Once again, I broke up with New York. It’s an on – off relationship: my love affair with the City tends to grind to a halt by the beginning of July. Now that I am away from it all, I do get occasional intense longings for the rumble of the elevated tracks, for sleepy afternoons spent in Sunset Park (the Chapultepec of New York) lounging on grass, for the quiet calm of Hasidic shabbos, for feasts on baklava and meze in Bay Ridge, for drinks at the corner of Havemayer & Grand followed by crossing the Williamsburg Bridge on foot in the velvety darkness. Nevertheless, despite all the potential delights of summer in the City, swapping the cloying humidity, the annoying drone of A/Cs, and sidewalks festering with garbage for the cool endless pastel-hued Nordic nights is a no-brainer.

Everyone who ever ventures to Finland in July will encounter strawberries. Mounds of them: hulking layer cakes of heavy cream and strawberries. Strawberries for breakfast, strawberries in salads, strawberries with the afternoon coffee, strawberries as a midnight snack. Friends who drop in for a surprise visit will bring you a punnet of strawberries. And you will surprise them with dessert of strawberries – for years and years, my most low-effort version has been a cup of hulled and halved strawberries marinated in the fridge with half a tablespoon of high-quality aceto balsamico and one tablespoon of sugar.

My co-worker’s father has a strawberry farm near Lohja. Today marks the end of their strawberry picking season. Although strawberries from Suonenjoki will still be abundantly available for a few weeks, I really should get started with my strawberry recipes before it’s too late.

I’ll travel to Australia for a brief work-related thing next month. The logistics have been unusually complex – there are five people involved and each person has different schedule requirements. This probably explains why I have baked a pavlova (probably the most famous culinary invention from down under) for three separate sets of guests this week.

The recipe for pavlova has been with me for at least a decade – it’s always an enormous hit and the perfect party dish. In frenzy of a few minutes, your guests will devour every last crumb, and you will get thank-you notes, e-mails, and text messages that wax poetic about your choice for dessert. It is imperative that you prepare the meringue yourself the morning or night before. You can bake several meringues at once, although I have never been able have them around for longer than a few days. In theory, you could go to a store and buy some readymade meringues. Unfortunately, they will have the texture and taste of drywall. This is because a pavlova is not a dish that travels well: your homemade meringue will be so fragile, yet so deliciously chewy inside that it barely survives from the oven to the table.

Pavlova is a tremendously simple affair: once you have amazed yourself by performing true kitchen magic by producing a perfect meringue, you will just pile a lot of whipped cream and fresh fruit on top of it. My favorites are simple and perennial – either pomegranate seeds or a few passion fruits: both will produce a miraculously pretty dish. Fresh raspberries would also work beautifully, but right now, strawberries are the one and only correct answer.

Pavlova with fresh strawberries

The Strawberry Pavlova

Serves 6-8 with generous second helpings

Meringue:
4 egg whites
230 g (2.7 dl or 1 heaped cup) sugar
1 tsp corn starch
1 tsp white wine vinegar
½ tsp vanilla sugar

Topping:
2 dl (3/4 cups) heavy cream
4 or 5 passion fruits, 1-2 pomegranates, or fresh strawberries

If at all possible, bake the pavlova directly on the serving plate (you can line it with a circle of oiled parchment). You can also use an oven tray, but remember that moving the meringue around will crack it very easily.

Beat the whites of eggs with the sugar until hard peaks form (a Kitchen Aid mixer is ideal for this task). Add vinegar and vanilla, and continue beating for 4 more minutes, or until of thick and glossy in consistency. Lightly fold in cornflour.

Pile mixture into one large or two smaller circular shapes on the oven tray, making a hollow in centre for filling. Note that the mixture will swell during cooking.

I have a gas oven: I bake the meringue at 150 C (300 F) for ten minutes. Then I turn the oven to 140 C (180 F) for a further hour if there is just one enormous meringue; if I make two smaller ones, 30 more minutes is sufficient. Then I turn the oven off, and leave the pavlova in the oven until cool. Undercook rather than overcook – the meringue should remain brilliantly white (if it starts to gain color, the oven is too warm), hard on the outside and meltingly soft inside.

Top with whipped cream and decorate with fresh fruit. Serve immediately.

En muista, milloin olen syönyt sushia tai ylipäätään japanilaista ruokaa ensimmäisen kerran. Paikka on kyllä tiedossa – Kabuki Lapinlahdenkadulla – ja koska se on ollut samassa osoitteessa yli viidentoista vuoden ajan, luulen omasta ensikokeilustani olevan kymmenisen vuotta. Jossain lukion ja fuksivuoden välimaastossa kuitenkin. Kotona meillä on aina syöty graavia kalaa, joten ajatus raa’asta kalasta ei ole koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Sen sijaan japanilaisen keittiön muut, kypsennetyt ruuat, olivat positiivinen ja maukas yllätys.

Suomessa sushi on vieläkin valitettavan kallista, vaikka japanilaisia ravintoloita on tosiaan ollut ainakin Helsingissä jo kohta parikymmentä vuotta. Uutuuslisää hinnoissa ei sen vuoksi pitäisi enää olla. Sushin suosio on kasvanut tasaisesti, ja nykyisin ruokakaupoissakin on tarjolla ihan kelvollista valmis-sushia. Valitettavasti näidenkin hinta on mielestäni turhan korkea.

Koska itse tehtynä sushin raaka-aineet eivät paljon maksa, olenkin vuosikaudet suunnitellut tekeväni sitä itse. Osan tarvittavista välineistä olen ostanut optimistisena jo vuosia sitten, mutta torstaina päätin lopultakin tehdä haaveista totta, ja lähdin pikkupakkasta uhmaten Annankadulla sijaitsevaan japani-kauppa Tokyokaniin. Kauppiaan ystävällisellä avustuksella sain pian valittua sopivan riisin ja etikkaseoksen, sekä muuta tarpeellista, kuten makien rullaamiseen käytettävän bambumaton. Japanilaisesta ruuasta sun muusta turistessa jäin huomaamattani puoleksi tunniksi suustani kiinni, ja kuulin juttuja muun muassa kauppiaan 23-vuotiaana alkaneesta yksityisyrittäjän urasta Tokyokanin esimerkilliseen maineeseen tullausasioissa, minkä vuoksi heiltä ei esimerkiksi löydy ollenkaan japanilaisia kalapakasteita.

Amerikassa tykästyin California rolleihin, eli makiin, jossa on täytteenä avocadoa, kurkkua ja (jäljitelmä-) rapua. Tämä Japanissa melko tuntematon maki kehitettiin alun perin raakaa kalaa kammoksuville kalifornialaisille, mutta on sittemmin tullut kenties maailman suosituimmaksi makiksi. Ja mikäs siinä, hyvältähän tuo maistuu.

Feikkiraputikkujen sijaan ostin kylmäsavulohta, ja päätin olla tekemättä nurinpäin rullattuja makeja, vaikka california roll perinteisesti sellainen onkin. Ensikertalaisena halusin aloittaa varovasti, ja samalla sain hyvän tekosyyn karsia muutaman kalorin jättämällä seesaminsiemenet pois. Jenkit käyttävät ulkopinnan koristeluun oranssia, hyvin hienojakoista lentokalan mätiä, mutta Tokyokanissa sitä ei ollut saatavilla.

Sushi-riisin keittäminen oli yllättävän triviaali operaatio, ja pian minulla olikin ensimmäinen nori eli paahdetusta levästä tehty lehti bambumaton ja elmukelmun päällä odottamassa täyttämistään. Kostutetut sormet ovat kova sana ällistyttävän tahmean riisin käsittelyssä, kuten myös säästeliäisyys: pahin virhe on laittaa liikaa riisiä norin päälle. Sopiva riisikerros on sellainen, josta noria näkyy runsaasti läpi. Seuraavaksi ladoin riisin päälle avokado-, kurkku- ja lohiviipaleet, ja sitten olikin rullaamisen vuoro. Varovasti sormilla täytteitä kasassa pitäen rulla muodostui yllättävän helposti. Yläpuolinen kuva on ensimmäisestä omasta rullastani, jonka päätyjä ei ole vielä trimmattu.

Neljästä desistä kuivaa riisiä, yhdestä avocadosta, vajaasta keskikokoisesta kurkusta ja 150 gramman savulohipaketista tuli kuusi kokonaista rullaa, josta kustakin kahdeksan valmista maki-palaa. Raaka-aineiden kokonaishinta oli noin €7,50, eli yhden palan hinnaksi tuli reilut €0,15.

Yllä oleva kuva on K-Supermarket Lauttasaaren avajaisista ostamistani tonnikala- ja lohi-nigireistä sekä california rollin nimellä myydyistä (joita ne eivät olleet) makeista. Avajaistarjouksena näitä myytiin €0,60 kappaleelta, mutta makien normaalihinta on €0,80 ja nigirien huikeat €2,40. Melkoinen ero itse tehtyihin! Hinnan lisäksi minulla ei kyllä ole mitään valittamista näistä markettisusheista, ne olivat hyviä ihan vilpittömästi. Muistelen, että jossain etiketissä valmistajaksi oli merkattu BOF Oy, joka googlen mukaan on sama kuin Best Oriental Food Oy. Kelpo sushia, mutta mielestäni liian kallista :)

Amerikassa sushi oli paikasta riippuen usein melko kallista, mutta poikkeuksiakin oli. Bostonissa ja New Yorkissa söin monesti japanilaista ruokaa seisovasta pöydästä Minado-ravintoloissa. Noin kahdellakymmenellä dollarilla eli €17:llä sai syödä sydämensä kyllyydestä kymmeniä erilaisia susheja, sashimeja, rapuja, ostereita, salaatteja, lämpimiä ruokia ja jälkiruokia. Melko hyvä vastine rahalle siis.Halpa aasialainen ruoka on arkipäivää monessa maailman suurkaupungissa, näin myös Sydneyssä. Vuodenvaihteessa siellä ollessani söin pariin otteeseen japanilaista; en voinut ohittaa kutsuvan näköistä paikallisravintolaa, jonka ovensuussa parveili paikallisia japanilaisia.Suomalaisesta hauskan niminen ravintola Kura on Sydneyn kiinakaupungin vilkkaimmalla paikalla korttelin päässä kaupungin pääostoskadusta, George Streetistä. Kuralla on vain neljätoista istumapaikkaa, ja oven edessä käykin jatkuva vilske, kun asiakkaat odottavat vuoroaan päästä sisälle. Mikä parasta, runsaat sushiannokset eivät lompakkoa paljon köyhdyttäneet: kuudella eurolla sai jo toistakymmentä sushipalaa ja kulhollisen misokeittoa (kuva alla).

Grab Your Forkin Helen on kirjoittanut kivan postauksen Kurasta, missä on myös joukko herkullisia kuvia. Kannattaa vilkaista!

Perinteisen kaupunkien bongaamisen sijaan päätin tehdä Australian-matkastani hieman erilaisen: bookkasin itseni kymmenen päivän safarille Sydneystä Alice Springsiin läpi kuuman, kuivan ja autiomaiden halkoman outbackin. Matka taittui maastoautoon rakennetulla minibussilla, ja kilometrejä kertyi tässä ilmastoimattomassa menopelissä 35-45 asteen päivälämpötiloista huolimatta useita tuhansia. Outback-safari oli aika rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuumuus vei kirjaimellisesti mehut. Loppua kohti matkan teko kuitenkin helpottui, kun elimistö tottui lämpötilaan. Illat vietimme nuotion ympärillä istuskellen, ja nuotio toimi myös hellana illallisen valmistuksessa. Yöt nukuimme taivasalla etelän vieraiden tähtien ja kirkkaan kuun valaistessa maisemaa.

Matkan puolivälin tienoilla vietimme pari päivää Iga Wartassa Adnyamathanha -aboriginaaliheimon parissa. Täällä tarjoutui mahdollisuus osallistua kengurunmetsästykseen. Opas hoiti ampumisen ja ruhon käsittelyn kengurun kanssa poseeraamisen jäädessä meidän huoleksemme. Niin tai näin, tuore kengurunpaisti oli luvassa, ja mikäs sen mukavampaa.

Olen jotenkin aina kuvitellut kengurut miehen korkuisiksi eläimiksi, ja niinpä otusten pieni koko yllätti. Lisäksi niitä ei kovin paljon näe päiväaikaan. Sen sijaan auringon laskiessa autoilu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun lehmät, kengurut, kamelit ja muut pienemmät eläimet hakeutuvat tielle ajovalojen houkuttelemina. Äkkijarrutuksiin olikin hyvä varautua, ja bussikuskit yrittivätkin varoittaa jarrutuksesta huutamalla SKIPPY!

Matkaseurueemme ei kokenut Skippy-kengurun syömistä ongelmalliseksi, ja niinpä seuraavaksi illaksi oli luvassa herkkuhetkiä. Oppaamme Craig (yllä nylkemässä häntää) yllätti minut täysin ilmoittamalla aikeenaan valmistaa Oz ‘roo pyttipannaa, eli kengurupyttipannua. Skandinaavit ovat penetroineet Australian ilmeisen hyvin… Oz on Australian lempinimi, ja sillä ei käsittääkseni ole mitään tekemistä Wizard of Ozin kanssa :)

Craigin kengurupyttipannu oli suorastaan herkullista, tosin niin olivat kaikki muutkin nuotiolla valurautapadassa haudutetut ruuat pitkien ja uuvuttavien päivien päätteeksi ;) Suomessa kengurun sijaan pyttipannuun sopisi varmasti naudanpaisti.

Tarkkaa reseptiä en tullut udelleeksi, mutta aika lähelle pääsee kuutioimalla perunoita, bataattia, sipuleita ja lihaa (kuvan annoksessa kengurun koipea), ja maustamalla tämän suolalla ja yrteillä (rosmariinia ja timjamia muistaakseni), sekä lorauttamalla sekaan Craigin secret saucea, Worcestershire-kastiketta. Muhennos hautui nuotiolla tunnin-puolitoista.

Yritän pitää reissulla silmät auki ja kirjata ylös mielenkiintoisia ruokia. Erityisesti perinteiset aboriginaalien suosimat vompatinkotletit, kengurunpussikeitto sekä maorien laavakivillä paistetut kiwiomeletit saanevat palstatilaa. Luulisin pääseväni matkan varrella aika-ajoin nettiin, joten joitain matkablogauksia on myös luvassa.

Leikki sikseen: toisin kuin vielä kymmenisen vuotta sitten, niin Uusi-Seelanti kuin Australiakaan eivät ole enää kulinaristisia periferioita, joissa syödään “lammasta ja pottuja”. Bill Bryson kertoo maanmainiossa matkakuvauksessaan “Down Under“, kuinka Australiassa vielä parikymmentä vuotta sitten viiniä suuremmassakin kaupungissa tilatessaan saattoi saada vastaukseksi: “is that some poof thing?” Uudessa-Seelannissa, jonne ensimmäiseksi suunnistan, Aasian, Euroopan ja tyynen valtameren alueen maut on hienosti yhdistetty runsaisiin paikallisiin raaka-aineisiin. Kiwi-cuisine tarjoaa muun muassa seuraavia herkullisen kuuloisia ruokalajeja: lammaspurilaita vihanneksilla ja prosciutolla, tonnikala-wasabi-kaviaarisalaattia, kumaralla ja omenoilla täytettyjä porsaanselyksiä riisin ja pinaattipilafin kera, paua-risottoa ja hummerilientä, ostereita merilevä-tempurakuorrutuksella sekä jälkiruuaksi vaikkapa kiwi-jäätelöä. Makoisia hetkiä on siis luvassa :)

Australiassa vietän suurimman ajan maastoauton kyydissä iltaisin nuotion ympärille leiriytyneenä ja tähtien alla nukkuen. Itse metsästetty loimukenguru on toivomuslistalla ;)

Näkemisiin ja kuulumisiin!