Not long ago I spent a few days in Barcelona. Although my work schedule was pretty hectic, we managed to squeeze in a memorable dinner at Cata 1.81 in Eixample. Great wine, countless miniature courses of delicious morsels, and effortlessly stylish surroundings that put to shame New York’s wannabe Barcelonas [insert your favorite recently opened Lower East Side eatery here].

A great fast food solution in Barcelona was lunch at a humble Equadoran joint (c/ Calabria, near Gran Via, also in Eixample). They served wonderfully fresh avocado salads and ceviches. In fact, I’m totally obsessed with ceviches. The perfect summer food, they are a staple at Ecuadoran and Peruvian restaurants. My last week in New York was devoted to eating food I’ll miss the most, so one of my last meals there naturally involved a Peruvian salmon ceviche.

Peruvian food belongs among my all-time favorite cuisines, but I’m not counting on finding too many Peruvian restaurants in Northern Europe. Hence, I’m seriously contemplating buying this cookbook. When leaving New York a month ago, my bags were bursting with pisco, ají amarillo, mote blanco, and maiz de tostar from the Trade Fair supermarkets in Queens. Luckily, a lovely check-in guy at JFK waived the excess weight charges (30kg/ 66lbs – a fortune) when he realized how terribly I will miss all the great food I used to be able to get so easily in Astoria and Jackson Heights. (Now that I read about the week-long ConEd power failure that affected one of my favorite haunts in NYC, I’m of course totally horrified, but also smugly happy that I barely managed to escape).

Let’s hope the power stays on as I make this batch! A ceviche involves raw fish or shellfish chemically “cooked” by citric acid. I keep it in the fridge overnight or for at least 8 hours. Ceviche is usually served on a leaf on lettuce, with a cold sweet potato and an ear of corn (or a few tasty, oversize kernels). A few weeks ago I prepared a shortcut version of all this to my husband and a friend – tasty, light, wonderful, highly recommended. Yesterday, I had another ceviche for lunch at work. Somehow I managed to spill ceviche juices all over the place during my bike ride to work, so I smelled strongly of fish for the rest of the day.

Equadoran Ceviche

1 lb white-fleshed fish (eg, sea bass fillets)
juice of 2-3 limes

juice of 2-3 lemons
2 tsp salt
½ tsp black pepper
1/4 dl white wine vinegar
1-2 onions, sliced very thin
1 red or yellow hot pepper, deveined, deseeded, and slivered
fresh cilantro by the handful

Cut the fish into bite size pieces and place in a bowl. Pile onions on top of it, and pour citrus juice all over it. Season with salt, pepper, and vinegar. Let rest about 6 hours in refrigerator.

Roasted Sweet Potato Wedges

1 medium-large sweet potato
1-2 tbsp olive oil
1 tsp salt
freshly ground pepper

Heat oven to 200 C (425 F). Halve the potato lengthwise, then cut each half into 7 slices. Place them on a baking dish, toss with oil, salt, and pepper. Bake for 10-15 minutes. Flip the potatoes over and bake for another 10 minutes, or until tender.

Everyday Corn on the Cob

Wrap one ear of corn in parchment paper (the husks can stay on), microwave high for 3 minutes (5 minutes if you make two at the same time). Peel, serve hot with a knob of butter.

After the calorie-laden Easter festivities, this piece of advertising from the wall of one of the huge warehouses along the Riverside Viaduct seems particularly appropriate. I want lighter fare – I want salad. I also want something that is really tasty.

Proust was transported back to his youth when he dipped a madeleine into a cup of linden tea. Raspberry vinaigrette has a similar effect on me. This yuppie nectar brings back the early 1990s like nothing else. At the time, I was skimping by on a tight budget, having just moved to my first apartment and trying to learn to cook traditional Finnish delicacies. It was a rocky start. Antti never tires of reminding me on my nontraditional take on silakkalaatikko – herrings, backbones intact, no salt added, swimming among semi-raw slices of potato in skim milk.

Pretty quickly I learned that the posher-than-thou back issues of the British House & Garden magazine were much less daunting learning material: soon I was eating quail eggs in birds nests of tagliatelle verde for lunch, Moroccan saffron-scented briouats with wild rice biriyani and carrot and orange flower water coulis for dinner, profiteroles with mango and praline cream for dessert, and mussels wrapped in balsamic vinegar infused lardons for snacks ;) No, I’m not making up those dishes: while in Helsinki, I recovered a full binder of food-stained H&G clippings straight from the era of power suits, shoulder pads, and opaque black tights. In fact, some of the less outrageous entrees still remain in my repertoire, although generally my taste in food has evolved toward considerably simpler fare.

Anyway, here is the dish that triggered all those memories.

Spinach Salad with Bacon, Asparagus and Raspberry Vinaigrette

Crisp fried bacon
Sliced red onion or chopped spring onions
Black olives
A few spears of blanched asparagus
(Sliced champignons)

For the vinaigrette

100-150g frozen raspberries, thawed and drained of most of the liquid
1-1.5 tbsp of white balsamic vinegar, sherry vinegar, cider vinegar or raspberry vinegar
3 tbsp olive oil
(1-2 tbsp heavy cream)
1 teaspoon chopped chives or fresh basil
salt and freshly ground black pepper

Combine raspberries, vinegar, and oil in a blender. (I don’t have one so I puree the raspberries in a coffee grinder – if you are fastidious, press the puree through a sieve to get rid of the raspberry seeds). Arrange the salad on a plate and drizzle with the vinaigrette.

Raspberry vinaigrette is good on many different salads. In this salad, you can easily skip the bacon and the cream. Another wonderful version of the spinach salad includes walnuts, a sliced Granny Smith apple, a sliced pear, and perhaps a few slivers of blue cheese.

In any case, this meal is obviously accompanied a glass of chardonnay, Tom Wolfe’s first novel and this retro NY Times restaurant review.

I’ve been drooling over the pictures of the Hungarian food blog Chili & Vanilia for months, so when I discovered the story about what Hungarian goulash is and what it is not there (in English, no less), I re-remembered pörkölt and naturally had to try the recipe over the weekend. I’m all about edible souvenirs, so I was eager to use up the Hungarian paprika I had hoarded on a visit to Budapest. Fearing that my paprika might be a bit stale, I threw in a tiny dried chili which gave the sauce subtle fire.

I also sourced the Internet for instructions for Hungarian noodles (galuska). Lacking the appropriate tool, a galuskaszaggató (very similar to a spätzle maker, a kitchen tool I’ve always wanted), I had to resort to making a firmer regular pasta dough that I cut by hand.

Pörkölt – Hungarian Beef Stew

(quoting, with slight modifications, Chili&Vanilia)

4 servings

1 kg beef for stews, cubed
2 big onions, finely chopped
4-5 tbsp canola oil
3-4 tbsp Hungarian paprika powder
1 green pepper
1 tsp salt
1 tsp freshly ground black pepper
(1 peperoncino)

Heat oil in a saucepan. Add the finely chopped onions and cook until translucent. Now comes an important secret step: remove the saucepan from the heat and now add the paprika – this is very important as if you would do this step still on the heat, the paprika could burn from the sudden heat and get bitter. Put it back, add beef cubes and stir so that the spicy onion mix covers the meat evenly. Cover with about 100-150 ml of water so that the liquid doesn’t completely cover the meat. Add the sliced green pepper, salt, black pepper (and peperoncino, if using). Simmer covered on very low heat for about 1-1.5 hours. After 1 hour, check, add a litle more water if necessary, so the stew doesn’t burn. Depending on the thickness of the sauce, cook for 10-15 minutes uncovered so that all the liquid reduces and all what you get is a spicy, thick sauce which covers the meat. It tastes even better reheated.

The resulting slow-cooked stew had a soothing transgenerational vibe, my mother and grandmother would feel very comfortable making and eating it (minus the chili) and I will definitely make it again. The secret step really circumvented burned paprika – I definitely remember the bitter taste from previous not-so-successful experiments. BTW, in the off-beat horror movie Kontroll, filmed entirely in the timelessly elegant metro system of Budapest (this film has some coolest architectural shots of any movie in recent memory), one of the main characters recites a related recipe for pig feet that quotes the same secret step. So perhaps it’s not so secret after all ;)

My everyday life is totally entrenched on the West Side of Manhattan, mainly in Morningside Heights, West Harlem, and Washington Heights – areas pretty firmly off the tourist map. Inspired by the sunny weather, I decided to break the mold and walk across Harlem and El Barrio to Upper East Side, in search of an appropriate dessert in the former Central European enclave of Yorkville. Unfortunately, I found that 86th Street was completely taken over by chain stores from Middle America. The likes of GAP, Banana Republic, and Barnes & Noble almost completely obscured what apparently used to be Little Germany. Some vestiges remained: I crossed over to Second Avenue and stopped by at the Schaller & Weber delicatessen (established in 1937) where German-speaking Hausfraus shopped for Pumpernickel and goose liverwurst; I did, too, and also noticed that the deli had a fairly impressive selection of Nordic products, including half a dozen varieties of pickled herring and Swedish Läkerol pastilles. In the next block, I finally spotted a Hungarian bakery. It looked brand new, definitely not a relic from the pre-War era. Inside, the cakes looked delicious and rich, but I couldn’t spot Dobostorta, my favorite. Some of the pastries were shrinkwrapped, too – never a good sign.

I gave up on Hungary and settled for the next best thing, one of the well-hidden gems in the neighborhood, a tiny German bookstore at Neue Galerie on 86th St and Fifth Avenue that has exquisite books I’d never notice anywhere else. The museum itself is very small, yet it features superb Austrian and German art from the early 20th century (Klimt, Schiele, Grosz, and Dix among others). It also the home of the lovely Café Sabarsky, very Viennese in atmosphere and appropriate for browsing the bookstore finds, although I doubt I’ll ever venture there again because I got a violent food poisoning from their Weisswurst last winter.

On the way back home, on a bus slowly inching forward along the northern edge of Central Park, I realized I would not have needed to leave my neighborhood after all. From the M4 bus window, I registered The Hungarian Pastry Shop on 110th and Amsterdam: the ever-popular hangout of procrastinating students, the backdrop to a scene in Woody Allen’s Husbands and Wives, and certainly the home of Dobostorta.

Pörkölti – liharuoka jota me ei-unkarilaiset kutsumme gulassiksi

(resepti lainattu Chili&Vanilialta)

4:lle

1 kg pitkään haudutukseen sopivaa kuutioitua naudanlihaa, esim naudan lapaa
2 isoa sipulia hienona silppuna
4-5 rkl ruokaöljyä
3-4 rkl unkarilaista paprikajauhetta
1 vihreä paprika
1 tl suolaa
1 tl vastajauhettua mustapippuria
(1 pikkuinen kuivattu chilipippuri)

Kuumenna öljy isossa paistinkasarissa. Kuullota hienoksi hakattu sipuli. Ota kasari pois tulelta, hämmennä paprikajauhe sipuliin (tämä vaihe on oleellinen, se estää paprikaa palamasta kitkeräksi karstaksi). Laita takaisin lämmölle, sekoita joukkoon lihapalat siten että ne peittyvät kauttaaltaan sipuli-paprikaseokseen. Lisää 1-1,5 dl vettä – veden ei tarvitse peittää lihaa kokonaan. Lisää myös vihreä paprika, suola ja pippuri (ja chilipippuri). Hauduta matalalla lämmöllä 1-1,5 tuntia, lisää vettä tarvittaessa jos näyttää siltä että muhennos on kuivumassa kattilan pohjaan. Mikäli lihan ollessa pehmeää muhennos on kovin vetistä, kiehuta 10-15 min kovemmalla tulella siten että liika neste haihtuu pois. Tarjoa tuorepastan kanssa – unkarilaisten perinteenä on tehdä tämän kanssa pehmeästä pastataikinasta galuska-nuudeleita. Muhennos paranee vielä maultaan seisottuaan yön yli.

The region of Modena in Emilia Romagna is home to the alchemists who make gold out of musty grapes. I have been to Modena exactly once, spitted out from a slow commuter train, missing a vital connection back to the unlovely student summer apartment I shared with two Czech biznes student girls in a mildly seedy suburb of posh Verona. My Veronese neighborhood was rife with petty heroin dealers and Nigerian prostitutes. As a bonus, on my first day, I learned extremely useful concepts of the Italian language (never featured at the university language course) from a rude but neatly labeled and anatomically correct piece of graffiti in a sottopassagio.

Indeed, tourists who just make a mad dash for Juliet’s Balcony in the centro storico of Verona have no idea what they miss… In a modern interpretation of the classic balcony scene, the Czech girls and I spent a lot of time escaping the oppressive humidity hanging out on our balcony, dressed in nighties, gossiping, and sipping rotgut Soave from a carton. Let’s just say that we received a plethora of unsolicited love notes and I wasn’t the least surprised when the Czech supermodel explosion took place a few years down the line.

That summer I crisscrossed Northern Italy on slow trains. Just able to afford fantastically cheap student FS tickets (regionale, not IC) but too cash-poor to spend the night in even the most humble hostels and equally unable to afford food at restaurants, I subsisted mainly on tunafish sandwiches and the kindness of strangers. Even in the apartment there was only one kettle, and as I was terrified by our gas stove, I ended up eating so much pesto that it sickened me for years afterwards.

Although my Italian friends were shocked by my diet and soon introduced me to a wealth of their mothers’ home cooking, ultraexpensive vinegar distilleries never figured on my agenda. Thus I chiefly remember Modena as a mecca for sports car aficionados: Ferrari, Maserati, and Lamborghini all hail from there. I came in just in time to catch an evening passeggiata dominated by nattily dressed young men.

* * *

Fiordizucca has repeatedly electrified me with her innovative and delicious recipes. After reading her post on Aceto Balsamico Tradizionale di Modena, I perused the balsamic vinegar section of three nearby Manhattan gourmet supermarkets, wishing to upgrade the pretty astringent stuff I had at home. There were way too many brands – I almost gave up. Then I had a change of heart and settled for a mid-level option, a bottle of 22-year-old Manicardi Argento, which, $30 a pop for a tiny bottle commanded a per liter price higher than standard-issue Dom Pérignon. Nevertheless, it is still a humble brew by balsamic vinegar standards.

At home, I tasted my new purchase. I was sceptical that anything could taste ten times better than bulk brands you can buy anywhere for $3, but this time the differences were very clear. My old balsamic was nondescript organic stuff from Whole Foods: mostly just very sharp. The 22-year-old vinegar, on the other hand, had an incredibly rich and full bouquet of fruity and berry-like overtones, and nice rounded mellowness and a very balanced acidity. The manufacturer’s notes boasted about una straordinaria sinfonia dei sapori – and for once there was no hype in this. L’Argento was so delicious I downed it on its own by the teaspoonful – it tasted like really delicious candy. I poured myself a glass of tawny port. The vinegar put the wine to shame. Skip aperitifs and just have a spoonful of balsamic vinegar instead… I’m afraid this bottle of balsamic won’t last very long.

Two weeks ago when I was still in Finland, a co-worker who had recently moved back to Helsinki from the US said that one of the things she missed most about Boston was the plentiful and relatively cheap seafood, scallops in particular. I realized I had completely underutilized the scallop resources of Manhattan supermarkets. Following another of Fiordizucca’s recipes, I bought a few scallops, gently dusted them with flour, fried them for two minutes per each side, finally anointing them with L’Argento and a few crystals of pink Himalayan salt. On the side, I served a salad of fresh spinach, green apples, red onions, crushed black pepper, and balsamic vinaigrette. The scallops were dreamy, and the salad balanced them out nicely. You could add a dollop of buttery mashed potatoes, but I was saving space for dessert.

I thought that something lemony would end the meal on a right note. I had a few organic mini Meyer lemons in the fridge (Meyers were the übertrendy ingredient of yesteryear in NYC restaurants: their taste is a hybrid of lemon and orange, less sharp than that of regular lemons). I had just found a lovely-sounding recipe from Dagmar’s blog that combined lemon zest and ricotta (quark is an easy substitute). Ricotta may very well be my favorite dairy product, and nothing involving it can be all bad. Best of all, fluffy and airy with egg whites, this recipe is closer to lemon meringue than regular pancakes. I sprinkled them with fresh raspberries and L’Argento (with a noble vinegar like this, no added sugar is needed). Their taste and texture was just incredible.

* * *

OK, this very long post has been inspired by Stephanie from Mana Makan who tagged us with a meme. Doughboy’s first, in fact.

1- Please list three recipes you have recently bookmarked from food blogs to try!

Anna: Sloshing about with balsamic vinegar is entirely Fiordizucca’s fault ;) Her ABTM post and scallops were inspiring enough to get me to the store for supplies, and the millisecond I saw Dagmar’s pancake recipe I knew it was a keeper. If this is not enough, I have something coming up from Chili&Vanilia… please bear with me though because I’m too stuffed right now to either write down or test any more recipes tonight. Most importantly, all these recipes were even more delicious than I expected, and will become longstanding favorites.

Antti: OK, I know the meme asked for three bookmarked recipes, but the previous chapter was written by Anna, and I couldn’t go to bed with a good conscience if I didn’t list at least one of my favorites. Kuidaore’s J from Singapore always has the most delicious recipes with brilliant pictures (J and MM alone consume a huge chunk of my food-blog reading time-allotment), and a little while ago she wrote about duck confit. I’ve always wondered those canned duck tins at the supermarket, and after having read her posting I can’t wait to get my kitchen back and start cooking me some duck. I luuurv duck, if you didn’t already know that :o)

2 – A food blog in your vicinity

Anna: Hm, define vicinity? This blog is based in Helsinki and New York, so it’s kind of difficult to tell. At the moment, there are eight time zones between Antti and me: the US and the European Union are woefully out of synch with each other this week, doing the switch to daylight saving time on consecutive weekends. This means that I’m still jetlagged and confused. Brother, I did all the cooking tonight; it’s been a long day and I want to go to sleep now. You are going to wake up soon, so could you please finish this up? (Just tag Polkkis and Mustis for me in the end – that is if these Finnish gentlemen are into memes at all.)

Antti: Sure sis, will do. Anna may have a point with the confusion of our location – especially as we don’t tend to stay too long in one continent at a time. Now that Anna is finally planning on relocating back to Finland, I’m seriously considering to changing my ex-expat status back to expat – or immigrant – and hauling my belongings cross the Ocean once again. But back to the point. A food blog I really enjoy and is only a hundred blocks or so down the street from Anna is Robyn’s The Girl Who Ate Everything. She mostly writes about restaurants and cafés in Manhattan, but has mastered the skill of narrative writing style. Highly recommended! And albeit Nami-Nami’s Pille currently lives in Scotland, she is originally Estonian and as a Finn I’ll definitely consider her local to me – if she lived in Tallinn, the Estonian capital, we’d only be some 40 km (25 mi) apart.

3 – A food blog located far from you

Antti: Singapore is definitely far away from both of us, so I’m going to be boring and once again mention both Mana Makan and Kuidaore. But what can I say – I love both of them so much – and South-East Asia in general – that they totally deserve these multiple references :)

4 – A foodblog (or several) you have discovered recently

Antti: La tartine gourmande – food pr0n and narrative writing at its best. Go take a look – a blog visit is better than a thousand words…

5 – Any people other bloggers you want to tag with this meme?

Antti:

Mustekala and I seem to share a favorite lunch restaurant here in Helsinki. Albeit in Finnish, Mustekala cooks really interesting and inspiring food with his gf and then shares the creations in his blog.

Polkkapossu is another Finnish blogger, a 30ish guy currently studying in a restaurant school to become a chef.

Anna: Actually, I’d love to also include two Swedish bloggers, Dagmar (thank you for the pancakes!) and Anne (whose blog I read religiously). And Pille, since you know more food blogs than anyone else I have come across so far, you are invited too whenever you are done with noshing in London…

The meme ends here, but Anna has included the full recipe for Dagmar’s lemon pancakes under the following link (it’s not in Finnish).

Lemon and Ricotta pancakes

quoting Dagmar from A Cat in the Kitchen, adapted by her from “Frukost och Brunch” by Jonas Borssén

175 ml quark or Ricotta
50 g melted butter
3 large eggs, separated into whites and yolks
1 tsp vanilla scented sugar
50 ml plain flour
2 tbsp caster sugar
1 tbsp lemon or orange zest

Combine the quark, melted butter, egg yolks and vanilla sugar and put aside. Combine flour, caster sugar and zest in a separate bowl. Combine the two previous mixtures. Whip the egg whites until they become stiff. Carefully combine one third of the egg whites with the pancake batter and blend carefully without loosing the volume from the egg whites. Then add the rest of the egg whites. The batter should be homogeneous and airy.

Fry small pancakes (about 8-12 ones) in butter.

Harlem is gentrifying like crazy. Crime is down, so brownstones are going, going, gone and craggy old warehouses are being converted to condos for yuppies as we speak. All this is so inevitable that of late even the crunchy socially conscious granola-eating, Subaru-driving community activist types on my block seem to have given up organizing anti-gentrification street rallies.

For about a year, there has been a Citarella on W 125th street. In theory, Citarella sells food, but it is the Vogue of supermarkets: the selection is relatively narrow and strictly based on looks: only the beautiful need to apply. Each and every item is visually perfect, a supermodel of sorts. Citarella seems to be geared toward people who like to have food on display in their house but care little about the disgusting necessity of eating. The Harlem Citarella is surrounded by storefront churches, botanicas, fast food chains, and a sea of public housing projects, but somehow I doubt that an important local form of currency, food stamps and WIC checks, are accepted inside.

Normally, I do my weekly shopping at the boisterous, chaotic, mazelike Uptown Fairway a few blocks west. This weekend, however, I was briefly seduced by the pruned-down Sohoesque industrial chic and lack of throngs at Citarella. Of course, I could find barely any of the mundanities I had jotted down on my shopping list, so I gave free reign to impulse purchases. The Berkeley-based Scharffen Berger cocoa powder was too fetchingly packaged to stay on the shelf. (Antti, do you still ruin your kitchen decor with an O’boy container?)

Pretty incredibly, I never had any hot chocolate during my trip to Mexico in January (how stupid am I? I drank lots of lousy tea instead). Although I can’t vouch for authenticity, the addition of a bit of chili gives this infantile drink a nice, adult edge, and the combination dates back to Aztecs. If you’d rather prepare your drink conquistador style, here is a more historic and involved recipe.

Hot Chocolate with Chiles

1 serving

1.5 dl milk
1 halved dried chili, split with seeds removed
(optional: 1 tsp or stick of cinnamon and half of a vanilla pod)
3 tbsp sweetened cocoa powder or about 30g of dark chocolate squares

Simmer the chili pod (and the vanilla and cinnamon) in milk in a saucepan. Better yet, use the microwave. Whatever you do, not let the milk boil. Whisk in the instant cocoa powder or the roughly chopped chocolate pieces. If using chocolate from a bar, continue to simmer / zap until the chocolate is melted. Take away from the heat and let steep for a bit.

Pretty incredibly, both Antti and I have a wooden tool for the very purpose of frothing hot chocolate: a molinillo, purchased from a gigantic Mexican supermarket in East LA last summer. If you own one, now it is the time to use it to give your drink a frothy crown. Apparently, Mexicans are at least as obsessed by the froth in chocolate as Italians are about the crema in espresso.

Two weeks ago when I was still in Finland, somebody at work brought in Fazer’s chili chocolate. The chili flavor was not jarring and overpowering at all, just a subtle, barely perceptible accent, so I was immediately hooked. Alas, I couldn’t find it anywhere, not even at the airport duty-free :( If anybody knows where to get it, please let me know so I can ruin my diet ;)

The ribbon of park along Riverside where strangers smile and greet each other every morning. Bodegas where air fresheners are so strong they almost knock you out. Sidewalks where vendors sell sculpted pineapples and crushed oranges from shopping carts, rats scurry among abandoned mattresses, and a gaggle of men with millimeter-thin sideburns have consacrated a few square feet of pavement as Zona D Yankees.

The city where I won’t ever feel alone, because I’m gently rocked to sleep by jackhammers, car alarms, wailing sirens, reversing trucks, the thunder of the elevated subway track. The city I love.

No time for cooking right now. Instead, I’ll soothe my jet lag with a tub of green tea ice cream. In Finland I couldn’t get the storebought stuff, so I reclaimed my ice cream maker and made a batch from scratch. Just like New York, people either love it or hate maccha ice cream. And it’s the color of Lady Liberty, more or less.

Green Tea Ice Cream

2 dl milk
2 egg yolks
3 tbsp sugar
2 dl double cream
3 tbsp maccha green tea powder
1 dl hot water

Lightly whisk egg yolks in a pan that has a thick bottom. Add milk and sugar to the pan and mix well. Heat over low heat, stirring constantly, until the mixture thickens (and coats the back of a wooden spoon – about 7 to 8 minutes). Remove immediately from the heat and soak the bottom of the pan in ice water to prevent splitting and curdling. Cool the mixture. Mix hot water and green tea powder together. Add the green tea to the egg mixture and mix well, cooling in ice water. At this stage, it’s a good idea to refrigerate the mixture for a few hours or overnight, particularly if the ice cream maker uses a bowl or plate that is frozen separately.

Add whipped cream to the green tea ice cream mixture and mix well. Freeze the mixture in an ice cream maker. This recipe makes less than one liter of ice cream, so if you are serious about it, double all ingredients.

Instead of celebrating Mardi Gras in a skimpy costume to the beat of steel drums in Trinidad, I’m stuck in freezing cold New York stuffing two gigantic suitcases, preparing to take off for Finland. On days like this when food is just an afterthought, I often stop by the wonderful Japanese-Korean convenience store in my neighborhood, m2m, to pick up a tray of sushi and a few contrasting kimchi. (Boringly enough, I always choose the standard-issue white radish pickled in hot red pepper sauce, although they also carry a dozen more exotic varieties, such as lotus root, squid, or dried shrimp). Best of all, the store is cheap, cheap, cheap, at least by Manhattan standards.

I’ve never really noticed before that they have a tiny fresh produce section tucked away in the dark back corner. Among the vegetables, I was drawn to the alluringly thick fresh jumbo udon noodles, essentially soups in a box. (See this site for more udon ideas – Engrish alert! If you are stuck with the more common instant ramen, check out this quirky Seattle-based website.) Because of the bone-chilling breeze blowing down the river, a bowl of hearty soup sounded a lot more appealing than cold pieces of nigiri and maki.

At home, I quickly boiled some water and, in futile efforts to get rid off stuff that will spoil while I’m gone, threw in some mushrooms and vegetables from the fridge. Normally I’m not a huge fan of the MSG-laden flavor sachets that come with many instant noodles, but the one accompanying the jumbo noodles tasted just fine. Best of all, I was slurping piping hot soup within ten minutes of arriving home.

Quick Udon Noodle Soup

1 serving

5 dl (2 cups) boiling water
1 pkg fresh udon noodles or dried noodles
the flavor sachet of the noodles (this contained soy sauce, fish stock, sugar, salt, powdered kelp, and MSG)
4-5 fresh mushrooms
a handful of baby bok choy
1 sliced spring onion
2 hot thai chilli peppers

Add the noodles to the boiling water, boil for 2 min. Slice the mushrooms, chillies, spring onion and gently pull apart the bok choy. Add the contents of the flavor sachet and all fresh ingredients to the soup, boil for 2 minutes, and serve.

I accompanied the soup with white radish kimchi and warm sake, and had hot steamed Chinese custard buns for dessert. Yum!

Institutional food can scar you for life. At my previous job in Helsinki, the hospital chefs disguised cheap sources of animal protein as culinary innovations, coming up with dubious creations such as Rainbow Trout Topped With Grilled Edam Cheese or Salmon Sprinkled With Pizza Herbs. Suffice it to say, I have been turned off novel ways of cooking fish for the past five years.

But my steaming basket has changed everything. As the gales from the Hudson are particularly forbidding these days, this mouthwatering recipe at the website of a New York personal chef brings a welcome respite of sunny Sicily. I simply had to try it. You should, too. Steaming was my method of choice once again, because it requires very little up-front effort and even less cleaning up afterwards.

Swordfish seems to be native to the shores of Hudson, ie, the Uptown Fairway’s fishmonger section ;). Salmon is an easy substitute, and tastes just as good, if not better – if you can stomach yet more salmon.

Swordfish with Blood Oranges

2 servings

2 swordfish or salmon medaillons
1/2 dl red wine vinegar
1 dl orange juice
2 tbsp brown sugar

1-2 blood oranges, supremed* and diced
1 tomato, seeded and diced
1/2 finely diced red onion
salt and pepper, to taste

Prepare the sauce: combine the vinegar, orange juice, and brown sugar in a small saucepan and bring to a boil, then lower the heat and reduce until you have a syrupy sauce. Line the steamer basked with parchment paper. Put the fish on a plate, pour off a little of this sauce to coat the fish, and put the plate in the steamer. Steam for 10 minutes or until done, then let rest for a few minutes in room temperature.

Add the diced blood oranges, tomatoes and red onion to the remaining syrup. Let cool in the fridge while the fish is steamed. Top the fish with the sauce and serve with sticky rice, couscous, or polenta.

*To supreme means to remove the bitter, stringy, unattractive white membrane that surrounds the juice sacs of citrus fruits.

The perfect movie to follow this meal: A Perfect Murder. You can envy Gwyneth Paltrow’s Upper East Side kitchen and pretend that you have a personal chef, too.

Suomessa asuessani sain mittani täyteen laitosruokaa. Työskentelin jonkin aikaa Lapinlahden sairaalassa ja työtehtäviini kuului osallistuminen potilasruokailuun kerran viikossa. Muistikuvissani potilasateriat poikkesivat aina kehnompaan suuntaan sairaalan maksullisen ruokalan tarjonnasta – joukkoruokailu tietysti tähtää hinta-ruokamääräsuhteen optimointiin aterioitsijaa kohden, ja sairaalassa tilannetta komplisoivat vielä terveellisyys- ja erityisruokavaliovaatimukset. Tiukan budjetin keittiössä potilaitten ruokalistalla kirjolohta tuntui siten olevan koko ajan. Sairaalakokit yrittivät naamioida kirjolohen parhaansa mukaan, tuloksena pizzamaustekirjolohi ja edamkirjolohi. Vältin kaikkia lohikaloja ja innovatiivisia kalanvalmistustapoja parhaani mukaan seuraavat viisi vuotta ;)

Nyt kun tuuli puhaltaa kylmästi Hudson-joelta mielitekona on aurinkoisen Sisilian ruoka. Aivan kylmän joen äärellä sijaitseva Fairway-supermarket myy onneksi luomuveriappelsiineja, ja newyorkilaisen yksityiskokin kotisivuilta löysin tämän reseptin jota kannattaa ehdottomasti kokeilla. Kastike on helppo kuin mikä ja superraikas. Pääsin loistavasti tämän avulla eroon myös jääkaapin pohjalla lojuneesta punaviinietikkajämästä – en ole löytänyt sille juurikaan käyttöä vaikka muuntyyppisiä etikoita meillä kuluu litratolkulla. Molempia kokeiltuani olen sitä mieltä että lohikalat toimivat tässä reseptissä vähintään yhtä hyvin tai ehkä paremminkin kuin miekkakala.

Veriappelsiineja ja miekkakalaa

2:lle

2 miekkakalapihviä tai lohimedaljonkia

1/2 dl punaviinietikkaa
1 dl appelsiinimehua
2 rkl fariinisokeria
1-2 kuutioitua veriappelsiinia; poista ensin kitkerä valkoinen osa mahdollisimman tarkoin
1 tomaatti (poista siemenet ja kuutioi)
1/2 punasipuli hienoksi hakattuna
suolaa ja pippuria maun mukaan

Mittaa kastikekasariin etikka, appelsiinimehu ja sokeri, kiehauta liedellä ja keitä jonkun verran kasaan 5-10 minuutin ajan (varo kuiviin kiehumista ja karamellisoitumista). Kieuhata kattilallinen vettä, pane sen päälle höyrytyskori: Laita kala leivinpaperin päälle lautasella höyrytyskoriin ja lirauta päälle hieman vastakeitettyä kastiketta; sulje kansi ja höyrytä 5-10 minuuttia, varo ylikeittämistä.

Pilko veriappelsiinit, tomaatti ja sipuli, ja lisää ne kastikkeen joukkoon, mutta älä enää kypsennä; siirrä kastikekattila jäähtymään jääkaappiin siksi aikaa kun kala höyryttyy.

Nosta kala tarjoilulautaselle, suolaa ja kaada päälle viileä kastike. Tarjoa kalan kanssa esimerkiksi kuskusia, tahmeaa riisiä tai polentaa.

Aterian todellisuuspakoiseen meininkiin sopii Gwyneth Paltrow -elokuva A Perfect Murder. Sitä katsellessa voi kuvitella omistavansa palatsiasunnon ja hehtaarikeittiön Park Avenuella – ja keittiössä häärii tietenkin henkilökohtainen yksityiskokki.

Aivan kärkeen viime vuonna syömistäni aterioista kirii illallinen ravintola Phnom-Penhissä Vancouverissa. Kyseessä on ulkoisesti vaatimaton ja hinnoiltaan edullinen kamputsealainen perhepaikka piskuisen Chinatownin ja narkkariraunioiden päätesijoituspaikan Downtown Eastsiden puristuksessa. Syömämme vihreästä papaijasta tehty salaatti ja rapupata tyrehdyttivät keskustelun ja saivat aprikoimaan milloin viimeksi pistimme suuhumme mitään yhtä maukasta. Kaupunki oli muutenkin mieletön kulinaarinen elämys. Tinkimätön satsaus maukkaisiin ja tuoreisiin raaka-aineisiin, iso aasialaisyhteisö ruokineen ja Tyynen valtameren ja lumihuippuisten vuorten tavaton kauneus houkuttelisivat itse asiassa takaisin pitemmälle visiitille. Ensiapuna matkakuumeeseen kävimme jo katsomassa pöhkön Vancouverissa kuvatun Bollywood-leffan.

New Yorkiin on tupsahtanut kuluneen vuorokauden sisällä 24 tuumaa lunta – ennätys 150 vuoteen. Kotikadulla autojen konepellit ovat kinoksen alla, lentokentät ovat kiinni, ja kaupunki on aavemaisen hiljainen, mutta sisällä vallitsee lämmin tropiikin tunnelma, sillä hommasin eilen räntäsateisesta Chinatownista riittävästi ruokaa viikon tarpeiksi. Keräily-metsästyksen pääkohteena oli vihreä papaija, joka löytyikin pienen hakemisen päätteeksi Kowloon Bay -marketin hedelmäkojusta Boweryltä (jonka lähes uhanalaiset spurgut palauttivat mieleen häivähdyksen Vancouveria). Suunnittelin papaijan ympärille indokiinahenkisen aterian joka sai vastikään hankkimani bambuisen höyrytyskoritornin taas keikkumaan hellalleni.

Kun reissasimme viitisen vuotta sitten Brasiliassa, halkaistu kypsänoranssi papaija tuntui olevan koko maan ehdoton aamupalasuosikki. Itse en hedelmästä enkä varsinkaan sen väljähtäneeltä aftershavelta maistuvasta mehusta ole oikein ikinä innostunut. Mutta vihreä papaija on ihan eri juttu. Sen geneerinen raa’an hedelmän maku ja rakenne on hätkähdyttävän lähellä raakaa lanttua, naurista tai turnipsia. (Jos joku innostuu fuusiokeittelemään oheisen ruoan lantusta tai nauriista – Pille, I’m thinking of you – lupaan vastineeksi kokeilla mangopapaijalaatikkoa lanttulaatikon sijaan ensi jouluna). Aterian inspiraationa on tietenkin elokuvaklassikko Vihreän papaijan tuoksu, jota katselemalla oppii tästä vihanneksesta
kaiken oleellisen.

Salaatti vihreästä papaijasta
(adapted from this original recipe)

puolikas vihreä papaija (tai 1 lanttu tai nauris)
kourallinen tuoretta minttua

Salaatin makea kalakastike:

1/4 dl kuumaa vettä
1/4 dl sokeria
1 limetin mehu
1/3 dl nam pla -kalakastiketta
3 pientä thaichiliä ohuina renkaina (poista siemenet)

Kuori ja halkaise papaija, raavi hassut värittömät siemenaihiot lusikalla roskiin. Raasta hedelmäliha karkeaksi raasteeksi tai pilko julienne-tikuiksi. Sekoita kastike, kaada raasteen päälle, anna vetäytyä ja maustua hetken kylmässä ennen tarjoilua.

Höyrytetty thaikala ja tahmea riisi
(original recipe in English)

n. 1-2 dl tahmeaa riisiä / syöjä (höyrytyskorissa pystyy valmistamaan enintään 5dl)
1 nahallinen kalafile / syöjä (lohta, turskaa, kissakalaa, red snapperia…)

jokaista kalafilettä kohden:

1 rkl sakea
1/2 tl suolaa

2,5 cm tuoretta inkivääriä
1 pieni thaichili
1 kevätsipuli
seesamiöljyä

Liota tahmeaa riisiä (sticky rice, glutinous rice, sweet rice) vähintään neljä tuntia vedessä. Valuta siivilässä, verhoile alempi höyrytyskori leivinpaperilla, levitä sinne riisi tasaiseksi matoksi. Sulje höyrytystornin kansi; höyrytä 20 minuuttia.

Sotke sake ja suola keskenään, marinoi sillä kalafile. Kuullota kuorittua pieneksi hakattua inkivääriä chilin ja kevätsipulin vaalean osan kanssa vajaa minuutti kuumassa seesamiöljyssä. Nosta kalafile leivinpaperin päälle omaan höyrytyskoriinsa (riisikorin päälle). Ripottele chili-sipuli-inkivääriseos kalan päälle. Höyrytä kalafileen koosta riippuen 5-10 minuuttia. Riisi saa samalla jatkaa vielä kypsymistään alakorissa. Ripottele kevätsipulin vihreä osa mukaan viimeiseksi höyrytysminuutiksi. Tarjoa koko komeus papaijasalaatin kanssa.

]]> http://www.taikinapoika.com/2006/02/13/vihrean-papaijan-tuoksu/feed/ 9 http://www.taikinapoika.com/2006/02/06/kolme-tuntia-koiran-vuotta/ http://www.taikinapoika.com/2006/02/06/kolme-tuntia-koiran-vuotta/#comments Mon, 06 Feb 2006 01:58:18 +0000 Anna http://www.taikinapoika.com/2006/02/06/kolme-tuntia-koiran-vuotta/

New Yorkin etnisistä kaupunginosista Chinatown on se ilmeisin. Jalkakäytävät ovat yleensä tukkoon asti täynnä Vuitton -klooneja tinkiviä vyölaukkuturisteja. Meno on tönivää ja hymytöntä, sillä kaupunginosan asukkaat vetävät ja työntävät perässään mitä oudointa roinaa. Jätteistä lismainen katukäytävä toimii sekä myyntipöytänä ja näyteikkunana. Tyypillisin asiani Chinatowniin on ollut taistella itseni Bostoniin menevään halpaan Fung Wah -bussiin. Kokemukset ovat olleet sen verran rasittavia että olen kehittänyt fobian koko paikkaa kohtaan ja hakenut kiinaelämykseni ihan muualta – Brooklynin Sunset Parkista ja Queensin Flushingista, tai sitten Torontosta ja San Franciscosta.

Tänään voitin kiinalaisen uuden vuoden varjolla vanhan vastenmielisyyteni ja hankkiuduin D-junalla Grand Streetille. Ihmettelin metroaseman väentungosta, mutta syy selvisi kun pulpahdin keskelle peking-oopperahahmoista ja veitsitanssia esittävistä pikkulapsista koostuvaa paraatia. Paraatin teemana oli siirtyminen koiran vuoteen, joka on erityisen onnekas avioliiton solmimiselle, koska sisältää tavallisesta vuodesta poiketen kaksi kevättä. Paraatin sankarit olivat siksi tänään enimmäkseen erilaisiin kiina-asuihin puettuja tiibetinspanieleja. En meinannut uskoa silmiäni kun yleensä tuupiskelevat ja yrmeät kiinalaiset katukauppiaat hymyilivät kasvot loistaen ohi tanssiville savua puhkuville lohikäärmeille, papaatteja poksautteleville pikkulapsille ja konfettia kylväville pommeille. Tungos oli niin kova että olin vartin verran kirjaimellisesti väkijoukon syleilyssä Canal ja Mott Streetin risteyksessä. Katuvilinän kirjo ylsi buddhalaisista munkeista, tuhatvuotiaista kiinalaismummoista ja lempeäsilmäisistä karibialaismiehistä Park Avenuen daameihin ja Boweryn pummeihin.

Tungoksenkin seassa jalkakäytävillä myytiin kaikkea mahdollista: elävä kala pomppasi puulaarista jalkoihini, ja toisessa myymälässä sangollinen kilpikonnia ryömi ympäriinsä valmiina päätymään liemeen. Punaisia taatelimarjoja, kuivattuja sienia ja kukkivaa bok choy -kaalia löytyi joka paikasta, mutta useimpia kuivattuja kasviksia en millään pystynyt tunnistamaan. Dynasty-supermarketin lihatiskillä myytiin siisteillä styroksilevyillä lehmän penistä, ankan varpaita ja porsaan kärsiä.

Tarkoitukseni ei ollut varsinaisesti ostaa mitään, mutta kahmaisin mukaani taiwanilaisia vihreästä teestä tehtyjä riisikakkuja, sokeroitua inkivääriä, macaolaisia kirjoitusmerkein koristeltuja manteli-papujauhokeksejä (jotka maistuvat aivan portugalilaisilta leivoksilta) ja välitöntä riippuvuutta aiheuttavia makeansuolaisia lakritsiluumuja. Teepuolelta ostin oolongia ja valkoista teetä. En voinut myöskään vastustaa vauvakokoisia bok choy -kaaleja. Seuraavaksi löysin litsiluumun makuista kuplateetä. Pisteenä iin päällä imeydyin Boweryllä ravintolakeittiövälineitä myyvään varastokauppaan. Olo oli kuin joulupukin lelupajassa. Harmi että muuttokontti Suomeen lähti jo… Kuudellatoista taalalla irtosi hyvälaatuinen kolmikerroksinen bambuhöyrytin ja ammattikokin pihdit. Olin suunnitellut käveleväni East Riverin yli Brooklyniin lempikirjakauppaani Williamsburgissa, mutta kolmen valtavan muovikassin raahaaminen metroon ja kotiin oli ihan riittävä haaste.

Kotona pistin bambuhöyrytyskorit, pihdit ja tortillaprässin heti käyttöön. Tein dim sum -nyyttejä, jotka ovat lihaton versio dumplingeista joita ostin taalalla neljä kappaletta chinatownilaisesta katukeittiöstä (hyvännäköinen lihanyyttiresepti löytyy täältä). Ensi kertaa söin näitä bok choy -nyyttejä parikymmentä vuotta sitten Saksassa, jossa kiinalaiset vaihto-opiskelijat valmistivat meidän perheellemme juhla-aterian. Olen aina ajatellut että höyryttäminen on vaivalloista sähläämistä, mutta nyytit valmistuivat siististi ja nopeasti. Lisäplussana nyytin rakenteesta tulee höyryttämällä parempi kuin keittämällä, eikä täytteen valumista kattilaan tarvitse pelätä kuten keittäessä.

Bok choy -täytteiset taikinanyytit

12-15 kpl eli 1-2 hengelle

2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl (+ mahdollisesti 1-2 rkl) vettä
pari bok choy -kaalia tai 8-10 baby bok choy -kaalia
1 tl soijakastiketta tai osterikastiketta

Täytä kattila vedellä, saata se kiehumaan, ja kokoa höyrytyskoritorni kattilan päälle. Verhoa kunkin korin pohja palasella leivinpaperia (myös banaanin, salaatin, kaalin tai bok choyn lehtiä voi käyttää). Asettele kaalien kovimmat osat kohti höyrytyskorin keskiosaa. Höyrytä vauvabokchoyta höyrytyskuvun sisällä 3-4 minuuttia tai kunnes hieman pehmenevät. Poimi pois pihdeillä tai syömäpuikoilla – höyry polttaa helposti sormet. Anna jäähtyä hetken, hakkaa sitten terävällä veitsellä aivan hienoksi silpuksi: purista silpusta vesi pois. Sekoita bok choy -hakkeeseen hiukan soijaa tai osterikastiketta.

Vaivaa vedestä ja vehnäjauhoista 5-10 minuutissa silkkinen ja kimmoisa pastataikina joka ei tartu enää käsiin eikä kulhon reunoihin. Jauhojen kosteus vaihtelee vuodenajoittain joten lisää vettä tarvittaessa mikäli taikina jää murenevaksi.

Boweryn ravintolatukussa myytiin sekä tortillaprässin kaltaisia taiwanilaisia alumiiniprässejä että pastakoneita. Tee taikinasta pastakoneella lasagnelevyjä, joista otat muotilla noin kymmenen sentin halkaisijaisia pyörylöitä. Jos käytössäsi ei ole pastakonetta, pyörittele taikina tangoiksi, joista leikkaat noin kolmen sentin halkaisijaisia pikku palloja. Purista pallot tortillaprässillä tai ihan perinteisesti kaulimella noin millinpaksuisiksi kiekoiksi (sama tekniikka kuin karjalanpiirakan kuoren valmistus). Annostele kiekon keskelle noin teelusikallinen bok choy -täytettä ja rypytä nyytti umpeen. Istuta nyytit höyrytyskoriin leivinpaperin päälle toisistaan erilleen; höyrytä 3-4 minuuttia. Tarjoile soija- tai osterikastikkeen kanssa.

Ensi sunnuntaina New Yorkin Chinatownissa on luvassa on vielä yksi lohikäärmeparaati – uudenvuoden juhlinta päättyy sunnuntaina 12.2. Koluamatta jäi niin paljon fantastisia dim sum -ravintoloita ja indokiinalaisia kauppoja että taidan jatkossa käydä tiuhaan Chinatownissa. Nyt syvennyn napostelemaan lakritsiluumuja ja vihreä tee -makeisia ja katselemaan elokuvaa Saving Face, jossa vilahtaa taiwaninamerikkalainen työtoverini Larry. Ang Leen Syö juo mies nainen sopisi myös tunnelmaan.

Kaksi erinomaista ruokablogia – Yhdysvaltain ruokapääkaupungista San Franciscosta ylläpidetty 101 cookbooks ja Kanadan pötsistä Torontosta bloggaava uusi tulokas Cream Puffs in Venice – kirjoittivat äskettäin pizzasta suunnattoman herkullisesti. Tuli mieleen myös omia ruokamuistoja: horjuvalla kielitaidollamme tulkitsimme Vesuviuksen kupeessa sijaitsevassa puu-uunipizzeriassa esitetyn kysymyksen “Bianca o rossa?” viiniin liittyväksi, joten pöytään kannettu pelkistä valkoisista vihanneksista valmistettu pizza oli hienoinen yllätys.

Yksinkertaisimmillaan valkoinen pizza sisältää pelkästään suolaa ja yrittejä, mutta ruokabloggaajien innoittamana inspiroiduin vähän mutkikkaammasta versiosta ja poikkesin normaalien ostosrutiinieni vastaisesti täydentämään varastojani 11o. kadun D’Agostinoon kesken pahinta iltaostosruuhkaa. Kokemus oli tietysti ruhjova, mutta palkinnoksi nettosin artisokkia, Prinssi Edwardin saarella kasvaneita Yukon Gold -perunoita, luomurosmariinia ja maukasta gorgonzolaa. Artisokat säästin sittenkin toiseen tarkoitukseen, mutta lopuista ostosreissun hedelmistä syntyi herkullinen

Peruna-rosmariinipizza

1 annos pizzapohjataikinaa (ohessa resepti kahdelle pohjalle)

täytteen määrä yhtä pizzapohjaa varten:
1 rkl neitsytoliiviöljyä
1-2 keskikokoista Yukon Gold- tai muuta kiinteää perunaa
50-75 g gorzonzolaa tai muuta sinihomejuustoa
50 g mozzarellaraastetta
1-2 tl rosmariininneulasia

Kaulitse pizzapohja noin 30-senttiseksi pyöryläksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen, ja voitele pizzapohjaa ruokalusikallisella oliiviöljyä. Kuori ja viipaloi raa’at perunat terävällä veitsellä parimillisiksi viipaleiksi, levittele mosaiikkimaisesti pizzapohjalle. Ripottele päälle rosmariini, sinihomejuusto ja mozzarella. Koska sinihomejuusto on hyvin suolaista, en lisää pizzataikinaan enää suolaa. Älä nostata pizzapohjaa sen kummemmin, vaan tuikkaa uuniin ja paista 12 minuuttia tai sen verran että pizzan reunat alkavat olla kullankeltaisia. Anna jäähtyä ainakin puolisen tuntia ennen tarjoamista, se tasaa makuja. Tarjoa täyteläisen punaviinin kanssa – kalifornialaisen Niebaum-Coppolan Zinfandelin jämät sopivat tähän ruokaan ja yleiseen talviunifiilikseen kuin nenä päähän.

Nykyinen New Yorkin suomalaisväestö koostuu paljolti opiskelijoista ja pankki- ja YK-ihmisistä – tähän joukkoon törmää parhaiten Scandinavia Housen elokuvailloissa. New Yorkin vanhempi suomalaiskerros, palvelustytöt, telakkatyöläiset ja kovat kommunistit asustivat Brooklynin Sunset Parkissa, jonka 40.-43. kadut vilisivät aikoinaan suomalaisia seurakuntia, haaleja, lihakauppoja ja asuinosuuskuntia. Monet rakennukset ovat yhä paikoillaan, mutta suomalaisista ei taida enää olla juuri mitään jäljellä: taqueriat, bodegat, kiinalaiset pesulat ja espanjankieliset helluntaikirkot ovat tuoneet tilalle ihan uudenlaista väkeä.

Mutta jos kaipaa vain tuntemusta siitä että ei vaaleine hiuksineen poikkea millään lailla katukuvasta, Brooklynin puolalainen Greenpoint on loistava osoite. Suomesta käsin Puola tuntuu kovin eksoottiselta ja vieraalta kulttuurilta, mutta valtameren takaa Itämeri tuntuu enemmän yhdistävän tai erottavan – täältä käsin Ukrainakin on osa Skandinaviaa.

Greenpointissa Kristina’s Restaurantissa, Poloniassa ja muissa alueen ravintoloissa saa lihaleikkeitä, perunamuusia ja juuresraasteita – ruokaa josta tulee nostalgisesti mieleen kotoisat huoltoasemat ja baarit. Palvelu on tehokasta mutta kaurismäkimäisen mykkää. Lisäksi paikallisista ruokakaupoista saa monenlaisia puolalaisen keittiön lähtöaineita: lihaisia makkaroita, slaavilaisia säilykkeitä ja Zywiec-olutta. Valikoimissa on usein myös jotain suomalaista, vähintään Pandan lakritsia.

Brooklynissa päivälämpö on nousi eilen ja tänään jo 15 C:een ja ilma tuoksuu keväältä. Koska Suomessa tiettävästi vielä paukkuvat ankarat pakkaset, pistän tähän oikeastaan ne ainoat puolalaistyyppiset ruoat jota toistuvasti laitan kotona. Molemmat ravitsevat tukevasti kylmyyttä vastaan.

Bigos

1-2 rkl voita
300 g kassleria tai muuta luutonta hauduttamiseen sopivaa sianlihaa kuutioina
300-400 g kielbasaa, krakovanmakkaraa tai bratwurstia suupaloina
300-400 g hapankaalia
1-2 valkosipulin kynttä murskattuina
2 sipulia hienonnettuna
3-4 porkkanaa paloina
1/2-1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl meiramia
1 rkl sokeria
3-5 dl passeerattua tomaattia (tai tomaattimehua)
100 g smetanaa

Ruskista paistinkasarissa voissa pienissä erissä liha, lisää sitten makkaranpalat. Saksi hapankaalia pienemmäksi, lisää kaikki muut ainekset paitsi smetana lihoihin ja makkaranpaloihin. Hauduta liedellä juuri ja juuri kiehuen tunnin verran. Lisää lopuksi smetana, sekoita ja tarjoile tumman leivän kanssa.

***

Mikäli tämä cassouletmainen ruoka ei sellaisenaan tunnu tarpeeksi tuhdilta, voi jälkiruoaksi tarjota juustokakun. Olen syönyt aivan tällaista juustokakkua Blikle-kahvilassa Varsovassa. Kyseessä on myös itäeuroopan juutalaisten tullessaan tuoma ja pienin muunteluin New Yorkin tunnusleivonnaiseksi noussut herkku.

Varsovalainen juustokakku

150 g digestivekeksimuruja
75 g sulatettua voita

3 kananmunaa
3 keltuaista
750 g maitorahkaa
150 g sokeria
2 tl vanilliinisokeria
1 1/2 rkl sitruunamehua
1 dl kullanruskeita rusinoita

Vuoraa 20-senttinen irtopohjavuoka foliolla, mielellään tuplasti ja mahdollisimman vesitiiviisti. Painele pohjalle lämpimään voisulaan sekoitetut digestivekeksinmurut.

Sekoita keskenään juustokakkutäyte eli loput ainekset keskenään kulhossa, kaada digestivemurupohjan päälle, pidä huolta että juustoseos ei nouse foliovuorauksen yli.

Aseta uunin yläosaan reilusti irtopohjavuokaa isompi astia, kaada siihen jonkin verran kiehuvaa vettä, ja aseta juustokakkuvuoka kypsymään tähän vesihauteeseen (vesihaude tekee ihmeitä kakun rakenteelle – kunhan vuoka on vesitiivis). Paista 180-200 asteessa ainakin tunnin verran, kunnes pinta on kullankeltainen. Anna jäähtyä kunnolla ennen leikkaamista ja tarjoamista.

Katuja kansoittavat monenlaiset tuoreet siirtolaiset: helleenien ja egyptiläisten lisäksi ainakin joka sortin latinot, bangladeshilaiset, kroaatit, brasilialaiset ja albaanit. Edullisia ja kotoisia ravintoloita on valtavasti. Lasi Brooklyn Lageria Brickissä ja jälkiruokaostokset Broadwaylla sijaitsevassa kreikkalaisessa leipomossa edustavat äärimmäisen suositeltavaa ajanvietettä. Syömään päädymme silti melkein aina kreikkalaiseen Stamatikseen kivenheiton päähän Broadwayn N/W-metroasemasta.

Stamatikseen on mentävä ajoissa, sillä muuten hillittömästä taramasalatan, hyvän leivän, souvlakin, tsatsikin, lampaankyljysten ja sitruunaperunoitten ahnehtimisesta seuraa hirveä ähky – puhumattakaan Mythos-oluen, retsinan ja karahvipunaviinin aiheuttamista painajaisista. Talon piikkiin saapuu aina vielä jälkiruoka siinä vaiheessa kuin ei jaksaisi enää palaakaan.

Stamatiksen vuoksi emme juurikaan laita kreikkalaista ruokaa kotona ajoittaisia feta- ja oliivi-mässääjäisiä lukuunottamatta. Seuraava reseptit ovat kuitenkin kulkeneet jo pitempään matkassamme. Ne ovat alkuperältään hämäriä ja autenttisuudeltaan todennäköisesti K-kaupan Väiskin tasoa. Suosittelen silti kokeilemaan. Jos inhoaa lammasta voi tyytyä nautaan tai nautasikaan. Mintun ja rusinat voi jättää pois jos ne oudoksuttavat. Itse kierran aniksen kaukaa kaikessa muussa paitsi lontoonrakeissa, mutta ouzoakin lihapullataikinaan voi lorottaa jos sitä sattuu kaapista löytymään.

Pseudokreikkalaiset lampaanjauhelihapullat

1/2 kg lampaanjauhelihaa
2 viipaletta paahtoleipää tai muuta vaaleaa leipää murennettuna
1 muna
1 tl timjamia
(1 tl kuivattua minttua)
(1/2 dl keltaisia rusinoita)
1-2 murskattua valkosipulin kynttä
1 tl suolaa
1 tl vastarouhittua mustapippuria
1 hienoksi silputtu sipuli

Pyörittele edellämainitusta aineksista sekoitettu taikina pieniksi lihapulliksi korppujauhoissa. Paista niukassa oliiviöljyssä pannulla pyöritellen noin 10 minuuttia. Näiden kanssa hyvä kastike on nopea…

Tsatsiki

Sekoita yhteen
2 dl rasvaista maustamatonta jugurttia, Bulgarian- tai kreikkalaista
1 murskattu valkosipulin kynsi
noin 5-10 cm pätkä kurkkua karkeasti raastettuna ja kuivaksi puristettuna
2 tl valkoviinietikkaa
suolaa ja vastarouhittua mustapippuria mausteeksi

Lohkoperunat

Suomessa näitä saa esivalmiina kaupan pakastealtaista. Mutta helppoja ovat itsekin tehdä.
2-3 keskikokoista kiinteää perunaa / aterioitsija
oliiviöljyä
Herbes de provencea, timjamia tai rosmariinia
merisuolaa

Lohko perunat ja esikeitä niitä 4-5 min suolatussa vedessä. Valuta, siirrä kevyesti öljyttyyn laakeaan uunivuokaan, pirskota vähän lisää öljyä päälle. Paista uunin ylätasolla 225 asteessa reilut 20 minuuttia tai kunnes ovat kultaisia. Ripottele valmiitten lohkoperunoiden päälle merisuolaa ja mausteyrttejä.

Näiden lisäksi teemme yleensä vielä salaatin tomaatista, kurkusta, kotoa löytyvistä vihreistä lehdistä (mixed greens tai baby spinach) ja vinaigretesta (1 tl balsami-, valko- tai punaviinietikkaa, 3 tl oliiviöljyä, veitsenkärjellinen Dijon-sinappia, kaksi ripausta sokeria ja ripaus suolaa).

En ole ikinä tajunnut suomalaisten innostusta valmismarinoituun lihaan. Teollinen neonoranssi mönjä hämää kuluttajan uskomaan että parhaat päivänsä ohittaneesta raadonpalasta kannattaa vielä maksaa täysi hinta. En juuri koskaan osta mitään valmiiksi marinoitua – ellei mukaan lasketa satunnaisia sydänkesän kanaa brutale -grillaushetkiä (pallogrilli esiin auton takakontista ja ateria pystyyn minimaalisin välinein tienposkeen). Tekemättä aiheesta fMRI-tutkimusta pystyn nimittäin sanomaan että marinadien sekoittelu vetoaa samoihin primitiivisiin mielihyväkeskuksiin kuin mutavellin sotkeminen pienenä.

Työtoverini häipyi talvisen apeasta New Yorkista Jamaikalle sukuloimaan. Kun työnteon sosiaalinen kontrolli on poissa, löytyy kummasti aikaa ruoanlaittoon ja bloggaukseen. Kaivelin siis kaapeistani esiin kaikki piparimausteet ja kaikenlaista muutakin: sorruin nettireseptiin ja ryhdyin läträämään kaikkien marinadien kuningatarta, jamaikalaista jerk saucea. (Pyörittelin pari päivää sitten käsissäni parin taalan hintaista jerk-marinadipulloa lähimarketissamme. Kiusaus oli voimakas mutta voitettavissa: päätin sittenkin nauttia halvasta aromaterapiasta ja rentouttavasta läträämisestä tekemällä marinadin itse.)

Jamaican Jerk Chicken

1 rkl maustepippuria
1 rkl timjamia
1 rkl sokeria
1 1/2 tl cayenne-pippuria
1 1/2 tl mustapippuria
1 1/2 tl salviaa
3/4 tl muskottia
3/4 tl kanelia
6-8 valkosipulin kynttä viipaleina
1/2 dl oliivi- tai rypsiöljyä
1/2 dl soijakastiketta
1 dl viinietikkaa + 3/4 dl vettä
1 dl appelsiinimehua
1 limetin mehu
3 kevätsipulia tai 1 purjo ohuina viipaleina
1 tuore tulinen chilipippuri tai pari peperoncinoa tai 1-2 kuivattua thaichiliä
iso sipuli silppuna
suunnilleen yhden linnun verran marinoimatonta broileria
(itse käytin 8 reisipalaa, mutta 4 nahatonta rintaleikettä olisi käynyt yhtä hyvin)

Sekoita kaikki marinadin ainekset eli reseptilista sipulisilppuun asti isossa (3 l tai suurempi) kulhossa. Nauti huumaavista maustehöyryistä, koeta olla aivastamatta, ja tarkista että viinietikkaa on riittävästi ennen kun aloitat – muuten homma keskeytyy harmillisesti kauppareissuun. Itse olin vahingossa ostanut koreamarketista vihreäksi jalapeñoksi luulemani tuoreen chilipalon, joka auki leikatessa osoittautui miedon paprikan vahvuiseksi. Improvisoin heittämällä sekaan kaapista pari kuivattua chiliä. Plumpsauttele nahattomat kananpalat upoksiin marinadiin. Anna maustua useamman tunnin ajan tai yön yli.

Jos Taikinapoika olisi täällä, olisin pyytänyt häntä kippaamaan kanapalat marinadista grilliin. Tyylipuhdas jerk chicken on nimittäin nuotioruokaa; optimaalisen maustumisen takaamiseksi kana käsittääkseni sohitaan marinadivaiheessa terävillä kepeillä täyteen reikiä jotta herkullinen maku tunkeutuisi mahdollisimman syvälle. Koska jopa naapurin latinot luopuvat grillikesteistä jalkakäytävällä tähän vuodenaikaan, tyydyin mietolämpöiseen kaasu-uuniin (150 astetta) ja pitkään haudutusaikaan folion alla (90 minuuttia). Kiehauta kunnolla jäännösmarinadi kastikkeeksi. Tämän ruoan kanssa kannattaa tarjota hyvää riisiä ja kuutioita tuoreesta mangosta (jonka päälle ripottaisin ihan vähän suolaa ja mahdollisesti Tabasco-tyyppistä hot saucea).

Aikaa tämän ruoan parissa vierähti ihan kunnolla, vaikkakin suurin osa siitä oli passiivista odottelua, kun ruoka maustui liemessään tai muhi uunissa. Tulos oli maukas ja pikantti kanaruoka, johon olisin ollut supertyytyväinen jos en tietäisi millainen yliaistillinen parin taalan nautinto irtoaisi 145. kadun ja Amsterdam Avenuen tienoilla olevasta jerk hutista tai alakertamme ravintolasta, jonka monet kokit ovat karibialaisia. Tämän keitoksen maku ei ollut yhtä monivivahteinen. Kaipasin myös rapean nahan ja pehmeän sisuksen kontrastia. Tällaista tämä kapitalismin arki on: ruoanlaitto kannattaisi ulkoistaa. Tai sitten seuraavan kerran kokeilen kaupan marinadia…

Pari vuotta sitten talvilomalla Puerto Ricossa yritimme ankarasti ihastua paikallisiin ruokiin, mutta ainoa positiivinen paikallinen ruokaelämys olivat Taikinapojan jäljittämät vastagrillattua maitoporsasta tarjoilevat lechonera-kojut. Loppuajan meitä ravitsivat sieluttomat jenkkiketjuravintolat – tosin muistelen edelleen kaiholla argentiinalaisen ravintolan chimichurria Poncessa.

Mutta lukiessani Polkkapossun ylistystä kookokselle palautui mieleeni madeleineleivoksen lailla vielä yksi hyvä ruoka- tai pikemminkin juomamuisto Puerto Ricosta: käyntimme Bacardin rommitehtaalla San Juanin esikaupunkialueella.

Bacardia markkinoidaan isolla rahalla sinitukkaisille risteilyturisteille perinteikkäällä konseptilla drink this and you’ll f*** more. Multimediaintensiivistä minijunatehdaskiertokäyntiä odotellessa meille kaadettiin anteliaita rommipohjaisia drinksuja, joista yksi on jäänyt pysyvään repertuaariimme. Se koostuu parista jääkuutiosta ja tilkasta Bacardi Cocoa†. Sitten lasi täytetään mahdollisimman runsashedelmälihaisella guavamehulla††. Tätä herkkua löytyy meidän nurkiltamme liki joka bodegasta painavissa Goyan peltitölkeissä, ja Suomestakin muistaakseni ainakin Stockmannilta. Jos ei, guavan voi korvata ananasmehulla: Kolumbus törmäsi ananakseen alun perin jollakin Puerto Ricon lähisaarista.

Toinen Puerto Ricon kookospitoinen lahja maailmalle on piña colada, jälkiruokamainen drinkki jolla kevyesti korvaa aterian. Parikymmentä skandinaaviseen makuun sovitettua perumutaatiota tästä teemasta (ja käyttöaiheita lopulle Malibulle) löytyy innokkailta tanskalaisilta baarimikoilta.

Molempien drinkkien seuraksi suositan jotain mahdollisimman todellisuuspakoista vuosikerta-TV-viihdettä, mielellään 70- tai 80-luvulta (koska Flashdance on jo katsottu, maltan tuskin odottaa siihen asti että postipoika tuo Dallas-saippiksen DVD-version. Tom Cruisen Cocktail toimii myös).
________
†Internetistä käsin ei näe myykö Alko tällaista väkevää: jos ei, tujaus ah-niin-kitschiä Malibua varmaan ajaa saman asian.
††Monesta muusta trooppisesta hedelmästä poiketen tiedän ihan oikeasti millaisessa puussa guavat kasvavat. Eräänä uneliaana iltapäivänä Brasiliassa katselin raukeana kuinka trooppinen lintu nokki guavaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se ruikkasi hiukseni täyteen hyvin guavaista linnunkakkaa. Kunnollista nenäliinaa ei ollut mukana, joten ystävälliset brasilialaiset saivat ihailla pitkän ja hikisen bussimatkan ajan miten kauniin vastavärikontrastin violetti linnunkakka muodosti vaaleisiin hiuksiin.

Taikinapoikaa ja minua yhdistää 50%:sti yhteisten geenien lisäksi jatkuva ruoasta puhuminen ja alituinen uteliaisuus muitten maitten elintarvikkeita kohtaan. Velipoika haeskeli vuohenlihaa Bostonin halal-lihakaupoista ja tuntui testaavan kaikki barbeque-kastikkeet Teksasin taivaan alla. Minä puolestani nautin New Yorkissa asumisessa eniten kaupungin roolista kaikkien kansojen ruokakomerona. Tuskallista taivalta tukkoisilta lentokentillä kotiin lievittää kummasti meditatiivinen hetki kymmenten oliivi- ja fetalaatujen ja ouzoa tihkuvien pullien äärellä kreikkalaisessa Titan Foodsissa Astoriassa. Portugalilaisen Seabras-marketin taivaalliset pasteis de nata-kermapiiraat ja guarana-limonadi tuovat samanlaista lievitystä New Jersey Turnpiken silta- ja tunneliruuhkiin. Ja viime kesänä yhdessä reissatessamme matkan valopilkkuja oli East LA:sta löytynyt meksikolainen jättimarket, josta meillä molemmilla on muistona atsteekkityyliset kaakaonvatkaustikut.

Tänään sattuma tarjosi uuden mahdollisuuden varustautumiseen tulevan viikon keitoskoitoksiin. Iltapäivän autoajelu Long Islandilla Great Neckin ja Manhassetin McMansionien tienoilla kulminoitui äkkijarrutukseen keskellä Queensia korealaisen supermarketin parkkikselle. Sisältä löytyi sokkelo merilevähyllystöjä ja kolmeakymmentä seesamiöljylaatua. Lihapuolelta olisi löytynyt tuoretta pötsiä, kalaosastolta kalmareita, ja vihannespuolelta sananjalkoja ja lootuksenjuuria, jotka valitettavasti jäivät tällä kertaa hyllyyn. Valtavan isosta osaa ruokatarpeita en tunnistaneet edes edustivatko ne kasvi- vai eläinkuntaa.

En ole ikinä käynyt Koreassa, mutta viimaisiin ja sumuisiin talvipäiviin sopii mielestäni mainiosti korealaisten innovoima keripukkilääke, kimchi eli punapippuriin ja valkosipuliin säilötyt maitohappokäytetyt vihannekset – usein kaalia, retikkaa tai naurista. Vaikka sekä Doughboylla että minulla on pitkään ollut haaveena täyttää kotikellari omatekoisilla kimcheillä, hanke jäi taas kerran toteuttamatta. Miksi odotella päivätolkulla kotikäymisen epävarmoja tuloksia, kun tarjolla on parin taalan hintaan tusinoittain toinen toistaan ihanampia valmiita kimchejä välittömästi nautittavaksi? Nappasin mukaan bok choy- ja retikka –kimchejä, sushilajitelman ja jälkiruoaksi vielä hauraanmakeansuolaisia riisikakkuja. Tapaninpäivän illallinen oli valmiina nautittavaksi heti kun oli kerennyt lämmittää vielä kyytipojaksi tilkan sakea. Elimistön puhdistuminen valtimoita tukkivista lanttulaatikon ja rosollin jämistä voi alkaa.

Bagel on yksi niistä sanoista, joiden suomalainen kirjoitusasu on minulle täysi mysteeri. Baageli sopii jotenkin paremmin suuhun kuin lyhyen ytimekäs, ja varmasti oikeampi bagel. Lausuttuna ongelmaa ei ole, baagelia vaikkapa Wayne’s Coffeen tiskillä tilattaessa englantilaisesta ääntämisasusta juontuva “beigeli” tuntuu täysin luontevalta.

Baagelit tunnettiin Puolassa jo 1600-luvulla, ja itä-Euroopasta tulleet juutalaissiirtolaiset toivat ne mukanaan Amerikkaan, missä ne ovat nykyisin hyvin suosittuja. Kauppojen baagelihyllyt ovat todella runsaat, niitä saa suolaisina ja makeina sekä monella tavalla maustettuna.

Suomessa tilanne on valitettavasti toinen: juuri missään niitä ei myydä. Kun kysyin muuten mainiosti varustetun lähi K-supermarkettini leipäosaston vastaavalta mistä niitä voisi saada, hänen vastauksensa oli: “Tosi moni on kysellyt baageleita, mutta en tiedä mistä niitä saa. Olen soittanut kaikki lähialueen leipomot läpi, mutta kukaan ei tee niitä.” Ennen kauppakierrostani olin luonnollisesti googlannut Suomen baagelitilanteesta sen vähän mitä siitä on kirjoitettu. Tiesin, että Dennis Bakery leipoo baageleita Kaarinassa myös pakasteiksi, ja ehdotinkin, että kauppias ottaisi ne valikoimiinsa.

Useamman suurenkin kaupan kierrettyäni olin jo vaipua epätoivoon, kunnes Sellon Prisman leipomosta vastattiin iloisesti että kyllä löytyy! “Ei tosin heti, mutta jos odotat 10 minuuttia, paistamme ne sinulle. Montako haluat?” Baagelit tulivat Tanskasta pakasteina, mutta olivat valmiina kaikin puolin maukkaita “everything”-mallisia, eli päällystetty ainakin seesamin- ja unikonsiemenillä sekä kuivasipuli- ja valkosipulirouheella. Lämpimien baageleiden huumaava tuoksu täytti auton kotimatkalla kasvattaen nälkää entisestään. Lempparitäytteeni lox schmear syntyi nopeasti:

Lox Schmear Bagel – savulohibaageli

2 everything-baagelia
50 g Philadelphia Extra Light -tuorejuustoa
1-1 1/2 tl kapriksia
1 tl limen mehua
1/4 tl suolaa
1/4 tl valkopippuria
persiljaa
100 g kylmäsavustettua (kirjo)lohta
suolakurkkua
1 pieni punasipuli

Pilko kaprikset ja persilja pieneksi silpuksi ja sekoita lusikalla tuorejuustoon limemehun, suolan ja valkopippurin kanssa kunnes tasaisen kuohkeaa. Halkaise baagelit kahtia ja sivele ensin puolet tuorejuustoschmearista alapuoliskolle. Aseta savulohiviipaleet ja ohuesti viipaloidut sipulirenkaat schmearin päälle, sivele loput tuorejuustosta ja viimeistele suolakurkkuviipaleilla. Paina päälipuolisko paikalleen ja tarjoile heti tai pakkaa vaikka evääksi töihin.