Just back from a weeklong drive around Finland. Maitohorsma is in full bloom all over Finland, and the scenery is incredibly pretty, although a bit repetitive. Trees, trees and a whole lot more trees, dotted with lakes and more lakes.

One of the biggest challenges to traveling in Nordic countries is that in most smaller places, food options are really limited, ranging from dreary to dismal. On many previous car trips, a cheap portable grill in the trunk has been the perfect solution and the provider of some really memorable meals. This time, however, my husband was pretty fussy about his new car: ashes and bits of coal floating anywhere near it was a definite no-no. So before we started out, I had pretty low expectations foodwise – I wondered whether it is possible to travel in Finland for a week without resorting to either one of our recently adopted national dishes, pizza or kebab.

Considering that we didn’t really plan our trip in advance, we managed to eat surprisingly well throughout the trip. We relied on a few Google searches, local newspapers, and asking around. Although my main impression is that the most decent options in smaller places involves seeking out the skillful women who provide mass catering for schools and workplaces, we managed to have a few decent (if not stellar) meals in more gourmet oriented restaurants in larger cities like Kuopio. In general, the average price of a meal in a Finnish restaurant is slightly higher than what I got used to in New York: the quality of food is often a bit lower, as most Finnish customers are not particularly demanding. High quality produce and fresh fish were surprisingly hard to find (nigiri in Oulu – buyer beware). And too many places with chichi aspirations still resort to bizarre finishing touches – what’s with the pea shoots?

Anyhow, it’s good to be back home. The strawberry season is almost over, and I should make a few pretty jars of jam before it is too late. Before that, however, a recipe I have repeated countless times this summer -

The Ultimate Strawberry Daiquiri

serves 2 to 4, depending on the size of the glasses

5 dl ice
125-200 g frozen strawberries (softened for about 15-30 minutes before starting)
0.5 dl sugar
the juice of 1/2 lime
the juice of 1/2 lemon
1 dl dark rum

In a sturdy blender, combine ice, sugar and strawberries. Pour in lime juice, lemon juice and rum. Blend until smooth, the consistency of slush.

Rub the rim of a glass with the peel of the squeezed lime, dip in salt or sugar to create a frosty rim. Pour the daiquiri into glasses and serve.

As you prepare daiquiris a few times, you become more confident with the proportions and can start pouring without measuring. Adaptations are also fun: my current favorite involves equal amounts of ice and frozen strawberries, 2 tbsp of sugar and the juice of 1/2 lime and 1/2 to 1 dl of Bacardi Coco. (I know coconut liqueur sounds incredibly tacky, but I ran out of dark rum and the tequila I bought in Tijuana tastes of pizza herbs. The combination of strawberry and coconut works nicely as a dessert drink).

If you are pregnant or still waiting for the liver transplant, virgin daiquiris will work, too: you can substitute lemon-lime soda (Sprite or 7Up) for the rum. And yes, this is one of the really few recipes where frozen strawberries will work much better than fresh ones.

Harlem is gentrifying like crazy. Crime is down, so brownstones are going, going, gone and craggy old warehouses are being converted to condos for yuppies as we speak. All this is so inevitable that of late even the crunchy socially conscious granola-eating, Subaru-driving community activist types on my block seem to have given up organizing anti-gentrification street rallies.

For about a year, there has been a Citarella on W 125th street. In theory, Citarella sells food, but it is the Vogue of supermarkets: the selection is relatively narrow and strictly based on looks: only the beautiful need to apply. Each and every item is visually perfect, a supermodel of sorts. Citarella seems to be geared toward people who like to have food on display in their house but care little about the disgusting necessity of eating. The Harlem Citarella is surrounded by storefront churches, botanicas, fast food chains, and a sea of public housing projects, but somehow I doubt that an important local form of currency, food stamps and WIC checks, are accepted inside.

Normally, I do my weekly shopping at the boisterous, chaotic, mazelike Uptown Fairway a few blocks west. This weekend, however, I was briefly seduced by the pruned-down Sohoesque industrial chic and lack of throngs at Citarella. Of course, I could find barely any of the mundanities I had jotted down on my shopping list, so I gave free reign to impulse purchases. The Berkeley-based Scharffen Berger cocoa powder was too fetchingly packaged to stay on the shelf. (Antti, do you still ruin your kitchen decor with an O’boy container?)

Pretty incredibly, I never had any hot chocolate during my trip to Mexico in January (how stupid am I? I drank lots of lousy tea instead). Although I can’t vouch for authenticity, the addition of a bit of chili gives this infantile drink a nice, adult edge, and the combination dates back to Aztecs. If you’d rather prepare your drink conquistador style, here is a more historic and involved recipe.

Hot Chocolate with Chiles

1 serving

1.5 dl milk
1 halved dried chili, split with seeds removed
(optional: 1 tsp or stick of cinnamon and half of a vanilla pod)
3 tbsp sweetened cocoa powder or about 30g of dark chocolate squares

Simmer the chili pod (and the vanilla and cinnamon) in milk in a saucepan. Better yet, use the microwave. Whatever you do, not let the milk boil. Whisk in the instant cocoa powder or the roughly chopped chocolate pieces. If using chocolate from a bar, continue to simmer / zap until the chocolate is melted. Take away from the heat and let steep for a bit.

Pretty incredibly, both Antti and I have a wooden tool for the very purpose of frothing hot chocolate: a molinillo, purchased from a gigantic Mexican supermarket in East LA last summer. If you own one, now it is the time to use it to give your drink a frothy crown. Apparently, Mexicans are at least as obsessed by the froth in chocolate as Italians are about the crema in espresso.

Two weeks ago when I was still in Finland, somebody at work brought in Fazer’s chili chocolate. The chili flavor was not jarring and overpowering at all, just a subtle, barely perceptible accent, so I was immediately hooked. Alas, I couldn’t find it anywhere, not even at the airport duty-free :( If anybody knows where to get it, please let me know so I can ruin my diet ;)

Välillä perus-joe, eli omassa tapauksessani tumma presidentti, kaipaa hieman vaihtelua. Ostin kokonaisia vihreitä kardemumman palkoja varsinaisesti intialaisia curryja varten, mutta ne sopivat mainiosti myös piristämään kahvihetkeä. Murskaa puolen tusinaa palkoa veitsen lappeella ja laita kahvinpurujen sekaan. Myös jauhettu purkki-kardemumma käy oivallisesti.

Jos satut liikkumaan Starbucksien vaikutusalueella (liki koko maailma Suomea lukuunottamatta), kannattaa napata kokeeksi mukaan jokin heidän kahvipaketeistaan.

Ja sitten ne etsimäni laulun sanat:

Java Jive
(The Manhattan Transfer)

I love coffee, I love tea
I love the java jive and it loves me
Coffee and tea and the java and me
A cup, a cup, a cup, a cup, a cup (boy!)

I love java, sweet and hot
Whoops mr. moto, I’m a coffee pot
Shoot the pot and I’ll pour me a shot
A cup, a cup, a cup, a cup, a cup

Oh slip me a slug from the wonderful mug
And I’ll cut a rug just snug in a jug
A sliced up onion and a raw one
Draw one -
Waiter, waiter, percolator

I love coffee, I love tea
I love the java jive and it loves me
Coffee and tea and the java and me
A cup, a cup, a cup, a cup, a cup

Boston bean (soy beans)
Green bean (cabbage and greens)
I’m not keen about a bean
Unless it is a chili chili bean (boy!)

I love java sweet and hot
Whoops mr. moto I’m a coffee pot (yeah)
Shoot me the pot and I’ll pour me a shot
A cup, a cup, a cup (yeah)

Slip me a slug of the wonderful mug
’an I’ll cut a rug just as snug in a jug
Drop a nickel in the pot joe
Takin’ it slow
Waiter, waiter, percolator

Tutustuin granaattiomenasiirappiin viikko sitten kun hinguimme libanonilais-ruotsalaisen Zozo-elokuvan jälkeen Lähi-idän ruokaa ja pistäydyimme kotimatkalla kebab-falafel-paikassa Amir’sissa. Granaattiomenasiirappi teki munakoisopitaleivästä aivan valtavan herkullisen. Tajusin että kysymys on siitä samasta mystisestä grenadiinisiirapissa jota olen joskus ihmetellyt drinkkiresepteissä.

Granaattiomenat näyttivät palanneen lähikaupan hedelmävalikoimiin. Niitä, kuten melkein kaikkea muutakin, kasvaa Kaliforniassa. Osavaltion harvinaisten hedelmälajien kasvattajien yhdistyksen nettisivu kertoo granaattiomenoista kaiken mahdollisen ja toteaa kuivakkaasti:

Consumer demand [of pomegranates] in this country is not great. More pomegranate fruits probably wind up as decorations in fruit bowls than are consumed.

Synti ja sääli, sillä granaattiomena ei ole mikään tusinaomena – kyse on nimittäin mitä ilmeisimmin siitä paratiisin julkkisomenasta joka liittyi käärmeen, Eevan ja Aatamin valtapeleihin. Hedelmä sisältää syötäviä jalokiviä ja on peräisin akselilta Persia – Himalaja. Renessanssiaikana se on varmasti liittynyt jetset-elämään, sillä sekä Botticelli että da Vinci ovat ikuistaneet sen Kristus-lapsen kouraan. Profeetta Muhammedkin käski nauttimaan granaattiomenia, sillä ne puhdistavat syöjänsä kateudesta ja vihasta. Tästä en mene takuuseen, mutta ikuisen elämän potentiaalia hedelmä taatusti lisää korkealla antioksidanttipitoisuudellaan.

Grenadiinisiirappi

pari granaattiomenaa tai muutama desilitra granaattiomenan mehua
1 limetin tai sitruunan mehu

Verenpunaisen mehun saaminen irti siemenistä on potentiaalisesti sotkuinen prosessi. Sain sitä purskahtelemaan laajalle alalle pelkästään hedelmää leikatessa. Jotkut suosittavat hedelmän puristamista kuten appelsiini – kokeilut omalla vastuulla sillä roiskevaara on ilmeinen. Ehkä siistein menetelmä on painella ja pyöritellä hedelmää ympäriinsä ja sitten tehdä siihen reikä josta mehu lasketaan ulos, mutta uskon enemmän brutaalimpaan tapaan lohkoa hedelmä neljänneksiin, murennella siemenet irti lokeroistaan ja puristaa ne sitten sideharson avulla mehuksi kulhoon.

Osa grenadiiniresepteistä mehustaa siemenet sokerin avulla hillonkeiton tyyliin, mutta hedelmä on itsessään sen verran makea että en halunnut lisätä siihen enää yhtään sokeria. Fuskasin lopulta keittämällä siirapin kaupasta saatavasta valmiiksipuristetusta makeuttamattomasta mehusta ja säästämällä itse hedelmän hedelmäsalaattiin.

Yhdistä limetin ja granaattiomenan mehu ja keitä niitä varovasti kokoon 5-10 minuuttia. Kun seos alkaa muuttua siirappimaiseksi, ota heti pois lämmöltä, anna jäähtyä. (Mehu on niin sokerista että karamellisoin vahingossa ekan satsin kattilan pohjaan kun seurasin liikaa vaalikuumeinen Peter Elkin ääneenlukemaa Osmo Soininvaaran analyysiä Halosesta ja Niinistöstä.)

Käytä grenadiinisiirappia ruokien ja juomien maustamiseen. Esim. grenadiinispritzeriin tarvitaan grenadiinisiirappia, valkoviiniä ja soodavettä; siirapista saa myös tyylikkään martinin. Grenadiini maistuisi myös jäätelön tai jälkiruokien seurana, tai siitä voi tehdä valkoviinietikan avulla vadelmaviinietikan tapaisen salaattikastikkeen. Itse laitoin siirapin tähän hedelmäsalaattiin, jonne sen hienostunut maku ehkä hukkui turhan paljon.

Granaattihedelmäsalaatti

1 granaattiomenan siemenet
1 verigreippi
1-2 appelsiinia
tuoreita mansikoita tai vadelmia
pari banaania viipaleina
(tuoretta ananasta)
(pari rkl grenadiinisiirappia)

Poista sitruksista kalvot ja pilko hedelmäliha suupaloiksi. Halkaise granaattiomena ja riivi siemenet salaattiin. Lisää muut marjat ja hedelmät (ja mahdollinen grenadiinisiirappi), anna vetäytyä ainakin tunnin ajan kylmässä ennen tarjoilua.

Pari vuotta sitten talvilomalla Puerto Ricossa yritimme ankarasti ihastua paikallisiin ruokiin, mutta ainoa positiivinen paikallinen ruokaelämys olivat Taikinapojan jäljittämät vastagrillattua maitoporsasta tarjoilevat lechonera-kojut. Loppuajan meitä ravitsivat sieluttomat jenkkiketjuravintolat – tosin muistelen edelleen kaiholla argentiinalaisen ravintolan chimichurria Poncessa.

Mutta lukiessani Polkkapossun ylistystä kookokselle palautui mieleeni madeleineleivoksen lailla vielä yksi hyvä ruoka- tai pikemminkin juomamuisto Puerto Ricosta: käyntimme Bacardin rommitehtaalla San Juanin esikaupunkialueella.

Bacardia markkinoidaan isolla rahalla sinitukkaisille risteilyturisteille perinteikkäällä konseptilla drink this and you’ll f*** more. Multimediaintensiivistä minijunatehdaskiertokäyntiä odotellessa meille kaadettiin anteliaita rommipohjaisia drinksuja, joista yksi on jäänyt pysyvään repertuaariimme. Se koostuu parista jääkuutiosta ja tilkasta Bacardi Cocoa†. Sitten lasi täytetään mahdollisimman runsashedelmälihaisella guavamehulla††. Tätä herkkua löytyy meidän nurkiltamme liki joka bodegasta painavissa Goyan peltitölkeissä, ja Suomestakin muistaakseni ainakin Stockmannilta. Jos ei, guavan voi korvata ananasmehulla: Kolumbus törmäsi ananakseen alun perin jollakin Puerto Ricon lähisaarista.

Toinen Puerto Ricon kookospitoinen lahja maailmalle on piña colada, jälkiruokamainen drinkki jolla kevyesti korvaa aterian. Parikymmentä skandinaaviseen makuun sovitettua perumutaatiota tästä teemasta (ja käyttöaiheita lopulle Malibulle) löytyy innokkailta tanskalaisilta baarimikoilta.

Molempien drinkkien seuraksi suositan jotain mahdollisimman todellisuuspakoista vuosikerta-TV-viihdettä, mielellään 70- tai 80-luvulta (koska Flashdance on jo katsottu, maltan tuskin odottaa siihen asti että postipoika tuo Dallas-saippiksen DVD-version. Tom Cruisen Cocktail toimii myös).
________
†Internetistä käsin ei näe myykö Alko tällaista väkevää: jos ei, tujaus ah-niin-kitschiä Malibua varmaan ajaa saman asian.
††Monesta muusta trooppisesta hedelmästä poiketen tiedän ihan oikeasti millaisessa puussa guavat kasvavat. Eräänä uneliaana iltapäivänä Brasiliassa katselin raukeana kuinka trooppinen lintu nokki guavaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se ruikkasi hiukseni täyteen hyvin guavaista linnunkakkaa. Kunnollista nenäliinaa ei ollut mukana, joten ystävälliset brasilialaiset saivat ihailla pitkän ja hikisen bussimatkan ajan miten kauniin vastavärikontrastin violetti linnunkakka muodosti vaaleisiin hiuksiin.