Some time ago I promised to cook a Sunday lunch at my parents’ for the family and S. I was completely out of ideas and had no vision whatsoever. Such times call for a visit to my favourite butcher, Reinin Liha, at the Hakaniemi Market Hall in Helsinki. The market hall was opened in1916, and has been an excellent source of meat, fish and produce ever since. Reinin Liha is considered one of the best, if not the best, butcher in Finland. They have been in business for 56 years, and their experience really shows in the service.

I was supposed to serve the meal at 3 pm, so I decided to buy the meat the day before. I know few better ways to look for an inspiration than browse the meat-filled counters at a butcher store. It didn’t take for long when I went to Reinin Liha to find beautiful lambkin shanks. When I saw them I immediately knew they’d make the perfect dish to be prepared in my brand-spanking-new Emile Henry earthenware round casserole.

I prepared the lamb shanks with the recipe I got with the shanks. They were marinated in garlic, thyme and rosemary spiced olive oil over the night.

On Sunday morning I did the unthinkable and woke up before nine so that the shanks would have plenty of time to simmer in low temperature. The longer you cook them, the more tender the shanks will be, and ultimately will fall of the bone. Yummy! I cooked mine for 5 hours.

Braised Lamb Shanks

Serves 6

6 organically grown lamb shanks (about 2 kg / 4.5 lbs)
salt, pepper
virgin olive oil
plenty of coarsly crushed garlic
4 tbsp chopped fresh rosemary
1 tsp dried thyme
1/2 bottle of red wine, for example Señorío de los Llanos Reserva

Prepare the marinade by mixing the oil and spices. Let the shanks marinade in a fridge overnight.

Heat the oven to 150 C / 300 F.

Put the shanks close to each others in a deep pot, the bone facing up. Pour the marinade over the shanks. Pour the wine, about half a bottle, until the shanks are covered up to half their height.

Cover the pot with a lid and lower the temperature to 100 C / 225 F after 30 minutes. Let cook for about 5 hours until tender enough to be eaten without a knife.

Sieve the jus, cook together, and serve as a sauce. Mashed potatoes go well with the shanks. Try mixing a few tablespoons of pesto with the mash.

If you are one of those tens of thousands of Finnish hunters who don’t know what to do with all that elk meat they’ve shot this season, read ahead. If you are like me and didn’t have the time to go hunting for the fifth year in a row, read ahead. If you just love venison, read ahead. Everybody else is also invited to enjoy the delicious texture and taste of elk!

A couple of days ago when I went to my butcher-de-facto Reinin Liha to buy some beef, I saw these über-beautiful elk shanks. Osso Buco made from beef, calf or goat is one of my all-time favorite dishes. The rich, hearty and meaty taste of the broth from hours of slow simmering of the marrow bones is difficult to beat. So when I saw the elk shanks I immediately knew I had to buy them and cook some elk buco!

In addition to being an excellent source of fresh meat, Reinin Liha is becoming one of my favorite sources of tasty recipes. This time the shanks were accompanied by an Elk Osso Buco recipe, courtesy of Chef Nicola Tanda. Unlike traditional osso buco recipes this uses very few spices but relies on the rich game taste of the elk meat. Juniper berries give the broth an elegant, faint trace of the resinous forests where the elk spent his time before ending up on my plate =)

Elk Osso Buco

Serves 2-4

For the Osso Buco:
6 slices of elk shanks, 3 cm (1”) thick
1 dl all purpose flour
2 tbsp butter
3 tbsp virgin olive oil
1 onion, chopped
8 juniper berries, crushed
salt, pepper to taste
2.5 dl (1 cup) dry white wine
5 dl (2 cups) beef broth
(Optional: brown Maizena)
(Optional: 2 cans of Heinz beans in tomato sauce)

For the Gremolata:
2 cloves of garlic
1 tsp lemon zest
half bunch of fresh flat leave parsley

Mix salt and pepper to the flour on a flat plate and cover the shanks evenly with flour. Heat butter and oil in a heavy casserole and brown the shanks from both sides. It’s easier to do this in several batches.

Chop the onions and add in the pot with the shanks. Cook for a while and add more salt and pepper to taste. Crush the juniper berries and add to the pot. Add the wine and beef broth and bring to boil. Set temperature to low and simmer for 3-4 hours until the meat is tender and falls of the bone.

When the meat is done, remove from the pot and boil the broth until thick, and/or add brown Maizena until the broth is nice and thick. Add the meat back to the broth.

For the gremolata, zest the lemon, chop the garlic and parsley until very fine and mix carefully. Sprinkle on top of the osso buco.

Optional: Remove the bones but leave the marrow. Add two cans of beans in the broth and mix well. This way you don’t necessarily need additional rice or potatoes but have a nice standalone dish.

The region of Modena in Emilia Romagna is home to the alchemists who make gold out of musty grapes. I have been to Modena exactly once, spitted out from a slow commuter train, missing a vital connection back to the unlovely student summer apartment I shared with two Czech biznes student girls in a mildly seedy suburb of posh Verona. My Veronese neighborhood was rife with petty heroin dealers and Nigerian prostitutes. As a bonus, on my first day, I learned extremely useful concepts of the Italian language (never featured at the university language course) from a rude but neatly labeled and anatomically correct piece of graffiti in a sottopassagio.

Indeed, tourists who just make a mad dash for Juliet’s Balcony in the centro storico of Verona have no idea what they miss… In a modern interpretation of the classic balcony scene, the Czech girls and I spent a lot of time escaping the oppressive humidity hanging out on our balcony, dressed in nighties, gossiping, and sipping rotgut Soave from a carton. Let’s just say that we received a plethora of unsolicited love notes and I wasn’t the least surprised when the Czech supermodel explosion took place a few years down the line.

That summer I crisscrossed Northern Italy on slow trains. Just able to afford fantastically cheap student FS tickets (regionale, not IC) but too cash-poor to spend the night in even the most humble hostels and equally unable to afford food at restaurants, I subsisted mainly on tunafish sandwiches and the kindness of strangers. Even in the apartment there was only one kettle, and as I was terrified by our gas stove, I ended up eating so much pesto that it sickened me for years afterwards.

Although my Italian friends were shocked by my diet and soon introduced me to a wealth of their mothers’ home cooking, ultraexpensive vinegar distilleries never figured on my agenda. Thus I chiefly remember Modena as a mecca for sports car aficionados: Ferrari, Maserati, and Lamborghini all hail from there. I came in just in time to catch an evening passeggiata dominated by nattily dressed young men.

* * *

Fiordizucca has repeatedly electrified me with her innovative and delicious recipes. After reading her post on Aceto Balsamico Tradizionale di Modena, I perused the balsamic vinegar section of three nearby Manhattan gourmet supermarkets, wishing to upgrade the pretty astringent stuff I had at home. There were way too many brands – I almost gave up. Then I had a change of heart and settled for a mid-level option, a bottle of 22-year-old Manicardi Argento, which, $30 a pop for a tiny bottle commanded a per liter price higher than standard-issue Dom Pérignon. Nevertheless, it is still a humble brew by balsamic vinegar standards.

At home, I tasted my new purchase. I was sceptical that anything could taste ten times better than bulk brands you can buy anywhere for $3, but this time the differences were very clear. My old balsamic was nondescript organic stuff from Whole Foods: mostly just very sharp. The 22-year-old vinegar, on the other hand, had an incredibly rich and full bouquet of fruity and berry-like overtones, and nice rounded mellowness and a very balanced acidity. The manufacturer’s notes boasted about una straordinaria sinfonia dei sapori – and for once there was no hype in this. L’Argento was so delicious I downed it on its own by the teaspoonful – it tasted like really delicious candy. I poured myself a glass of tawny port. The vinegar put the wine to shame. Skip aperitifs and just have a spoonful of balsamic vinegar instead… I’m afraid this bottle of balsamic won’t last very long.

Two weeks ago when I was still in Finland, a co-worker who had recently moved back to Helsinki from the US said that one of the things she missed most about Boston was the plentiful and relatively cheap seafood, scallops in particular. I realized I had completely underutilized the scallop resources of Manhattan supermarkets. Following another of Fiordizucca’s recipes, I bought a few scallops, gently dusted them with flour, fried them for two minutes per each side, finally anointing them with L’Argento and a few crystals of pink Himalayan salt. On the side, I served a salad of fresh spinach, green apples, red onions, crushed black pepper, and balsamic vinaigrette. The scallops were dreamy, and the salad balanced them out nicely. You could add a dollop of buttery mashed potatoes, but I was saving space for dessert.

I thought that something lemony would end the meal on a right note. I had a few organic mini Meyer lemons in the fridge (Meyers were the übertrendy ingredient of yesteryear in NYC restaurants: their taste is a hybrid of lemon and orange, less sharp than that of regular lemons). I had just found a lovely-sounding recipe from Dagmar’s blog that combined lemon zest and ricotta (quark is an easy substitute). Ricotta may very well be my favorite dairy product, and nothing involving it can be all bad. Best of all, fluffy and airy with egg whites, this recipe is closer to lemon meringue than regular pancakes. I sprinkled them with fresh raspberries and L’Argento (with a noble vinegar like this, no added sugar is needed). Their taste and texture was just incredible.

* * *

OK, this very long post has been inspired by Stephanie from Mana Makan who tagged us with a meme. Doughboy’s first, in fact.

1- Please list three recipes you have recently bookmarked from food blogs to try!

Anna: Sloshing about with balsamic vinegar is entirely Fiordizucca’s fault ;) Her ABTM post and scallops were inspiring enough to get me to the store for supplies, and the millisecond I saw Dagmar’s pancake recipe I knew it was a keeper. If this is not enough, I have something coming up from Chili&Vanilia… please bear with me though because I’m too stuffed right now to either write down or test any more recipes tonight. Most importantly, all these recipes were even more delicious than I expected, and will become longstanding favorites.

Antti: OK, I know the meme asked for three bookmarked recipes, but the previous chapter was written by Anna, and I couldn’t go to bed with a good conscience if I didn’t list at least one of my favorites. Kuidaore’s J from Singapore always has the most delicious recipes with brilliant pictures (J and MM alone consume a huge chunk of my food-blog reading time-allotment), and a little while ago she wrote about duck confit. I’ve always wondered those canned duck tins at the supermarket, and after having read her posting I can’t wait to get my kitchen back and start cooking me some duck. I luuurv duck, if you didn’t already know that :o)

2 – A food blog in your vicinity

Anna: Hm, define vicinity? This blog is based in Helsinki and New York, so it’s kind of difficult to tell. At the moment, there are eight time zones between Antti and me: the US and the European Union are woefully out of synch with each other this week, doing the switch to daylight saving time on consecutive weekends. This means that I’m still jetlagged and confused. Brother, I did all the cooking tonight; it’s been a long day and I want to go to sleep now. You are going to wake up soon, so could you please finish this up? (Just tag Polkkis and Mustis for me in the end – that is if these Finnish gentlemen are into memes at all.)

Antti: Sure sis, will do. Anna may have a point with the confusion of our location – especially as we don’t tend to stay too long in one continent at a time. Now that Anna is finally planning on relocating back to Finland, I’m seriously considering to changing my ex-expat status back to expat – or immigrant – and hauling my belongings cross the Ocean once again. But back to the point. A food blog I really enjoy and is only a hundred blocks or so down the street from Anna is Robyn’s The Girl Who Ate Everything. She mostly writes about restaurants and cafés in Manhattan, but has mastered the skill of narrative writing style. Highly recommended! And albeit Nami-Nami’s Pille currently lives in Scotland, she is originally Estonian and as a Finn I’ll definitely consider her local to me – if she lived in Tallinn, the Estonian capital, we’d only be some 40 km (25 mi) apart.

3 – A food blog located far from you

Antti: Singapore is definitely far away from both of us, so I’m going to be boring and once again mention both Mana Makan and Kuidaore. But what can I say – I love both of them so much – and South-East Asia in general – that they totally deserve these multiple references :)

4 – A foodblog (or several) you have discovered recently

Antti: La tartine gourmande – food pr0n and narrative writing at its best. Go take a look – a blog visit is better than a thousand words…

5 – Any people other bloggers you want to tag with this meme?

Antti:

Mustekala and I seem to share a favorite lunch restaurant here in Helsinki. Albeit in Finnish, Mustekala cooks really interesting and inspiring food with his gf and then shares the creations in his blog.

Polkkapossu is another Finnish blogger, a 30ish guy currently studying in a restaurant school to become a chef.

Anna: Actually, I’d love to also include two Swedish bloggers, Dagmar (thank you for the pancakes!) and Anne (whose blog I read religiously). And Pille, since you know more food blogs than anyone else I have come across so far, you are invited too whenever you are done with noshing in London…

The meme ends here, but Anna has included the full recipe for Dagmar’s lemon pancakes under the following link (it’s not in Finnish).

Lemon and Ricotta pancakes

quoting Dagmar from A Cat in the Kitchen, adapted by her from “Frukost och Brunch” by Jonas Borssén

175 ml quark or Ricotta
50 g melted butter
3 large eggs, separated into whites and yolks
1 tsp vanilla scented sugar
50 ml plain flour
2 tbsp caster sugar
1 tbsp lemon or orange zest

Combine the quark, melted butter, egg yolks and vanilla sugar and put aside. Combine flour, caster sugar and zest in a separate bowl. Combine the two previous mixtures. Whip the egg whites until they become stiff. Carefully combine one third of the egg whites with the pancake batter and blend carefully without loosing the volume from the egg whites. Then add the rest of the egg whites. The batter should be homogeneous and airy.

Fry small pancakes (about 8-12 ones) in butter.

Hearty stews are a great antidote and survival strategy. My favorite oxtail stew recipe is from Claudia Roden’s “The Good Food of Italy” (its Swedish translation, “Det Italienska Köket från Piemonte till Sicilien”, has been a favorite since I found it on sale in a department store in Stockholm years ago). My nearly hundred cookbooks have been in storage in Finland for almost three years, so finally being able to unpack them feels very special.

Even the bored-looking butcher at my local supermarket waxed poetic when I requested two kilos (4.5 lb) of oxtails – it seems that few of his customers bother to prepare meals that require four hours of slow stewing. Actually, I have been pretty busy working and socializing, so I did the initial stewing two days ago and finished up tonight. Two kilos of meat and bones sounds like a lot, but there are very few leftovers after Antti stopped for dinner ;)

Oxtail Stew

4-6 servings

2 kg oxtails cut at joints
1 carrot
1 leek
500 g sliced celery stalks
1 tbsp thyme
2 bay leaves
125 g bacon
1 medium onion
2 cloves of garlic
1 tsp marjoram
2-3 tbsp yellow raisins
2 tbsp pine nuts
salt and freshly ground black pepper

Rinse the oxtails, put them in a big kettle (a 5 litre kettle is ideal), cover with water, bring to boil and stew for 10 minutes. Rinse the oxtails, refill the kettle with fresh water, bring to boil again, add the carrot, leek, celery, thyme and bay leaves, and stew for 3 hours.

In a large saucepan, fry the bacon, onion and garlic; add marjoram and the stewed oxtails. Stew for another hour, until meat starts to fall away from the bones. Sprinkle with golden raisins, stew for another 10 minutes, and serve hot, topped with pine nuts.

Antti continues: While Anna’s stew was super delicious, I want to share my different approach with oxtails. I skip the veggies and bacon, but add heaps of onions. My broth is also always tomato-based, i.e. I add a can or two of crushed tomatoes, and then top it up with water until the tails are covered. A splash of wine, and the juices and the zest of a lemon to give zing. The acidity from the tomatoes help balance the otherwise heavy and meaty taste of the beef.

Either way, you won’t be disappointed =) If allowed by your company, add some decadence by grabbing the bones with your bare hands and suck the fall-of-the-bone tender meat straight off. Finger-licking-goodness guaranteed!

I’m sure many of you fellow foodies get occassional nagging cravings that can’t be cured by any other means than a proper cooking session with the right ingredients. In my case the problem often is that I don’t exactly know what I want. A few days ago I was once again unsatisfied with my planned meal – can’t even remember what I was supposed to cook that day – until I realized I had to have meatballs. Preferably simmered in a thick, hearty, Italian tomato sauce. Trivial, you may think, but not exactly for me. I’ve never been that big on pasta, and thus rarely have it ex the omnipresent bolognese (can you spell cafeteria food…)

I started a fierce googling session with search terms such as “best italian pasta”, “marinara sauce”, “italian meatballs” etc. I read through heaps of recipes, many of them very tempting. Unfortunately all of them called for some ingredient or two I didn’t have, and I definitely wasn’t on a mood for a shopping trip. Luckily one of the joys of cooking is improvising. I decided to use whatever I happened to have in hand… The result?

*drum roll*

Antti’s Fusion Meatballs With Sepia Colored Spaghetti

Serves 5 (540 kcal / serving)

For the meatballs:

750 g lean ground lamb
200 g Greek Feta, crumbled
a bunch of fresh parsley, chopped
2 cm fresh ginger, shredded
1/2 pkg Shan Tikka Seekh Kabab BBQ Mix

For the sauce:

1 big yellow onion
4+ cloves of garlic
4 fresh caffir lime leaves, chopped (double if dried)
1 can (any) pasta sauce with olives
1 kg crushed tomatoes
some oregano
some basil
a pinch of sugar
a bunch of fresh cilantro, chopped
a chunk of dried tamarind
some olive oil
salt and pepper to taste

Preheat the oven to 175 C (350 F). Mix all the meatball ingredients well; make sure the spice mix is evenly distributed in the ground meat. Thanks again, Meena, for introducing me to the wonderful world of Shan spice mixes! Roll the meat into small balls with your hands, and set aside. Makes 30-40 meat balls.

Heat a little bit of olive oil in a pan, and sauté the onions and garlic until golden brown, about 3 minutes. Add the rest of the listed ingredients, and simmer over medium heat for 20-30 minutes.

When the sauce is ready, pour a little bit in a 10-15 cm deep baking dish. Add the meatballs and the sauce in layers until everything is in the pot covered in sauce. Cook for 45-60 minutes.

Serve on top of pasta with grated parmesan reggiano. I really liked the contrast of the black sepia colored pasta, definitely worth trying! I love everything lamb (and goat), so the meat balls were good, IMO. The pasta sauce was nice too; I especially liked the aroma of the kaffir lime leaves and the tamarind paste.

This recipe was influenced by various recipes I saw while looking for the ultimate meat ball & sauce combo. I’d be foolish to compare my resulting dish with those tried and true Italian recipes many of you know, but I enjoyed eating mine with its many tastes from around the world.

Institutional food can scar you for life. At my previous job in Helsinki, the hospital chefs disguised cheap sources of animal protein as culinary innovations, coming up with dubious creations such as Rainbow Trout Topped With Grilled Edam Cheese or Salmon Sprinkled With Pizza Herbs. Suffice it to say, I have been turned off novel ways of cooking fish for the past five years.

But my steaming basket has changed everything. As the gales from the Hudson are particularly forbidding these days, this mouthwatering recipe at the website of a New York personal chef brings a welcome respite of sunny Sicily. I simply had to try it. You should, too. Steaming was my method of choice once again, because it requires very little up-front effort and even less cleaning up afterwards.

Swordfish seems to be native to the shores of Hudson, ie, the Uptown Fairway’s fishmonger section ;). Salmon is an easy substitute, and tastes just as good, if not better – if you can stomach yet more salmon.

Swordfish with Blood Oranges

2 servings

2 swordfish or salmon medaillons
1/2 dl red wine vinegar
1 dl orange juice
2 tbsp brown sugar

1-2 blood oranges, supremed* and diced
1 tomato, seeded and diced
1/2 finely diced red onion
salt and pepper, to taste

Prepare the sauce: combine the vinegar, orange juice, and brown sugar in a small saucepan and bring to a boil, then lower the heat and reduce until you have a syrupy sauce. Line the steamer basked with parchment paper. Put the fish on a plate, pour off a little of this sauce to coat the fish, and put the plate in the steamer. Steam for 10 minutes or until done, then let rest for a few minutes in room temperature.

Add the diced blood oranges, tomatoes and red onion to the remaining syrup. Let cool in the fridge while the fish is steamed. Top the fish with the sauce and serve with sticky rice, couscous, or polenta.

*To supreme means to remove the bitter, stringy, unattractive white membrane that surrounds the juice sacs of citrus fruits.

The perfect movie to follow this meal: A Perfect Murder. You can envy Gwyneth Paltrow’s Upper East Side kitchen and pretend that you have a personal chef, too.

Suomessa asuessani sain mittani täyteen laitosruokaa. Työskentelin jonkin aikaa Lapinlahden sairaalassa ja työtehtäviini kuului osallistuminen potilasruokailuun kerran viikossa. Muistikuvissani potilasateriat poikkesivat aina kehnompaan suuntaan sairaalan maksullisen ruokalan tarjonnasta – joukkoruokailu tietysti tähtää hinta-ruokamääräsuhteen optimointiin aterioitsijaa kohden, ja sairaalassa tilannetta komplisoivat vielä terveellisyys- ja erityisruokavaliovaatimukset. Tiukan budjetin keittiössä potilaitten ruokalistalla kirjolohta tuntui siten olevan koko ajan. Sairaalakokit yrittivät naamioida kirjolohen parhaansa mukaan, tuloksena pizzamaustekirjolohi ja edamkirjolohi. Vältin kaikkia lohikaloja ja innovatiivisia kalanvalmistustapoja parhaani mukaan seuraavat viisi vuotta ;)

Nyt kun tuuli puhaltaa kylmästi Hudson-joelta mielitekona on aurinkoisen Sisilian ruoka. Aivan kylmän joen äärellä sijaitseva Fairway-supermarket myy onneksi luomuveriappelsiineja, ja newyorkilaisen yksityiskokin kotisivuilta löysin tämän reseptin jota kannattaa ehdottomasti kokeilla. Kastike on helppo kuin mikä ja superraikas. Pääsin loistavasti tämän avulla eroon myös jääkaapin pohjalla lojuneesta punaviinietikkajämästä – en ole löytänyt sille juurikaan käyttöä vaikka muuntyyppisiä etikoita meillä kuluu litratolkulla. Molempia kokeiltuani olen sitä mieltä että lohikalat toimivat tässä reseptissä vähintään yhtä hyvin tai ehkä paremminkin kuin miekkakala.

Veriappelsiineja ja miekkakalaa

2:lle

2 miekkakalapihviä tai lohimedaljonkia

1/2 dl punaviinietikkaa
1 dl appelsiinimehua
2 rkl fariinisokeria
1-2 kuutioitua veriappelsiinia; poista ensin kitkerä valkoinen osa mahdollisimman tarkoin
1 tomaatti (poista siemenet ja kuutioi)
1/2 punasipuli hienoksi hakattuna
suolaa ja pippuria maun mukaan

Mittaa kastikekasariin etikka, appelsiinimehu ja sokeri, kiehauta liedellä ja keitä jonkun verran kasaan 5-10 minuutin ajan (varo kuiviin kiehumista ja karamellisoitumista). Kieuhata kattilallinen vettä, pane sen päälle höyrytyskori: Laita kala leivinpaperin päälle lautasella höyrytyskoriin ja lirauta päälle hieman vastakeitettyä kastiketta; sulje kansi ja höyrytä 5-10 minuuttia, varo ylikeittämistä.

Pilko veriappelsiinit, tomaatti ja sipuli, ja lisää ne kastikkeen joukkoon, mutta älä enää kypsennä; siirrä kastikekattila jäähtymään jääkaappiin siksi aikaa kun kala höyryttyy.

Nosta kala tarjoilulautaselle, suolaa ja kaada päälle viileä kastike. Tarjoa kalan kanssa esimerkiksi kuskusia, tahmeaa riisiä tai polentaa.

Aterian todellisuuspakoiseen meininkiin sopii Gwyneth Paltrow -elokuva A Perfect Murder. Sitä katsellessa voi kuvitella omistavansa palatsiasunnon ja hehtaarikeittiön Park Avenuella – ja keittiössä häärii tietenkin henkilökohtainen yksityiskokki.

Penne alla Vodka on italialainen keksintö, joskin Italiasta sitä on nykyisin melko vaikea löytää. Ruokalajin historia juontaa 1970-luvulle, jolloin vodka oli vielä tuntematonta Italiassa, ja maahantuojat tekivät kaikkensa saadakseen sen tunnetuksi. Yksi markkinointikikka oli reseptikilpailun järjestäminen, ja lopputuloksena oli tämä votkakastike. 70-luvun puolivälissä se oli varsinainen trendipasta, mutta nykyisin Penne alla Vodkaa löytää parhaiten Amerikasta, jossa se on erittäin suosittua.

Bostonissa lempi-italialaisravintolani oli Brooklinessa sijaitseva Vinny Testa’s, ja siellä herkullisin annos oli heidän Penne alla Vodka makealla italialaisella fenkolimakkaralla ja Asiago-juustolla höystettynä. Mmm! Annos oli edullinen, vain kymmenen euroa, mutta niin iso, että siitä riitti syötävää kahdelle tai toinen ateria vielä kotiin viemiseksi. Söinkin monesti jääkaappikylmää pastaa yöpalaksi. Herkkua!

Tämä Rachael Rayn resepti ei sisällä lihaa, mutta jauheliha tai italialainen tuoremakkara sopii sekaan oivallisesti. Kastike on todella helppo ja nopea valmistaa – se on oikeastaan aivan tavallinen tomaatti-kermakastike, johon on lisätty votkaa. Aromi on kuitenkin uniikki, joten ei muuta kuin kokeilemaan.

Penne alla Vodka

kahdelle (600 kcal / annos)

1/2 rkl öljyä
1/2 rkl voita
2 shalottisipulia
2-4 valkosipulin kynttä
6 cl maustamatonta votkaa
1,25 dl kanalientä (kuutiosta tehty ok)
400 g tölkki karkeaa tomaattimurskaa
225 g penne rigateja
0,6 dl kermaa (Valion 10% 3 juuston ruokakerma sopi kivasti)
tummaa Maizenaa suurustamiseen
suolaa, pippuria
10 tuoretta basilikan lehteä

Hienonna shalotit ja valkosipulin kynnet. Kuumenna voi ja öljy kasarissa, ja kuullota shalotteja ja valkosipuleita 3-5 minuuttia, kunnes kauniin ruskettunutta. Lisää kanaliemi ja tomaattimurska sekä mausta suolalla ja pippurilla. Jätä porisemaan hiljakseen.

Kiehauta iso kattilallinen vettä, lisää reilusti suolaa ja keitä pennejä valmistajan ohjeen mukaan (noin 10-15 min), kunnes al dente.

Lisää kerma ja votka kastikkeeseen, ja poista liedeltä, kun se alkaa kuplia uudelleen. Jos kastike vaikuttaa liian juoksevalta, suurusta kourallisella tummaa Maizenaa. Valuta pasta ja sekoita kastikkeeseen silputun basilikan kanssa. Tarjoile heti raastetun parmesanin kanssa.

Rachael Ray (yllä) ei ole vielä tunnettu ainakaan Suomessa, mutta Yhdysvalloissa (ja viime kuulemani mukaan Australiassa) hän on supersuosittu TV-kokki Food Networkilla. Rachael on kirjoittanut myös lukuisia keittokirjoja (joista yhden sain Annalta joululahjaksi, Thanks!). The New York Timesissä ollut artikkeli viime syksyltä summaa Rachaelin saavutukset:

Though the nation’s food elite might cringe, Ms. Ray, 37, is one of the most influential people cooking today. Let the big-name chefs fuss with foams and sous vide. She’ll stick with hot dog nachos and “jambalika,” a dish that is kind of like jambalaya. With more than 4 million books in print and four shows on the Food Network, Ms. Ray has shown America the way back to the kitchen.

En ole myöskään ainoa, jonka mielestä Rachael on söpö-Rachael:

Her mother answers her daughter’s fan mail, which can range from children’s drawings to marriage proposals to letters from recently widowed senior citizens.

“She’s big with the guys, let me tell you,” her mother said.

Lopuksi vielä hieman silmäniloa ainakin miespuolisille Taikinapojan lukijoille. Amerikan FHM (For Him Magazine) julkaisi artikkelin Rachaelista vuonna 2003, josta The New York Times kirjoitti seuraavasti:

“The shots feature Ms. Ray in short-shorts with an exposed midriff, licking chocolate off a big wooden spoon, eating a strawberry and sitting in a sink, laughing as suds cascade down her curvaceous thighs.”

Mitäpä tuohon lisäämään muuta kuin itse kuvat :)

Kaksi erinomaista ruokablogia – Yhdysvaltain ruokapääkaupungista San Franciscosta ylläpidetty 101 cookbooks ja Kanadan pötsistä Torontosta bloggaava uusi tulokas Cream Puffs in Venice – kirjoittivat äskettäin pizzasta suunnattoman herkullisesti. Tuli mieleen myös omia ruokamuistoja: horjuvalla kielitaidollamme tulkitsimme Vesuviuksen kupeessa sijaitsevassa puu-uunipizzeriassa esitetyn kysymyksen “Bianca o rossa?” viiniin liittyväksi, joten pöytään kannettu pelkistä valkoisista vihanneksista valmistettu pizza oli hienoinen yllätys.

Yksinkertaisimmillaan valkoinen pizza sisältää pelkästään suolaa ja yrittejä, mutta ruokabloggaajien innoittamana inspiroiduin vähän mutkikkaammasta versiosta ja poikkesin normaalien ostosrutiinieni vastaisesti täydentämään varastojani 11o. kadun D’Agostinoon kesken pahinta iltaostosruuhkaa. Kokemus oli tietysti ruhjova, mutta palkinnoksi nettosin artisokkia, Prinssi Edwardin saarella kasvaneita Yukon Gold -perunoita, luomurosmariinia ja maukasta gorgonzolaa. Artisokat säästin sittenkin toiseen tarkoitukseen, mutta lopuista ostosreissun hedelmistä syntyi herkullinen

Peruna-rosmariinipizza

1 annos pizzapohjataikinaa (ohessa resepti kahdelle pohjalle)

täytteen määrä yhtä pizzapohjaa varten:
1 rkl neitsytoliiviöljyä
1-2 keskikokoista Yukon Gold- tai muuta kiinteää perunaa
50-75 g gorzonzolaa tai muuta sinihomejuustoa
50 g mozzarellaraastetta
1-2 tl rosmariininneulasia

Kaulitse pizzapohja noin 30-senttiseksi pyöryläksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen, ja voitele pizzapohjaa ruokalusikallisella oliiviöljyä. Kuori ja viipaloi raa’at perunat terävällä veitsellä parimillisiksi viipaleiksi, levittele mosaiikkimaisesti pizzapohjalle. Ripottele päälle rosmariini, sinihomejuusto ja mozzarella. Koska sinihomejuusto on hyvin suolaista, en lisää pizzataikinaan enää suolaa. Älä nostata pizzapohjaa sen kummemmin, vaan tuikkaa uuniin ja paista 12 minuuttia tai sen verran että pizzan reunat alkavat olla kullankeltaisia. Anna jäähtyä ainakin puolisen tuntia ennen tarjoamista, se tasaa makuja. Tarjoa täyteläisen punaviinin kanssa – kalifornialaisen Niebaum-Coppolan Zinfandelin jämät sopivat tähän ruokaan ja yleiseen talviunifiilikseen kuin nenä päähän.

Pizza lienee ruoista arkisin. Aivan turhan usein syön hohdottoman noutopizzaviipaleen tietokoneen ääressä työlounaaksi. Mutta aivan identtisistä raaka-aineista saa pienin muutoksin kovin erimakuisia lopputuloksia. Seuraavaksi kaksi poikkeamaa peruskaavasta: niitä kehtaa tarjota vieraillekin.

Ensimmäinen pizzasuosikki edustaa pannupizzoja joihin leimauduin jo varhain. Ekat ihan omat ravintolalaskuni tein nimittäin Pizza Hutissa aikakautena jolloin Super Supremet olivat juuri rantautuneet Suomeen (mulletit ja happokäsitelty vaalea denim olivat tuohon aikaan myös tosi in). Ainakin Jenkeissä Pizza Hutin loiston päivät ovat kaukana takanapäin. Toimipisteet näyttävät siltä että niistä saa tubin tai ulkoloisia. Supremen päällä on outoja pipanoita jotka voisivat olla eläinkaupasta peräisin. Ohi ovat ajat sitten ajaneet lukuisat kilpailijat, kuten deep dish pizzan ketjukonseptiksi nostanut chicagolainen Pizzeria Uno. Tässä kotitekoinen paksunpaksu pizza joka ei poikkea esikuvastaan ainakaan huonompaan suuntaan.

Chicago Deep Dish Pizza

1/2 hiivapalaa
2 1/2 dl kädenlämmintä vettä
1/2 dl ruokaöljyä
2 rkl oliiviöljyä
5 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maissijauhoa tai maizenaa

Vaivaa kimmoisaksi taikinaksi (10 min lihastyötä tai oma Kitchen Aid auttaa). Kohota lämpimässä parikymmentä minuuttia. Painele kohonnut taikina syvään, n. 25-30 halkaisijaltaan olevaan korkeareunaiseen piirasvuokaan.

n 100 g tuoretta tai tankomozzarellajuustoa puolen sentin paksuisina viipaleina
iso tölkki kokonaisia tölkkitomaatteja ilman lientä
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
2 valkosipulinkynttä ohuina viipaleina
3 rkl parmesaani- tai grana padano -raastetta
3 rkl oliiviöljyä

Juusto ladotaan mukulakivimäisesti pohjalle ja muut kerroksina tässä järjestyksessä sen päälle. Paista 250 asteessa 35-40 minuuttia tai kunnes pizzan kuori alkaa olla kullankellervä.

***

Kun lopulta selviydyin Italiaan asti, pizza-avaruuteeni aukesi vielä uusi ulottuvuus. Miespuoliset paikalliset ystäväni söivät yleensä iltapalaksi pizzan per henki ja jälkiruoaksi puolikkaan margheritan. Aloin tajuta yksinkertaisuuden kauneutta. Toinen avaus oli että pizzan ei tarvitse koostua tölkkiananaksesta, vaan kiviuuninkuumaan rapeaan lättyyn voidaan lisätä tuoreet päällysteet joita ei ole syytä kuumentaa; jääkaappikylmää ricottaa, prosciutto crudoa, kylmäsavukirjolohta, tai bresaola-lihaleikettä ja rucolaa.

Paras ikinä syömäni pizza taitaa olla kotoisin räikeästi valaistusta pizzeriasta keskeltä Po-joen tasangon sumuista tyhjyyttä jostain Bolognan ja Ferraran väliltä: siellä pizza venytettiin ohuenohueksi (“super tirata”, “tiratissima”) ja päällä oli tuoreita herkkutatteja ellei peräti tryffeleitä.

Kaasu- tai sähkökäyttöisellä kotiuunilla ei tietenkään pääse puulämmitteisen uunin tuloksiin, mutta oheinen resepti tuottaa suotuisana päivänä – kuten tänään – ihan kelvollisen kotiversion italialaisesta peruspizzasta. Fiinit päällysteet viimeistelevät elämyksen salonkikelpoiseksi. Taikinasta tulee kaksi pizzaa ja riittävästi ruokaa kahdelle hengelle (ja ehkä vähän tähteitä).

Parsa- ja poropizza

2.5 dl kädenlämpöistä vettä
1/2 palaa hiivaa tai 1 pss kuivahiivaa
6 1/4 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl oliiviöljyä
(ripaus suolaa)

Vaivaa kimmoisaksi hiivataikinaksi, kohota 30 min lämpimässä.

Parsatäyte
1-2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulin kynsi
1 tlk tomaattimurskaa, valuta tölkistä hieman nestettä pois
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
1/2 nippua vihreää parsaa (esim 8 vartta) tai 1 tlk vihreää säilykeparsaa
1 rkl oliiviöljyä + 1 murskattu valkosipulinkynsi
mozzarellajuustoraastetta

Laita uuni kuumenemaan 225-250 C:een.
Kuullota valkosipulia hetki kuumassa öljyssä, lisää tomaattimurska ja yrtit, ja kiehuta sen verran (5-10 min) että neste suunnilleen haihtuu seoksesta pois.

Jos käytät tuoretta parsaa, napsauta roskiin varsien puumainen alaosa (n. 5 alinta senttiä). Esikeitä parsanversojen nuppupäitä noin minuutin kaksi kuumassa suolavedessä.

Kaulitse puolet taikinasta leivinpaperille noin 30 sentin läpimittaiseksi pizzapohjaksi. Jollet halua paksua pullapohjaa, älä anna enää nousta, vaan hiero taikinapyörylän pintaan muskattu valkosipulinkysni ja liraus oliiviöljyä. Dumppaa päälle tomaattisekoitus. Asettele pinnalle parsanvarret, ripota päälle reilusti mozzarellaraastetta, paista heti 10-12 min tai kunnes pizzan reunat alkavat näyttää kypsiltä.

Porotäyte
valkosipulinkynsi
mozzarellaraastetta
rucolaa
kylmäsavuporoleikettä (tai bresaolaa)
merisuolaa

Pyörittele jäljelläolevasta taikinanpuolikkaasta toinen 30-senttinen pizzakiekko, hankaa pintaan valkosipulimuska ja öljy, peittele mozzarellaraasteella, ja paista 225-250 C:ssa 10-12 min. Kun pizza on kullankeltainen ja kupliva, ota uunista. Ripottele kuuman pizzan pintaan runsaasti rucolaa, 4-5 isoa siivua kylmäsavuporoa tai bresaolaa, ja vähän karkeaa merisuolaa.

Tämänpäiväinen ruokaidea tarttui mukaan vuosia sitten triesteläisestä lounaskahvilasta, jonka takorautaiset tuolit ja leopardikuvioiset istuimet toivat mieleen Dolce&Gabbanan vaatteet. Salaatti tarjottiin isoista leipätaikinasta leivotuista syötävistä ruukuista. Salaatti on nopeatekoinen ja hyvin ruokaisa, kunhan annos on riittävän suuri. Mauissa yhdistyy makea suolaiseen. Joisin tämän kanssa mainiota Johannisberger Rieslingiä Washington Statesta, mutta varmaankin muutkin valkoviinit käyvät. Salaatin teko kestää vartin verran ja sillä ruokkii kaksi tai kolme.

Triesteläinen salaatti

1 ruukku rucolaa tai 1 pkt villirucolan lehtiä
1 ruukku tammenlehtisalaattia revittynä palasiksi
1/2 makea tuore ananas (mielellään Honey Gold –tyyppiä tai vastaava)
1 vihreä omena, kuorittuna ja kuutioituna
1 tlk maissinjyviä sokeri-suolaliemessä
pari rkl juoksevaa hunajaa
pari rkl neitsytpuristettua oliiviöljyä
50-100 g kokonaisia saksanpähkinöitä
noin 1/2 dl raastettua parmesaani- tai grana padano-juustoa
mustapippuria myllystä

Revi salaatti ja rucolanlehdet isoon salaattikulhoon. Viipaloi ananas parin sentin kiekoiksi, poista kova ulkokuori, kuutio ananaskiekot. Lisää salaattiin. Sekoita salaatin joukkoon valutetut maissinjyvät ja kuutioitu omena. Sekoittele salaatinottimilla, valuta joukkoon hunaja ja oliiviöljy, sekoita lisää. Ripottele kokonaiset saksanpähkinät salaatin pinnalle, raasta päälle runsaasti lastuja parmesaanista tai grana padanosta. Tarjoa runsaan rapeakuorisen vaalean leivän kanssa.

Riimiporopostauksen lopussa mainitsemani kakkuprojekti on nyt onnellisesti päätöksessä, ja ajattelin kirjoittaa siitä pari riviä ennen nukkumaan menoa. Huomiseksi kun on jo pari uutta ideaa odottamassa…

Tiedostan lykänneeni tämän kakun leipomista muutamalla päivällä alitajuisen epäonnistumisen pelossa. Likilaskuisuuden uhka kun leijui ilmassa jo Joy of Bakingin reseptiä lukiessani. Mutta siitä lisää hieman tuonnempana.

Yritin pitkään löytää hyvää käännöstä génoise cakelle. Sponge cake kääntyy sokerikakuksi, mutta koska tämä génoise on tehty ilman kohotusaineita, sokerikakku ei mielestäni ole oikea termi. Käsittääkseni perinteiseen sokerikakuun kun käytetään aina leivinjauhetta. Jatkossa puhun siis génoisesta, ellei joku tiedä parempaa käännöstä ja ystävällisesti kerro siitä minulle :)

Génoise on nimensä mukaisesti lähtöisin pohjois-Italian Genoasta. Sokerikakusta se poikkeaa myös siinä, että taikinaan lisätään kuumaa voita. Kohotusaineiden puute korvataan vatkaamalla runsaasti ilmaa lämmitettyyn muna-sokeriseokseen. Mutta itse asiaan:

Suklaagénoise

3 rkl (42 g) kuumaa suolatonta voita
1 tl (4 g) vaniljauutetta
1,2 dl (65 g) vehnäjauhoja
0,8 dl (30 g) Van Houten -kaakaojauhetta
4 isoa munaa
1,6 dl (125 g) sokeria

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele tai vuoraa leivinpaperilla 23-senttinen pyöreä kakkuvuoka. Sekoita vaniljauute sulatettuun voihin. Pidä voisula kuumana sen käyttöön asti. Siivilöi jauhot ja kaakaojauhe sekaisin valmiiksi omaan astiaansa.

Kuumenna vettä kiehuvaksi isossa kattilassa. Vispaa munat ja sokeri sekaisin lämpöä kestävässä astiassa, joka mahtuu em. kattilaan. Laita munasokeriastia kuumaan veteen ja jatka käsin vispaamista, kunnes munasokeri on kädenlämpöistä. Kaada lämmennyt munasokeri toiseen kulhoon ja vispaa käsivatkaimella tai yleiskoneella kunnes vaahto on melko kovaa, ja sen tilavuus kolminkertaistunut, noin viisi minuuttia. Vaahto on sopivaa, kun vatkainta nostaessasi vaahto valuu nauhamaisesti alas, ja pisara pintaan osuessaan katoaa parin sekunnin viiveellä.

Siivilöi kolmannes jauho-kaakaoseoksesta munasokerin sekaan nuolijalla varovaisesti laskostellen. Toista kahdesti jäljelle jääneillä jauhoilla. Varo sekoittamasta liikaa, sillä vaahto laskee herkästi. Kun jauhot on sekoitettu, ota reilu pari desiä taikinaa pieneen astiaan ja sekoita varovaisesti pienellä nuolijalla laskostellen kuuma voisula siihen. Kun voi on sekoitettu, laskostele tämä voiseos varovaisesti jäljellä olevaan taikinaan.

Kaada taikina vuokaan ja tasoita pinta. Paista 20-25 minuuttia, kunnes kakun reunat ovat vetäytyneet hieman sisäänpäin ja sormilla pintaa painaessasi se joustaa ja palaa takaisin muotoonsa. Mitään trampoliiniefektiä ei sentään ole odotettavissa, joten tulkitse tuo elastisuus ripauksella suolaa. Anna kakun jäähtyä ennen kuin poistat sen vuoasta.

Génoise säilyy hyvin pari päivää jääkaapissa ja erinomaisesti pakastettuna. Tyypillisesti se halkaistaan kahteen tai kolmeen osaan ja täytetään kermavaahdolla ja marjoilla. Näin saadaan esimerkiksi saksalainen kirsikkatäytteinen Schwarzwälder Kirschtorte eli mustan metsän kakku. Itse ajattelin tehdä Bostonin ja Cape Codin muistoksi jouluisen karpalokakun. Edit: karpalot homehtuivat vahingossa, joten kakusta tuli loppujen lopuksi yllä olevan linkin mukainen kirsikkakakku.