Ja sitten ne etsimäni laulun sanat:

Java Jive
(The Manhattan Transfer)

I love coffee, I love tea
I love the java jive and it loves me
Coffee and tea and the java and me
A cup, a cup, a cup, a cup, a cup (boy!)

I love java, sweet and hot
Whoops mr. moto, I’m a coffee pot
Shoot the pot and I’ll pour me a shot
A cup, a cup, a cup, a cup, a cup

Oh slip me a slug from the wonderful mug
And I’ll cut a rug just snug in a jug
A sliced up onion and a raw one
Draw one -
Waiter, waiter, percolator

I love coffee, I love tea
I love the java jive and it loves me
Coffee and tea and the java and me
A cup, a cup, a cup, a cup, a cup

Boston bean (soy beans)
Green bean (cabbage and greens)
I’m not keen about a bean
Unless it is a chili chili bean (boy!)

I love java sweet and hot
Whoops mr. moto I’m a coffee pot (yeah)
Shoot me the pot and I’ll pour me a shot
A cup, a cup, a cup (yeah)

Slip me a slug of the wonderful mug
’an I’ll cut a rug just as snug in a jug
Drop a nickel in the pot joe
Takin’ it slow
Waiter, waiter, percolator

Jokunen päivä sitten Kinopalatsissa käydessäni söin elokuvan alkua odotellessani erinomaiseksi osoittautuneen tandoorikanasalaatin (€6,50) Namaskaarin Fenniakorttelin toimipisteessä (Kinopalatsin ja Kaisaniemen metroaseman välisessä tunnelissa). Maanantaina Vii Voanissa pistäytyessäni ostin varmuuden vuoksi pussillisen tandoorimaustetta, joten aamuvarhainen K-kauppareissuni päättyi ripeään kotimatkaan raa’an broilerin ja bulgarianjugurttipurkin kanssa.

En ole aiemmin paloitellut kokonaista kanaa, joten pieni googletus auttoi tässäkin puuhassa. Hetken pähkäiltyäni kaunis jyväbroileri oli muuttunut Fiskarsin terävällä veitsellä nälkäisen katseeni ryydittämänä perinteisiksi kahdeksaksi palaksi: siivet, koivet, reidet ja rinnat. En ollut sopankeittotuulella, joten ruhon muut osat lensivät roskiin, kuten myös nahka, jota intialaisessa ruuanlaitossa ei käytetä. Paloja hetken pyöriteltyäni päätin hankkiutua eroon myös muista luista, jotka lähtivätkin helposti irti käsin kiskomalla.

Kun liha oli valmisteltu, jätin sen jääkaappiin marinoitumaan iltaan saakka jugurtti-tandoorimarinadissa. Ideaalisesti marinointi olisi saanut kestää yön yli, mutta tällä kertaa en malttanut odottaa niin kauan.

Söin puolet valmiista tandoorikanasta edelliseltä päivältä tähteeksi jääneen peruna-paprika masalan kanssa. Tänään tein kylmän kanan kyytipojaksi mustaa riisiä ja kurkku-raitaa. Kokonaisuus oli oikein miellyttävä tomaatin ja tammenlehväsalaatin kera.

Tandoorikana

kahdelle

500 g luutonta kanaa, esim rinta- ja koipilihat
tandoorimausteseosta
2 dl Bulgarian jugurttia

Marinoi lihat hyvissä ajoin, 6-24 tuntia ennen paistamista. Poista mahdollinen nahka kananpaloista. Viillä rintapaloihin ristikkäisiä syviä viiltoja. Sekoita tandoorimauste jugurttiin mausteseoksen paketin ohjeen mukaisesti, laita lihat pakastuspussiin ja kaada marinadi päälle. Sekoita huolellisesti, jotta marinadi menee myös viiltoihin. Jätä jääkaappiin marinoitumaan.

Vuoraa uunipelti foliolla, josta reunat on taiteltu ylös ammemaisesti. Lämmitä uuni 300 asteeseen pellin ollessa uunin sisällä. Kun uuni on saavuttanut lämpötilan, aseta kananpalat pellille ja paista 10 minuuttia. Ota pelti pois uunista ja sivele palat jäljelle jääneellä marinadilla. Laita kanat takaisin uuniin, ja sammuta uuni. Paista vielä 20 minuuttia luukkua avaamatta.

Kurkku-raita (Kheere ka Raita)

kahdelle

2 dl Bulgarian jugurttia
1 rkl hunajaa
n. 10 cm pätkä kurkkua
n. 1/2 dl silputtua tuoretta korianteria
(kuminaa)

Raasta pesty kurkku karkeaksi ja lyhyeksi raasteeksi, silppua korianteri hienoksi ja sekoita jugurttiin hunajan kanssa. Pidä kylmässä tarjoiluun saakka. Koristele halutessasi kuminalla.

Musta riisi

kahdelle

2 dl mustaa riisiä
vettä

Liota riisiä vesitilkassa noin tunti ennen keittämistä, niin siitä tulee pehmeämpää. Keitä 3-4 desissä vettä kunnes pehmeää, 20-30 minuuttia. Riisilajeja on tuhansia erilaisia, joten täsmällistä keitto-ohjetta on mahdotonta antaa :)

Tarjoile tandoorikana joko kylmänä tai kuumana 3-4 sentin paloiksi leikattuna. Virkistävää raitaa lusikoidaan reilusti lautaselle riisin viereen, ja siinä voi dipata myös kanaa ja leipää.

Siksi.

Viime keskiviikosta lähtien olen syönyt kaaliruokia, joten tänään oli korkea aika saada vaihtelua ruokapöytään. Juttelin eilen illalla Bostonissa asuvan intialaisen ystäväni Meenan kanssa, ja pyysin häneltä kevyttä intialaista reseptiä. Meena, kuten suurin osa intialaisista, on pääasiallisesti kasvissyöjä. Bostonissa asuessani niitin mainetta häikäilemättömänä antivegaanina (Antti eats anything with a face!), ja niinpä helpotin Meenan tehtävää sanomalla heti alkuun, että kasvisruuat ovat ok.

Oheinen resepti on varsin tyypillinen intialainen kasvisruoka, ja muitakin vihanneksia voidaan valmistaa aivan samalla tavalla. Ruokakulttuuri vaihtelee hyvinkin voimakkaasti Intian eri puolilla pohjoisen miedoista etelän tulisiin makuihin. Tämä perunasta ja paprikasta tehty masala edustaa pohjoista keittiötä.

Thanks, Meena!

Peruna-paprika masala (Potato Capsicum Masala)

kahdelle (275 kcal / annos)

1 sipuli
2 tomaattia
3 perunaa
2 paprikaa
2 rkl oliiviöljyä
1/2 tl sinapinsiemeniä
(1/2 tl kuminaa)
1/2 tl kurkumaa
1/2 tl garam masalaa
murskattua kuivattua tai tuoretta chiliä
suolaa
korianterin lehtiä koristeluun

Kuori perunat ja pilko parin-kolmen sentin kuutioiksi. Kypsennä normaalisti keittämällä.

Perunoiden kiehuessa leikkaa sipuli ohuiksi suikaleiksi ja pilko paprikat reiluiksi paloiksi. Leikkaa tomaatit pieniksi kuutioiksi.

Lämmitä öljy ja paista sinapin- ja kuminansiemeniä hetken aikaa kunnes sinapinsiemenet poksahtelevat. Käytä kuminaa, jos pidät siitä, muussa tapauksessa jätä huoletta pois. Lisää sipuli ja paista kunnes suikaleet muuttuvat kauniin ruskeiksi. Lisää suola, garam masala, kurkuma ja chiliä maun mukaan. Lisää tomaatti ja paprika. Kypsennä miedolla lämmöllä välillä sekoittaen. Jos kasvikset vaikuttavat liian kuivilta, lisää hieman vettä. Masala on valmista, kun öljy erkanee. Lisää perunakuutiot, ja anna hautua vielä muutama minuutti. Koristele korianterinlehdillä.

Intialaiset syövät tällaisia masaloita, kuten lähes kaikkia muitakin ruokiaan, leivän kanssa. Chapatista tai paranthasta repäistään palanen, josta taitellaan lusikkamainen kuppi, ja sitä käytetään ruokailuun länsimaisten aterimien sijaan.

Kiitos Jim Dixonin ja hänen Real Good Food -saittinsa, kukkakaali sai tänään 29 vuoden alennustilansa jälkeen ylennyksen ruokapöydässäni juhlapaikalle. Tämä karamellisoidun kukkakaalin ohje on nimittäin mitä triviaalein, ja lopputulos niin typerryttävän herkullinen, että ongelmaksi tulee lähinnä tarpeeksi suuren kukkakaalin löytäminen useamman kuin yhden ruokailijan tarpeet tyydyttämään.

Olin melko skeptinen laittaessani kaaliviipaleet uuniin, mutta puolen tunnin paistamisen jälkeen ensimmäiset maistiaiset olivat koitua kohtaloksi koko pellilliselle :)

Karamellisoitu kukkakaali

pieni kukkakaali yhdelle, iso kahdelle
oliiviöljyä
merisuolaa

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Leikkaa kukkakaali pystysuunnassa vajaan sentin paksuisiksi viipaleiksi. Yhdestä kaalinpäästä tulee vain muutama ehjä viipale, mutta ylimääräiset hieman isommat mujut kannattaa myös paistaa, ainakin arkiaterian tarpeiksi.

Sivele viipaleet molemmin puolin reippaasti oliiviöljyllä, ja ripottele liberaalisti meerisuolaa. Paista noin 30 minuuttia kerran kääntäen, tai kunnes kauniin ruskettuneita. Tarkista suola ja tarjoile heti. Halutessasi voit pirskotella hieman lisää öljyä.

Kaali on parhaimmillaan tulikuumana suoraan uunista, joten muu ruoka kannattaa pitää valmiina odottamassa!

Meille tuttuihin ruotsalais/suomalaistyylisiin kaalikääryleisiin liittyy mielenkiintoinen historia. Ruotsin kuningas Kaarle XII Kustaa hävisi 1709 Pultavassa, Itä-Ukrainassa, suuren pohjan sodan kuuluisimman taistelun Venäjän joukkoja vastaan. Pultavasta hän pakeni Moldoviaan, joka oli silloin ottomaanien hallussa. Suuruutensa huipulla 1600-luvun lopussa ottomaanien valtakuntaan kuului liki kaikki Välimeren ympärysmaat, nykyinen Kreikka ja Turkki mukaanlukien. Kaarle vietti Moldoviassa kaksi vuotta maanpaossa, minkä aikana hän yritti houkutella ottomaaneja sotimaan Venäjää vastaan, sekä lainasi heiltä varoja jatkaakseen sotaa. Kaarlen palattua Ruotsiin häntä seurasi joukko ottomaanien pankkiireita, jotka halusivat varmistaa velkojen takaisinmaksun. He asuivat Tukholmassa 1716-1732, jolloin kaalikääryleet, ruotsiksi kåldolmar, löysivät tiensä tukholmalaisten ruokapöytiin. Dolma on suora lainaus turkin kielestä, ja tarkoittaa kirjaimellisesti jotakin täytettyä. Aluksi kääryleet tehtiin Ruotsissakin viininlehdistä, mutta pian kääre vaihtui helpommin saatavissa olevaan kaaliin.

Ne lukijat, jotka eivät nukahtaneet tai vaihtaneet sivua historiaosuuden aikana, palkitaan Finfoodista mukaillen lainatulla reseptillä.

Kreikkalaistyyliset kaalikääryleet

n. 25 kpl

kahden kilon keräkaali
1 dl ohraa (rikotut pikajyvät ovat ok)
1 sipuli
2-5 valkosipulin kynttä mieltymyksen mukaan
pienen nyrkin kokoinen kyssäkaali
1 punainen paprika
400 g lampaan jauhelihaa
1 ruukkuminttu
2 tl timjamia
2 rkl hunajaa
mustapippuria
valkopippuria
200 g fetaa
suolaa
soijakastiketta
vaahterasiirappia
2 dl lihalientä
rosepippuria
portviiniä

Valmista ensin täyte. Keitä ohra kypsäksi pakkauksen ohjeen mukaan. Kuori ja pilko sipuli, valkosipuli ja kyssäkaali pieniksi kuutioiksi. Kuutioi myös paprika.

Ruskista jauheliha, ja lisää kasvikset pannulle. Anna hautua noin 10 minuuttia. Mausta seos hienonnetulla mintulla, timjamilla, hunajalla, musta- ja valkopippurilla, sekä lorauta sekaan soijaa maun mukaan. Sekoita joukkoon kypsä ohra ja murustettu feta. Maista ja tarkista suola.

Laita kattilaan vettä 3/4 sen tilavuudesta. Koverra kaalin kanta ja keskusta pois ja nosta se kiehuvaan veteen. Kun lehdet alkavat irrota, nosta ne reikäkauhalla kylmään veteen. Nosta kaalinlehdet kylmästä vedestä ja leikkaa lehden paksuin osa pois lehtiruodista.

Täytä lehdet reilulla ruokalusikallisella täytettä ja kääri niistä kääryleitä. Nosta kääryleet vuokaan vieri viereen. Lorota kääryleiden päälle siirappia ohuena norona, ja muserra pinnalle rosepippuria.

Kypsennä kääryleitä uunissa 200 asteeessa. Kun kääryleet ovat saaneet vähän väriä, kaada lihaliemi vuokaan ja jatka kypsentämistä tunnin verran. Valele liemellä pariin otteeseen.

Kaada tarjoiluvaiheessa kääryleiden päälle loraus portviiniä antamaan maulle loppusilaus.

Kääryleet säilyvät jääkaapissa muutaman päivän, ja pakastuvat hyvin. Itselleni ne maistuvat myös kylminä suoraan jääkaapista :) Reseptin mukaan valmistettuna yhden kääryleen energiasisältö on noin 85 kcal.

Olen liian laiska tehdäkseni caesar-kastikkeen alusta lähtien, Felix kun on hoitanut asian puolestani. Itse tekemällä kastikkeesta saisi todennäköisesti maukkaamman, mutta blenderin puute, edellä mainittu laiskuus ja epäilys huonosta säilyvyydestä yhdessä vähäisen kertatarpeen kanssa ovat saaneet vaa-an kallistumaan teollisen tuotteen kannalle.

Caesar-salaatti

yhdelle (120 kcal)

1 romaine-ruukkusalaatti
caesar-kastiketta
parmesaania

Leikkaa salaatti sopivan kokoisiksi paloiksi ja kippaa silppu isoon kulhoon. Lorauta sekaan kastiketta ja raasta päälle parmesaania makusi mukaan. Sekoita hyvin.

Kohtuullisella kastikkeen ja parmesaanin annostelulla yhden salaattiannoksen energiasisältö on noin 120 kcal, eli sopivan vähän kevyeksi laihis-lounaaksi. Sadalla grammalla kanalla tai kalkkunalla höystäen salaatista tulee ruokaisampi, eikä energiaa tule lisää kuin toiset 120 kcal.

Kuvan annoksessa on kaksi kuivattua tomaattia kahdeksaan osaan leikattuina, mikä vastaa vain 40 kcal:ia. Kuivattujen tomaattien konsistenssi on mukavan lihaisa, joten salaatti tuntui kaikessa vegeydessäänkin ihan mukavalta. Nam!

Tämänpäiväinen resepti on suora lainaus Orangeten ehtymättömästä listasta toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokia. Tämä on myös omistettu Pastanjauhajien Rosmariinille, tunnetulle tomaattien suurelle ystävälle ;)

Karamellisoiduista sipuleista kertoessani olin jo hieman huolissani siitä, mitä muut ajattelisivat huikean pitkältä tuntuneesta neljän tunnin kypsennysajasta. Tänään lohdutan itseäni sillä, että paukkupakkasten päättyminen on keventänyt Fingridin kuormitusta, ja näin ollen yhdeksän tunnin yhtäjaksoinen sähköuunin käyttämiseni ei liene moraalisesti arvelluttavaa…

Monen mielestä nykypäivän tomaatit ovat vetisiä ja mauttomia, ja kieltämättä itsekin olen ostanut tuoreita tomaatteja suhteellisen harvoin. Aurinkokuivatut tomaatit ovat maukkaita, mutta usein tolkuttoman kalliita, tai oliiviöljyyn hukutettuina turhan tuhtia syötävää. Pitämällä tomaatinpuolikkaita pitkään uunissa alhaisessa lämpötilassa niistä haihtuu runsaasti vettä, ja jäljelle jäävä noin kolmasosaan alkuperäisestä kutistunut lopputuotos on kaikessa yksinkertaisuudessaan hämmästyttävän aromikasta: tomaattien konsentroitunut makea happamuus suorastaan pakottaa napostelemaan niitä suoraan uuninpelliltä.

Uunikuivatut tomaatit

pellillinen

n. 1 kg kypsiä (luumu)tomaatteja
oliiviöljyä
merisuolaa
kuivattua korianteria

Laita uuni lämpenemään 100 asteeseen. Pese tomaatit, halkaise ne pystysuunnassa kahtia ja leikkaa navat irti. Asettele tomaatinpuoliskot pellille leivinpaperin päälle leikkuupinta ylöspäin. Sivele kevyesti oliiviöljyllä ja ripottele merisuolalla ja korianterilla. Paista uunin keskiosassa 6-9 tuntia, tai kunnes tomaatit ovat kutistuneet kolmasosaan alkuperäisestä koostaan, mutta ovat vielä mehukkaita.

Säilytä tomaatteja jääkaapissa ilmatiiviissä astiassa. Ne käyvät sellaisenaan lisukkeina, salaateissa, pitsan tai pastan kanssa tai muuten aurinkokuivattujen tomaattien sijaan.

Perinteisen kaupunkien bongaamisen sijaan päätin tehdä Australian-matkastani hieman erilaisen: bookkasin itseni kymmenen päivän safarille Sydneystä Alice Springsiin läpi kuuman, kuivan ja autiomaiden halkoman outbackin. Matka taittui maastoautoon rakennetulla minibussilla, ja kilometrejä kertyi tässä ilmastoimattomassa menopelissä 35-45 asteen päivälämpötiloista huolimatta useita tuhansia. Outback-safari oli aika rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuumuus vei kirjaimellisesti mehut. Loppua kohti matkan teko kuitenkin helpottui, kun elimistö tottui lämpötilaan. Illat vietimme nuotion ympärillä istuskellen, ja nuotio toimi myös hellana illallisen valmistuksessa. Yöt nukuimme taivasalla etelän vieraiden tähtien ja kirkkaan kuun valaistessa maisemaa.

Matkan puolivälin tienoilla vietimme pari päivää Iga Wartassa Adnyamathanha -aboriginaaliheimon parissa. Täällä tarjoutui mahdollisuus osallistua kengurunmetsästykseen. Opas hoiti ampumisen ja ruhon käsittelyn kengurun kanssa poseeraamisen jäädessä meidän huoleksemme. Niin tai näin, tuore kengurunpaisti oli luvassa, ja mikäs sen mukavampaa.

Olen jotenkin aina kuvitellut kengurut miehen korkuisiksi eläimiksi, ja niinpä otusten pieni koko yllätti. Lisäksi niitä ei kovin paljon näe päiväaikaan. Sen sijaan auringon laskiessa autoilu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun lehmät, kengurut, kamelit ja muut pienemmät eläimet hakeutuvat tielle ajovalojen houkuttelemina. Äkkijarrutuksiin olikin hyvä varautua, ja bussikuskit yrittivätkin varoittaa jarrutuksesta huutamalla SKIPPY!

Matkaseurueemme ei kokenut Skippy-kengurun syömistä ongelmalliseksi, ja niinpä seuraavaksi illaksi oli luvassa herkkuhetkiä. Oppaamme Craig (yllä nylkemässä häntää) yllätti minut täysin ilmoittamalla aikeenaan valmistaa Oz ‘roo pyttipannaa, eli kengurupyttipannua. Skandinaavit ovat penetroineet Australian ilmeisen hyvin… Oz on Australian lempinimi, ja sillä ei käsittääkseni ole mitään tekemistä Wizard of Ozin kanssa :)

Craigin kengurupyttipannu oli suorastaan herkullista, tosin niin olivat kaikki muutkin nuotiolla valurautapadassa haudutetut ruuat pitkien ja uuvuttavien päivien päätteeksi ;) Suomessa kengurun sijaan pyttipannuun sopisi varmasti naudanpaisti.

Tarkkaa reseptiä en tullut udelleeksi, mutta aika lähelle pääsee kuutioimalla perunoita, bataattia, sipuleita ja lihaa (kuvan annoksessa kengurun koipea), ja maustamalla tämän suolalla ja yrteillä (rosmariinia ja timjamia muistaakseni), sekä lorauttamalla sekaan Craigin secret saucea, Worcestershire-kastiketta. Muhennos hautui nuotiolla tunnin-puolitoista.

Tässä viimeinen jouluksi leipomistani kakuista, syntisen suussa sulava ja toivottoman epäterveellinen suklainen kirsikkakakku, eli Schwarzwälder Kirschtorte. Maistoin ensimmäisen kerran tätä suklaista herkkua viitisen vuotta sitten, kun mustan metsän sydämessä Freudenstadtissa vuosikymmeniä asunut tätini Aila tarjosi sitä heillä vieraillessani. Mikään muu tuntemani suklaakakku ei vedä tälle vertoja, ja wieniläisten ylpeys sacherkin joutuu nöyrtymään sen edessä.

Schwarzwälder Kirschtorte on nimensäkin mukaisesti peräisin eteläisestä Saksasta, mutta se on yhtä lailla suosittu jälkiruoka niin koko Saksassa, Itävallassa kuin Yhdysvalloissakin. Kakku kostutetaan perinteisesti Kirschwasserilla, mutta itävaltalaiset käyttävät usein rommia, ja jenkit häpeällisesti jättävät maulle olennaisen alkoholin monesti kokonaan pois.

Pohjaksi tälle kakulle sopii mainiosti suklaagénoise, ja suosittelenkin sen korvaamista jollain muulla suklaakakkupohjalla vain pahimman laiskotuksen iskiessä ;)

Schwarzwälder Kirschtorte

1 suklaagénoise tai muu suklaakakkupohja
6 dl kuohukermaa
pari desiä sokeriliemeen säilöttyjä kirsikoita
1/2 dl Kirschwasseria (Alkon numero 431 tai 171593)
115 g Fazerin tummaa 70% Blocksuklaata
2 rkl vettä
1 tl vaniljauutetta
2 rkl sokeria

Sekoita Kirschwasser noin desiin kirsikoiden sokerilientä. Valuta pari desiä kirsikoita kuiviksi ja laita sivuun odottamaan.

Sulata suklaa ja 2 rkl vettä vesihauteessa, ja jätä jäähtymään huoneenlämpöiseksi, mutta kuitenkin yhä pehmeäksi.

Leikkaa suklaagénoise kahteen osaan, ja aseta päällimmäinen puolisko tarjoilulautaselle ylösalaisin. Kostuta liberaalisti alkoholi-kirsikkaliemellä.

Vatkaa 1,2 dl kylmää kuohukermaa, kunnes vaahtoon jää tylppiä “vuorenhuippuja”. Laskostele kermavaahto lastalla varovasti suklaan sekaan, ja levitä seos välittömästi kostutetun kakkupohjan päälle.

Asettele kerros valutettuja kirsikoita suklaavaahdon päälle siten, että kirsikat peittävät koko pinta-alan. Itse käytin äitini säilömiä, espoolaisia happamia luomukirsikoita.

Kostuta jäljelle jäänyt génoisenpuolikas alkoholi-kirsikkaliemellä, ja aseta leikkuupuoli alaspäin kirsikkakerroksen päälle. Paina kevyesti tasataksesi kakun. Kostuta vielä kakun päällinenkin.

Vatkaa loput kermasta, vaniljauute ja sokeri kovahkoksi vaahdoksi, kunnes syntyy teräviä “vuorenhuippuja”. Levitä kermavaahto kakun ympärille; lisänäyttävyyttä saat pursottamalla kakun yläpinnan tähtisuuttimella.

Anna makujen tasaantua jääkaapissa 1-2 vuorokautta ennen nauttimista. Jääkaappikylmänä kakun keskellä oleva suklaakerros on myös kivan kova.

Aamun Po’ boy -postaus sai ajatukset harhailemaan New Orleansiin, ja mikäpäs olisi sen louisianalaisempaa ruokaa kuin gumbo. Jostain syystä en saanut itseäni motivoitua gumbonkeittoon, mutta okraa, sen olennaista ainesosaa, rupesi tekemään kovasti mieli. Paukkuvaa pakkasta uhmaten (haluan takaisin etelään!) otin suunnan kohti Vii Voania, ja ostin sieltä viimeiset kaksi pakkausta tuoretta okraa sekä kuivattua tamarindia, joka näyttää kovasti taateleilta. Tamarindia kutsutaankin joissain yhteyksissä intian taateleiksi.

Hakaniemestä saa myös halal-lihaa, tosin vääräoppisesti pakastettuna. Halal-teurastukseen ja siihen liittyvään potentiaaliseen eläinrääkkäykseen en ota kantaa: halal-kaupat nyt vain sattuvat olemaan ainoita paikkoja josta olen onnistunut löytämään suuresti himoitsemaani vuohenlihaa. Suomessa vuohia ei käytännössä kasvateta ruuaksi, vaan niitä pidetään lähinnä lemmikkeinä. Jossain Mäntsälän lähellä on kuulemma maatila, joka myy vuohia tilauksesta, mutta kokonaisen ruhon ostaminen yhden hengen taloudessani ei ole oikein järkevää. Niinpä olenkin toistaiseksi ruotsalaisen pakastelihan varassa.

Gumbon sijaan päätin tehdä bamia, joka on hyvin yleinen ruoka Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Bamia on okra-tomaattipohjainen lihamuhennos, ja syntyy todella pienellä vaivalla, joskaan ei aivan hetkessä, sillä lihan kypsyminen vie oman aikansa.

Bamia, vuohi-okramuhennos

neljälle (350 kcal / annos)

500 g vuohta tai lammasta
400 g tuoretta tai pakastettua okraa
4 valkosipulin kynttä
1 1/2 tl suolaa
1/2 tl mustapippuria
100 g kuivattua tamarindia
400 g tölkki tomaattimurskaa
3+9 dl kiehuvaa vettä

Kuivattu tamarindi myydään sitkeäksi harkoksi puristettuna; leikkaa se pieniksi paloiksi ja jätä likoamaan 3 desiin kiehuvaa vettä.

Huuhtele okrat ja leikkaa palkojen tyvet ja kärjet pois. Liota 5 minuuttia kylmässä vedessä ja valuta kuivaksi.

Puhdista liha ylimääräisestä rasvasta ja leikkaa parin sentin kuutioiksi. Keitä lihoja 5 minuuttia runsaassa vedessä, minkä jälkeen kaada vesi pois. Kuori valkosipulin kynnet ja paista niitä kokonaisina tai halkaistuina lihapalojen kanssa muutama minuutti, kunnes molemmat ovat saaneet hieman väriä. Kaada lihojen päälle 9 dl kiehuvaa vettä, ja anna kiehua 30 minuuttia.

Siivilöi liotetut tamarindit, ja ota tahnaa voimakkaasti puristaen siitä valuva neste talteen. Lisää tämä noin 3 dl tamarindilientä, suola, pippuri, tomaattimurska ja okrat lihojen joukkoon. Anna kiehahtaa 5 minuuttia, ja hauduta hiljakseen vielä 30 minuuttia. Sekoita kevyesti puolivälissä varoen rikkomasta okranpalkoja.

Valmis bamia sopii syötäväksi muhennoksena riisin kanssa tai sellaisenaan soppana, jolloin reseptin annos riittää reilusti kahdelle.

Kiersin Uutta Seelantia vuokraamallani autolla, ja ajoin sattumalta Ohiwa Oyster Farm -osterifarmin ohi Bay of Plenty:n eli vapaasti käännettynä Runsauden lahden rannalla lähellä Whakatanen pikkukaupunkia, jossa päädyin viettämään uudenvuoden aattoa. Farmi oli jäädä näkemättä, kun viitisen kilometria ohi ajettuani pysähdyin lukemaan Lonely Planetia, ja maininta siitä osui silmiin. Koska päivän ajourakka oli jo lopuillaan, ja muutenkin sopivasti pikkunälkä, päätin tehdä u-käännöksen ja käydä katsastamassa tämänkin nähtävyyden. Rannalla olevan myyntikojun tiskillä oli pitkä jono paikallisen näköisiä asiakkaita, mistä päättelin ruuan olevan hyvää. Vartin jonotuksen jälkeen pääsin tilaamaan tusinan ostereita, ja hetken odoteltuani olin hieman hämilläni saadessani käsiini lämpimän sanomalehtipaperiin käärityn nyytin. Luulin nimittäin tilanneeni raakoja ostereita, mutta koska en niitä eksplisiittisesti pyytänyt, sain ne paikallisittain oletusarvoisesti leivitettyinä ja uppopaistettuina. Tyydyin kuitenkin kohtalooni, ja valitsin pöydän rannalta, käärin nyytin auki ja aloin hieman skeptisenä popsia osterinugetteja. Epäilykseni vaihtui silmänräpäyksessä ihastukseksi, kun mainion maukas rasvainen leivitys ja sisältä merellisen suolaisena purskahtava osterinliha sekoittuivat toisiinsa. Tilaamani tusinan sijaan sain reilut parikymmentä osteria, ja pikkuvälipala muuttuikin täyttäväksi ateriaksi.

Anna ei vieläkään liene vakuuttunut: oikeanpuoleinen kuva on vuoden takaiselta yhteiseltä matkaltamme Yhdysvaltojen etelävaltioissa Louisianassa, Mississippissä ja Alabamassa. Ehdimme käydä New Orleansissa ennen sen tuhoutumista hirmumyrskyssä, ja paikallinen erikoisuus siellä on Po’boy, usein merenelävillä täytetty leipä. Po’ boy sai nimensä 1929, kun New Orleansin raitiovaunutyöläiset olivat neljä kuukautta lakossa, ja nämä “poor boys” saivat ilmaisia leipiä eräältä ravintoloitsijalta. Sekä Anna että minä halusimme tietysti kokeilla näitä hassun kuuloisia leipiä, ja tilasimme molemmat osteri-Po’boyt. Saamamme mitäänsanomaton valkoinen leipä salaatinlehdellä, parilla tomaatinviipaleella ja uppopaistamalla mauttomaksi korvennetuilla ostereilla täytettynä oli mieleenpainumaton pettymys, minkä vuoksi Uuden Seelannin lämmin yllätysnyytti aluksi säikäytti. Mutta toisin kuin louisianalaiset, ne olivat herkullisia. Aikuisten oikeasti.

Tässä ennen joulua lupaamani porkkanakakun resepti. Kirjoitin tämän lentäessäni kohti Uutta Seelantia, ja olin jo kokonaan unohtanut sen olemassaolon :)

Amerikkalaisista leivonnaisista porkkanakakku on yksi suosikeistani, enkä taida olla ainoa: usein pienillä oransseilla marsipaaniporkkanoilla koristettuja porkkanakakkuneliöitä on tarjolla Yhdysvalloissa liki jokaisessa ravintolassa, jolla on erillinen jälkiruokapöytä. Myös etniset ravintolat ovat tajunneet tämän suuren suosion – itse olen syönyt porkkanakakkua ainakin kiinalaisissa ja japanilaisissa buffeteissa lukuisten amerikkalaista ruokaa tarjoavien ketjujen, kuten Old Country Buffetin, lisäksi.

Suomessa porkkanaa ei koeta kovinkaan eriskummalliseksi raaka-aineeksi leinonnaisissa, tekeehän Fazerkin porkkanasämpylöitä. Niin porkkanakakussa kuin –sämpylöissäkään porkkana ei juurikaan tuo makua taikinaan, vaan lähinnä väriä ja mehevyyttä. Nykypäivänä porkkanan makeus ei tule ensimmäiseksi mieleen, mutta keskiajalla porkkana oli harvoja Euroopassa saatavilla olevia leivonnaisten makeuttajia. Toinen maailmansota nosti porkkanakakun suureen suosioon Briteissä, kun porkkana oli harvoja säännöstelemättömiä juureksia. Hyvän saatavuutensa vuoksi porkkanaa mainostettiin kansalaisille muun muassa hävittäjälentäjien avulla.

Porkkanan lisäksi perinteisessä amerikkalaisessa porkkanakakussa käytetään usein pähkinöitä sekä esimerkiksi ananasmurskaa tai omenahilloa tai –raastetta tuomaan lisäkosteutta. Lisäksi kakku on usein kuorrutettu sokerilla tai tuorejuustolla. Itse pidän tuorejuustokuorrutuksesta, ja tämän Joy of Bakingista lainatun reseptin sitruunainen Philadelphia –kuorrute saa kakun suorastaan sulamaan suussani. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Porkkanakakku sitruunatuorejuustokuorrutuksella

Taikina:
2,5 dl (115 g) pähkinärouhetta
350 g porkkanoita punnittuna ennen kuorimista
1 tölkki ananasmurskaa
4,8 dl (280 g) vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 1/2 tl kanelia
4 munaa
3,6 dl (300 g) sokeria
240 ml auringonkukka- tai rypsiöljyä
2 tl vaniljauutetta

Täyte ja kuorrutus:
100 g huoneenlämpöistä suolatonta voita
400 g Philadelphia Extra Light –tuorejuustoa
250 g tomusokeria
1 tl vaniljauutetta
1 tuore sitruuna (pelkkä kuori raastettuna)
Voitele ja korputa tai vuoraa leivinpaperilla kaksi halkaisijaltaan 23 cm vuokaa, tai tilavuudeltaan vastaavaa suorakaiteista vuokaa. Lämmitä uuni 175 asteeseen.

Jos pähkinät ovat kokonaisia, hienonna ne karkeaksi rouheeksi. Paista pähkinärouhetta pannulla, kunnes se alkaa tuoksua ja ruskistuu hieman. Kuori ja raasta porkkanat hienoksi.

Sekoita jauhot, ruokasooda, leivinjauhe, suola ja kaneli valmiiksi keskenään. Vatkaa munia noin minuutti vaahdoksi. Lisää sokeri ja vatkaa kunnes munavaahto on hyvin vaaleaa ja kuohkeaa, noin 4-5 minuuttia. Lisää vaniljauute ja kaada öljy taikinan sekaan tasaisena norona samalla vatkaten.

Lisää jauhoseos, mutta vatkaa vain sen verran että jauhot juuri sekoittuvat taikinaan.

Sekoita lastalla varovasti laskostellen porkkanaraaste, pähkinät ja ananasmurska. Varo, ettei munavaahto laske. Jaa taikina tasaisesti molempiin vuokiin ja paista 25-30 minuuttia, eli kunnes keskelle tuikattu hammastikku tulee puhtaana ulos. Anna kakkujen jäähtyä ennen kuin poistat ne vuoistaan.

Kuorrute: Vatkaa Philadelphia ja pehmeä, huoneenlämpöinen voi aivan tasaiseksi sähkövatkaimella. Siivilöi tomusokeri vaiheittain joukkoon samalla jatkaen vatkaamista. Lisää lopuksi vaniljauute ja hienoksi raastettu sitruunan kuori.

Kakku on parhaimmillaan kylmänä, ja se säilyy mainiosti pari päivää jääkaapissa. Kuvan kakku on koristeltu valkosuklaasta pursotetuilla lumihiutaleilla.

Hyvää uutta vuotta! Viime viikkoina blogaamiseen ei ole jäänyt juurikaan aikaa, eikä se kieltämättä ole kauheasti pyörinyt mielessäkään :) Vajaa viikko Uudessa Seelannissa on takana, ja kokemukseni kiwicuisinesta ei ihan mennyt yksiin Lonely Planetin matkaoppaan kanssa, joka hehkutti mitä eriskummallisimpia fuusioruokia. Eipä silti, joka päiväksi löytyi hyvää syötävää.

Potentiaalisille salakuljettajille vihje: Aucklandin lentoasema näyttää työllistävän epäluuloisimmat, hitaimmat ja tarkimmat tullinatsit, joihin tähänastisilla matkoillani olen törmännyt. Kirjoitin maahantulokorttiin totuudenmukaisesti ammatikseni opiskelijan, minkä lisäksi kerroin tuovani maahan maiharit. Kiwit ovat paranoideja ulkomaisten biohasardipöpöjen kanssa, joten karkeakuvioiset kengät kaiken mahdollisen syötävän, eläin- ja kasvikuntapitoisen lisäksi pitää ilmoittaa isojen sakkojen ja takavarikoinnin uhalla. Tämä riitti siihen, että päädyin tullin tarkastusalueelle, jossa laukut purettiin pikkutarkasti. Vuoroani ainakin 45 minuuttia odotellessani katsoin, kuinka ihmisten huolellisesti pakkaamat tavarat purettiin yksi kerrallaan, hiemankin isommat läpivalaistiin samalla matkustajia kuulustellen. Kun oma vuoroni tuli, suurin mielenkiinto kohdistui lentolippuuni ja faktaan, että olin kertonut olevani opiskelija. Kun hidasteleva tullivirkailija vartin lippujani pällisteltyään kysyi: ”miten sinulla on varaa tällaiseen matkaan”, sain vain vaivoin itseni hilliten selitettyä työskennelleeni vuosia ennen koulun penkille paluuta. Kun tämä selvisi, pääsin piinasta muutamassa minuutissa. Varsikenkien vaarallista pohjakuviota ei loppujen lopuksi edes katsottu, ja muutkin tavarat plärättiin läpi hyvin pintapuolisesti niitä rinkasta purkamatta.

Vuokrasin auton Aucklandin lentokentältä, ja vasemmalla puolella vain kahdesti pari minuuttia Dublinissa ajaneena olin kolaroida ensimmäisessä isossa risteyksessä. Automaattiin tottuneena tilannetta ei lainkaan helpottanut manuaalivaihteinen auto, jossa vaihdekeppi oli myös väärällä puolella. Vasemmalla ajamiseen tottui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja pian se tuntui täysin luonnolliselta. Kaikki Uudessa Seelannissa käyneet kehuvat maata ylen määrin, ja nyt omin silmin nähneenä minun on pakko yhtyä tähän kuoroon. Kaikkialla on todella nättiä, ja maa on kuin luotu automatkailuun. Jos Ruotsin hyvinhoidettu maaseutu, Puerto Ricon kumpuileva trooppinen luonto ja Itävallan vuoristomaisemat yhdistettäisiin, lopputuloksena olisi jotain Uuden Seelannin kaltaista.

Ensimmäisenä iltana en jaksanut panostaa lentokoneessa nukutun yön, 11 tunnin aikaeron ja kolmen tunnin automatkan jälkeen ruokapuoleen, vaan tyydyin takuuvarmaan Subwayn tonnikalasubiin. Seuraavana päivänä olin jo paremmassa iskussa, ja löysin Tauposta mukavanoloisen ruokapaikan, jossa tilasin Beef and Guinnessia. Annos oli tuhti lautasellinen oluessa mureaksi haudutettua naudanlihaa vihannesten ja valkosipulileivän kanssa. Täyttävää, mutta ei mitenkään mieliinpainuva kokemus.

Piet eli yleensä lihatäytteiset, voitaikinakuoriset pienet piiraat ovat supersuosittua pikaruokaa, ja niitä myydään joka paikassa ravintoloista supermarketteihin ja huoltoasemiin. Ne olivat myös todella halpoja, 1-2 euroa kappale yhden riittäessä lounaaksi. Piet ovat hyvin yleisiä monessa muussakin entisessä Ison Britannian siirtomaassa. Söin niitä useamman kerran, enkä pettynyt kertaakaan.

Toinen joka ruokakaupan hyllyllä ollut vakituote oli Cornish Pie, puikulan muotoinen, jauhelihatäytteinen ja taikinakuorinen leivonnainen. Kokonaisuus oli mielestäni hieman kuivakka ja raskas, mutta en syönytkään omaani ketsuppiin hukutettuna, kuten yksi aussityttö neuvoi tekemään illalla syöntiohjeita kysellessäni.

Amerikassa pidin yli kaiken wingseistä eli kanansiivistä, joiden valmistuksen ylimmän asteen on saavuttanut Bostonin länsipuolisessa Framinghamissa sijaitseva Tennessee’s Barbeque. Heidän BBQ-maustetut ja tuntikausia hitaasti savustetut siivet olivat kerta kaikkiaan suussa sulavia, mutta ilmeisen epäterveellisiä. Niinpä olinkin melkoisen yllättynyt, kun löysin kaikista Uuden Seelannin ruokakaupoista eri tavoin maustettuja greenshell (tai green bearded mussels eli vapaasti käännettynä viherpartaisia) simpukoita. Suosikkini olivat barbeque-kastikkeella maustetut savustetut simpukat, ja vaikkakin kylmiä, niiden makuelämys vastasi hyvin läheisesti suuresti rakastamiani wingsejä. Ja uskallanpa väittää, että lautasellinen simpukoita on terveellisempi lounas kuin lautasellinen kanansiipiä. Anna voi alan ammattilaisena vahvistaa tai kumota tämän väitteen :)

Muut kokeilemani maut olivat valkosipulilla maustetut ja pelkästään savustetut. Kaikki olivat yhtä hyviä, ja viimeisenä iltana tapasin Thamesissa Uuteen Seelantiin tulleen britin, joka ei koskaan palannut kotiin. Hänen naamalleen levisi iso hymy kun kerroin pitäväni simpukoista, hän oli kuulemma myös addiktoitunut niihin. Tästä virisi mukava simpukkakeskustelu, ja pian hän oli taikonut jostain minulle saaren pohjoisosassa sijaitsevan savustamon käyntikortin kehoittaen kysyä sieltä, miten savusimpukoita valmistetaan. Aionkin ottaa tämän tehtäväksi heti Suomeen palattuani, sinisimpukoitahan saa edullisesti liki ympäri vuoden, vaikka ne ovatkin aavistuksen pieniä tähän tarkoitukseen.

Kun tiesin jo pitäväni simpukoista ja piiraista molempien ollessa kansallisherkkuja, oli vain ajan kysymys milloin löytäisin simpukkatäytteisen piiraan. Kun osasin sellaista etsiä, niitä löytyikin helposti. Kermainen simpukkatäyte ja mehevä voitaikinakuori tekivät mussel piestä todellisen makunautinnon, eikä sen pistäminen tuulensuojaan viinitarhan kupeessa istuskellen ainakaan haitannut makua.

Lopuksi vielä lyhkäinen resepti. En ole koskaan pitänyt vaahtokarkeista sellaisenaan, mutta nämä olivat hyviä:

Paahdetut vaahtokarkit

pussillinen vaahtokarkkeja
30-40 cm pitkiä ohuita puutikkuja
iso nuotio
joukko mukavia ihmisiä eri puolilta maailmaa
eteläisen pallonpuoliskon kirkas tähtitaivas
täydellinen hiekkaranta tyynen valtameren äärellä
kitara ja joku, joka osaa soittaa sitä

Sytytä nuotio hyvissä ajoin lämmittämään, ja keräytykää istuskelemaan sen ympärille. Laita vaahtokarkkipussi kiertämään. Paahda vaahtokarkkia tikun nenässä viitisen minuuttia tai kunnes hiukan mustunut ja keskusta sulanut pehmeäksi. Syödään heti nuotion lämmöstä, tähdistä ja hyvästä seurasta nauttien.

Matka alkaa nyt siis olla takana, ja Australiastakin kertyi jonkin verran ruokajuttuja. Ei tosin ihan niin paljon, kun alussa oletin. Muuta tekemistä kun oli niin paljon… Mutta kunhan ehdin tässä kotiutua ja saada unirytmin kuntoon, luvassa mm. kengurunmetsästystarinaa.

Myöhästymisestä kertovan kuulutuksen puoli tuntia venähti kolmeksi. Tämä tietysti harmitti, sillä läppärin lataaminen terminaalissa oli jäänyt puolitiehen, ja odottelu olisi ollut paljon mukavampaa loungessa kuin ahtaalla turistipaikalla. Pääsin ennen lentoa vielä vanhasta muistista Lufthansan Senator-loungeen, jossa oli selvästi panostettu ruokatarjouluun: aikaisemmin ilmaisten juomien lisäksi oli tarjolla ollut vain makkaroita ja keksejä, nyt tarjontaa oli lisätty jauhelihapihvin näköisillä “poultry meat ballseilla”, saksalaisella sipulipiirakalla, tuorejuustotäytteisillä chileillä ja joillain muilla pikkupurtavilla, joita en kiireissäni ehtinyt maistella. Lennon myöhästymisestä vielä autuaan tietämättömänä Nappasin reppuun pullon San Pellegrinoa, pitkällä lennolla kun on kiva olla vesiomavarainen.

Singapore airlinesin ruoka oli aika samaa tasoa kuin muilla isoilla lentoyhtiöillä, mutta pieniin yksityiskohtiin oli panostettu: juomavalikoimassa oli luonnollisesti Singapore sling -drinkki, ja jälkiruuaksi olisi saanut Magnum-jäätelön. Viivästyminen Frankfurtissa johti tietysti siihen, että jatkolentoni Singaporesta oli ehtinyt jo lähteä sinne laskeuduttuamme. Singapore Airlinesin loistavan palvelun jälkeen myöhästymisestä ei jäänyt edes paha mieli: hotelli, taksit ja ateriat maksettiin täysin oma-aloitteisesti, ja virkailija vielä muistutti keskustaan lähtiessäni että “älä vain maksaa penniäkään itse, kaikki on hoidettu puolestasi”. Näin todellakin oli, ja sain viettää mukavan shoppailupäivän Singaporessa. Edellisen käynnin muistot järkyttävästä ihmispaljoudesta korjaantuivat; nyt paikoin oli suorastaan autiota.

Singaporelaiset ovat ylpeitä merenherkuistaan, ja erityisesti chili crab -ruokalajista. Tästä mausteisesta rapuannoksesta on pari variaatiota, suosituimman ollessa chili-kananmunakastikkeessa kypsennettyä srilankalaista taskurapua, ja kuivempi mustapippuriversio. Kokeilin itse chilirapuja, mutta en ollut täysin myyty. Runsaan kastikkeen takia syöminen oli todella sottaista. Koska rapu oli pilkottu kuorineen kastikkeeseen, se oli käytännössä syötävä sormin, ja jälki oli sen mukaista. Hong Kongissa maistamani variaatio, jossa ravut on kypsennetty suuresta määrästä pieniä chilejä tehdyssä höystössä, on mielestäni herkullisempaa ja samalla huomattavasti nautittavampaa helpomman koostumuksensa ansiosta. Hong Kongissa tätä ruokalajia kutsuttiin spicy crabiksi.

Maistoin Singaporessa ensimmäistä kertaa sokeriruokomehua. Törmäsin siihen sattumalta, kun aamulla ostoskeskuksen avautumista odotellessani kiertelin katselemassa aamiaispaikkoja, ja yksi niistä myi erilaisia tuorepuristettuja mehuja. Heidän tiskillään oli kyltti “Sugar Cane Juice $1.90. With Lemon $2.20″. Hetken emmittyäni tilasin lasillisen sitruunalla, ja yllätyksekseni juoma todellakin puristettiin sokeriruo’osta. Kahdesta noin käsivarren mittaisesta kuoritusta ruo’onpätkästä tuli iso mukillinen todella herkullista mehua. Jäin heti koukkuun, ja tilasin lisää kun löysin samanlaisen myymälän eräältä metroasemalta. Mehu oli luonnollisesti makeaa, mutta toisin kuin voisi kuvitella, ei lainkaan imelää. Hyvää, melko miedon makuista, ja mainion virkistävää sitruunan terästämänä.

Samalta metroasemalta löysin japanilaisia mustekalapalloja myyvän pikaruokalan. Söpö mustekalalogo ja hauska ketjun nimi “Japanese Octopus Balls” saivat impulssiostamaan, ja pian olinkin tyytyväisenä metrovaunussa palloineni ja mehuineni. Näitä palleroita myytiin mustekalalla, katkaravulla ja pekonilla täytettyinä. Ne olivat kuin pieniä palloksi paistettuja suomalaisia lettuja tai kreppejä, ja tarjoiltiin kalahiutaleiden kanssa. Maku oli ihan kiva, mutta ei mitenkään mieleenpainuva. Syön jatkossa mustekalani yhä mieluiten marinoituna, keitettynä tai sellaisenaan raakana.

Yritän pitää reissulla silmät auki ja kirjata ylös mielenkiintoisia ruokia. Erityisesti perinteiset aboriginaalien suosimat vompatinkotletit, kengurunpussikeitto sekä maorien laavakivillä paistetut kiwiomeletit saanevat palstatilaa. Luulisin pääseväni matkan varrella aika-ajoin nettiin, joten joitain matkablogauksia on myös luvassa.

Leikki sikseen: toisin kuin vielä kymmenisen vuotta sitten, niin Uusi-Seelanti kuin Australiakaan eivät ole enää kulinaristisia periferioita, joissa syödään “lammasta ja pottuja”. Bill Bryson kertoo maanmainiossa matkakuvauksessaan “Down Under“, kuinka Australiassa vielä parikymmentä vuotta sitten viiniä suuremmassakin kaupungissa tilatessaan saattoi saada vastaukseksi: “is that some poof thing?” Uudessa-Seelannissa, jonne ensimmäiseksi suunnistan, Aasian, Euroopan ja tyynen valtameren alueen maut on hienosti yhdistetty runsaisiin paikallisiin raaka-aineisiin. Kiwi-cuisine tarjoaa muun muassa seuraavia herkullisen kuuloisia ruokalajeja: lammaspurilaita vihanneksilla ja prosciutolla, tonnikala-wasabi-kaviaarisalaattia, kumaralla ja omenoilla täytettyjä porsaanselyksiä riisin ja pinaattipilafin kera, paua-risottoa ja hummerilientä, ostereita merilevä-tempurakuorrutuksella sekä jälkiruuaksi vaikkapa kiwi-jäätelöä. Makoisia hetkiä on siis luvassa :)

Australiassa vietän suurimman ajan maastoauton kyydissä iltaisin nuotion ympärille leiriytyneenä ja tähtien alla nukkuen. Itse metsästetty loimukenguru on toivomuslistalla ;)

Näkemisiin ja kuulumisiin!

Joulu sujui muutenkin perinteisin menoin, ja pöydästä löytyi minulle olennaisin eli iso kulho kermavaahtoon sekoitettua rosollia. Tämä helakan vaaleanpunainen sillisalaatti on tarjottu kaikkien 29 nauttimani jouluaterian ajan samasta vihreästä lasikulhosta, eikä joulu ilman sitä voisi olla täydellinen. Minulle rosolli on enemmän instituutio kuin resepti: ämpärillinen keitettyjä punajuuria, sipuleita, omenoita, keitettyjä porkkanoita, suolakurkkua ja sillifileitä pilkotaan pieneksi, sekoitetaan ja jäähdytetään. Kulholliseen rosollia sekoitetaan löysäksi vispattua kermaa juuri ennen tarjoilua.

Lahjat olivat taas mieluisia: kohokohtina pikkuveljeltä Lonely Planetin “Australia” ja siskolta söpö-Rachelin kaupunkiopas-keittokirja “$40 A Day: Best Eats in Town” sekä Phillystä hankittu pussillinen melkein-amish -rubbadubia eli lihan pintaan hierottavaa mausteseosta.

Myös jouluksi leipomani kakut tekivät hyvin kauppansa, ja maistuivat leipurillekin. Sekä porkkana- että kirsikkakakku on jo valmiiksi kuvattu, ja blogipostaukset odottavat vain otollista kirjoitushetkeä. Pian sopivaa aikaa on runsaasti käsillä, joten perästä kuuluu!

Seuraavat kolme päivää omistan rosollille, kinkulle ja sinapille ja yritän viettää enemmän aikaa perheen kuin blogin parissa ;)

Hyvää joulua!

Antti