I soon found out that Greenshell mussel is a true New Zealand staple, and also a major export item. I fell in love with these Kiwi mussels, and was afraid I couldn’t find them back in Finland. To my big surprise and even greater relief, I found them in my local Asian market. Even the price was wery lucrative: €6,00 / kg ($3.25 / lbs), frozen in half shells.

Blue mussels are native to Scandinavia and Northern Europe, but they don’t offer much to eat. Greenshells’ meat-to-shell ratio is 3-4 times better compared to blue mussels. As you can see in the picture below, the mussels are quite big and meaty :)

When I was looking for a recipe for my Greenshells, I discovered a young Kiwi chef Garth Hokianga, famous for his trademark combination of healthy and delicious food. Garth has worked as a personal chef for Dustin Hoffman and the Sultan of Brunei – a resume good enough for me… And now, without further ado:

Greenshell Mussels in Saffron & Coconut Bisque

Serves 2 (280 kcal / serving)

2 fresh lemongrass stalks
1 cm piece fresh ginger, unpeeled
1 teaspoons oil
2 shallots, peeled & chopped
1 chilies (birds eye or serrano), seeded & minced
10-20 New Zealand Greenshell mussels (Perna canaliculus)
2 1/2 dl coconut milk
2 1/2 dl chicken stock
1/4 teaspoon saffron threads
1 tablespoons nam pla fish sauce
1 tablespoons fresh lime juice
salt & freshly ground pepper
chives sticks for garnish

Cut off the tops of the lemongrass stalks, leaving a 10 cm bulb. Trim off the stem end and peel away the outer layers. Smash the lemongrass bulbs with the back of a cook’s knife. Now smash the ginger.

Heat the oil in a pan over a medium temperature, add the lemongrass, ginger and shallot and sauté for 3 minutes but do not brown. Add the minced chilies and cook for 30 seconds, then add the coconut milk, chicken stock, saffron, mussels and fish sauce.

Bring to a low simmer, cover and cook for 3 to 5 minutes, until the mussels open. Discard the lemongrass and ginger. Remove from the heat and discard any mussels that do not open. Remove the mussel meat from the shells and set aside on a plate.

If you are using frozen mussels in half shells as I did, cover the unthawed mussels with cold water, bring to boil and boil for three minutes, counting from the first big bubbles. Then rinse quickly with cold water, remove the meat from the shells, and continue the recipe as follows.

Stir in the limejuice, add the mussel meat back into the coconut bisque and reheat gently over a low heat for 2 minutes. Ladle into warmed bowls. Taste for seasoning and decorate with chive sticks.

Kiersin Uutta Seelantia vuokraamallani autolla, ja ajoin sattumalta Ohiwa Oyster Farm -osterifarmin ohi Bay of Plenty:n eli vapaasti käännettynä Runsauden lahden rannalla lähellä Whakatanen pikkukaupunkia, jossa päädyin viettämään uudenvuoden aattoa. Farmi oli jäädä näkemättä, kun viitisen kilometria ohi ajettuani pysähdyin lukemaan Lonely Planetia, ja maininta siitä osui silmiin. Koska päivän ajourakka oli jo lopuillaan, ja muutenkin sopivasti pikkunälkä, päätin tehdä u-käännöksen ja käydä katsastamassa tämänkin nähtävyyden. Rannalla olevan myyntikojun tiskillä oli pitkä jono paikallisen näköisiä asiakkaita, mistä päättelin ruuan olevan hyvää. Vartin jonotuksen jälkeen pääsin tilaamaan tusinan ostereita, ja hetken odoteltuani olin hieman hämilläni saadessani käsiini lämpimän sanomalehtipaperiin käärityn nyytin. Luulin nimittäin tilanneeni raakoja ostereita, mutta koska en niitä eksplisiittisesti pyytänyt, sain ne paikallisittain oletusarvoisesti leivitettyinä ja uppopaistettuina. Tyydyin kuitenkin kohtalooni, ja valitsin pöydän rannalta, käärin nyytin auki ja aloin hieman skeptisenä popsia osterinugetteja. Epäilykseni vaihtui silmänräpäyksessä ihastukseksi, kun mainion maukas rasvainen leivitys ja sisältä merellisen suolaisena purskahtava osterinliha sekoittuivat toisiinsa. Tilaamani tusinan sijaan sain reilut parikymmentä osteria, ja pikkuvälipala muuttuikin täyttäväksi ateriaksi.

Anna ei vieläkään liene vakuuttunut: oikeanpuoleinen kuva on vuoden takaiselta yhteiseltä matkaltamme Yhdysvaltojen etelävaltioissa Louisianassa, Mississippissä ja Alabamassa. Ehdimme käydä New Orleansissa ennen sen tuhoutumista hirmumyrskyssä, ja paikallinen erikoisuus siellä on Po’boy, usein merenelävillä täytetty leipä. Po’ boy sai nimensä 1929, kun New Orleansin raitiovaunutyöläiset olivat neljä kuukautta lakossa, ja nämä “poor boys” saivat ilmaisia leipiä eräältä ravintoloitsijalta. Sekä Anna että minä halusimme tietysti kokeilla näitä hassun kuuloisia leipiä, ja tilasimme molemmat osteri-Po’boyt. Saamamme mitäänsanomaton valkoinen leipä salaatinlehdellä, parilla tomaatinviipaleella ja uppopaistamalla mauttomaksi korvennetuilla ostereilla täytettynä oli mieleenpainumaton pettymys, minkä vuoksi Uuden Seelannin lämmin yllätysnyytti aluksi säikäytti. Mutta toisin kuin louisianalaiset, ne olivat herkullisia. Aikuisten oikeasti.

Hyvää uutta vuotta! Viime viikkoina blogaamiseen ei ole jäänyt juurikaan aikaa, eikä se kieltämättä ole kauheasti pyörinyt mielessäkään :) Vajaa viikko Uudessa Seelannissa on takana, ja kokemukseni kiwicuisinesta ei ihan mennyt yksiin Lonely Planetin matkaoppaan kanssa, joka hehkutti mitä eriskummallisimpia fuusioruokia. Eipä silti, joka päiväksi löytyi hyvää syötävää.

Potentiaalisille salakuljettajille vihje: Aucklandin lentoasema näyttää työllistävän epäluuloisimmat, hitaimmat ja tarkimmat tullinatsit, joihin tähänastisilla matkoillani olen törmännyt. Kirjoitin maahantulokorttiin totuudenmukaisesti ammatikseni opiskelijan, minkä lisäksi kerroin tuovani maahan maiharit. Kiwit ovat paranoideja ulkomaisten biohasardipöpöjen kanssa, joten karkeakuvioiset kengät kaiken mahdollisen syötävän, eläin- ja kasvikuntapitoisen lisäksi pitää ilmoittaa isojen sakkojen ja takavarikoinnin uhalla. Tämä riitti siihen, että päädyin tullin tarkastusalueelle, jossa laukut purettiin pikkutarkasti. Vuoroani ainakin 45 minuuttia odotellessani katsoin, kuinka ihmisten huolellisesti pakkaamat tavarat purettiin yksi kerrallaan, hiemankin isommat läpivalaistiin samalla matkustajia kuulustellen. Kun oma vuoroni tuli, suurin mielenkiinto kohdistui lentolippuuni ja faktaan, että olin kertonut olevani opiskelija. Kun hidasteleva tullivirkailija vartin lippujani pällisteltyään kysyi: ”miten sinulla on varaa tällaiseen matkaan”, sain vain vaivoin itseni hilliten selitettyä työskennelleeni vuosia ennen koulun penkille paluuta. Kun tämä selvisi, pääsin piinasta muutamassa minuutissa. Varsikenkien vaarallista pohjakuviota ei loppujen lopuksi edes katsottu, ja muutkin tavarat plärättiin läpi hyvin pintapuolisesti niitä rinkasta purkamatta.

Vuokrasin auton Aucklandin lentokentältä, ja vasemmalla puolella vain kahdesti pari minuuttia Dublinissa ajaneena olin kolaroida ensimmäisessä isossa risteyksessä. Automaattiin tottuneena tilannetta ei lainkaan helpottanut manuaalivaihteinen auto, jossa vaihdekeppi oli myös väärällä puolella. Vasemmalla ajamiseen tottui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja pian se tuntui täysin luonnolliselta. Kaikki Uudessa Seelannissa käyneet kehuvat maata ylen määrin, ja nyt omin silmin nähneenä minun on pakko yhtyä tähän kuoroon. Kaikkialla on todella nättiä, ja maa on kuin luotu automatkailuun. Jos Ruotsin hyvinhoidettu maaseutu, Puerto Ricon kumpuileva trooppinen luonto ja Itävallan vuoristomaisemat yhdistettäisiin, lopputuloksena olisi jotain Uuden Seelannin kaltaista.

Ensimmäisenä iltana en jaksanut panostaa lentokoneessa nukutun yön, 11 tunnin aikaeron ja kolmen tunnin automatkan jälkeen ruokapuoleen, vaan tyydyin takuuvarmaan Subwayn tonnikalasubiin. Seuraavana päivänä olin jo paremmassa iskussa, ja löysin Tauposta mukavanoloisen ruokapaikan, jossa tilasin Beef and Guinnessia. Annos oli tuhti lautasellinen oluessa mureaksi haudutettua naudanlihaa vihannesten ja valkosipulileivän kanssa. Täyttävää, mutta ei mitenkään mieliinpainuva kokemus.

Piet eli yleensä lihatäytteiset, voitaikinakuoriset pienet piiraat ovat supersuosittua pikaruokaa, ja niitä myydään joka paikassa ravintoloista supermarketteihin ja huoltoasemiin. Ne olivat myös todella halpoja, 1-2 euroa kappale yhden riittäessä lounaaksi. Piet ovat hyvin yleisiä monessa muussakin entisessä Ison Britannian siirtomaassa. Söin niitä useamman kerran, enkä pettynyt kertaakaan.

Toinen joka ruokakaupan hyllyllä ollut vakituote oli Cornish Pie, puikulan muotoinen, jauhelihatäytteinen ja taikinakuorinen leivonnainen. Kokonaisuus oli mielestäni hieman kuivakka ja raskas, mutta en syönytkään omaani ketsuppiin hukutettuna, kuten yksi aussityttö neuvoi tekemään illalla syöntiohjeita kysellessäni.

Amerikassa pidin yli kaiken wingseistä eli kanansiivistä, joiden valmistuksen ylimmän asteen on saavuttanut Bostonin länsipuolisessa Framinghamissa sijaitseva Tennessee’s Barbeque. Heidän BBQ-maustetut ja tuntikausia hitaasti savustetut siivet olivat kerta kaikkiaan suussa sulavia, mutta ilmeisen epäterveellisiä. Niinpä olinkin melkoisen yllättynyt, kun löysin kaikista Uuden Seelannin ruokakaupoista eri tavoin maustettuja greenshell (tai green bearded mussels eli vapaasti käännettynä viherpartaisia) simpukoita. Suosikkini olivat barbeque-kastikkeella maustetut savustetut simpukat, ja vaikkakin kylmiä, niiden makuelämys vastasi hyvin läheisesti suuresti rakastamiani wingsejä. Ja uskallanpa väittää, että lautasellinen simpukoita on terveellisempi lounas kuin lautasellinen kanansiipiä. Anna voi alan ammattilaisena vahvistaa tai kumota tämän väitteen :)

Muut kokeilemani maut olivat valkosipulilla maustetut ja pelkästään savustetut. Kaikki olivat yhtä hyviä, ja viimeisenä iltana tapasin Thamesissa Uuteen Seelantiin tulleen britin, joka ei koskaan palannut kotiin. Hänen naamalleen levisi iso hymy kun kerroin pitäväni simpukoista, hän oli kuulemma myös addiktoitunut niihin. Tästä virisi mukava simpukkakeskustelu, ja pian hän oli taikonut jostain minulle saaren pohjoisosassa sijaitsevan savustamon käyntikortin kehoittaen kysyä sieltä, miten savusimpukoita valmistetaan. Aionkin ottaa tämän tehtäväksi heti Suomeen palattuani, sinisimpukoitahan saa edullisesti liki ympäri vuoden, vaikka ne ovatkin aavistuksen pieniä tähän tarkoitukseen.

Kun tiesin jo pitäväni simpukoista ja piiraista molempien ollessa kansallisherkkuja, oli vain ajan kysymys milloin löytäisin simpukkatäytteisen piiraan. Kun osasin sellaista etsiä, niitä löytyikin helposti. Kermainen simpukkatäyte ja mehevä voitaikinakuori tekivät mussel piestä todellisen makunautinnon, eikä sen pistäminen tuulensuojaan viinitarhan kupeessa istuskellen ainakaan haitannut makua.

Lopuksi vielä lyhkäinen resepti. En ole koskaan pitänyt vaahtokarkeista sellaisenaan, mutta nämä olivat hyviä:

Paahdetut vaahtokarkit

pussillinen vaahtokarkkeja
30-40 cm pitkiä ohuita puutikkuja
iso nuotio
joukko mukavia ihmisiä eri puolilta maailmaa
eteläisen pallonpuoliskon kirkas tähtitaivas
täydellinen hiekkaranta tyynen valtameren äärellä
kitara ja joku, joka osaa soittaa sitä

Sytytä nuotio hyvissä ajoin lämmittämään, ja keräytykää istuskelemaan sen ympärille. Laita vaahtokarkkipussi kiertämään. Paahda vaahtokarkkia tikun nenässä viitisen minuuttia tai kunnes hiukan mustunut ja keskusta sulanut pehmeäksi. Syödään heti nuotion lämmöstä, tähdistä ja hyvästä seurasta nauttien.

Matka alkaa nyt siis olla takana, ja Australiastakin kertyi jonkin verran ruokajuttuja. Ei tosin ihan niin paljon, kun alussa oletin. Muuta tekemistä kun oli niin paljon… Mutta kunhan ehdin tässä kotiutua ja saada unirytmin kuntoon, luvassa mm. kengurunmetsästystarinaa.

Yritän pitää reissulla silmät auki ja kirjata ylös mielenkiintoisia ruokia. Erityisesti perinteiset aboriginaalien suosimat vompatinkotletit, kengurunpussikeitto sekä maorien laavakivillä paistetut kiwiomeletit saanevat palstatilaa. Luulisin pääseväni matkan varrella aika-ajoin nettiin, joten joitain matkablogauksia on myös luvassa.

Leikki sikseen: toisin kuin vielä kymmenisen vuotta sitten, niin Uusi-Seelanti kuin Australiakaan eivät ole enää kulinaristisia periferioita, joissa syödään “lammasta ja pottuja”. Bill Bryson kertoo maanmainiossa matkakuvauksessaan “Down Under“, kuinka Australiassa vielä parikymmentä vuotta sitten viiniä suuremmassakin kaupungissa tilatessaan saattoi saada vastaukseksi: “is that some poof thing?” Uudessa-Seelannissa, jonne ensimmäiseksi suunnistan, Aasian, Euroopan ja tyynen valtameren alueen maut on hienosti yhdistetty runsaisiin paikallisiin raaka-aineisiin. Kiwi-cuisine tarjoaa muun muassa seuraavia herkullisen kuuloisia ruokalajeja: lammaspurilaita vihanneksilla ja prosciutolla, tonnikala-wasabi-kaviaarisalaattia, kumaralla ja omenoilla täytettyjä porsaanselyksiä riisin ja pinaattipilafin kera, paua-risottoa ja hummerilientä, ostereita merilevä-tempurakuorrutuksella sekä jälkiruuaksi vaikkapa kiwi-jäätelöä. Makoisia hetkiä on siis luvassa :)

Australiassa vietän suurimman ajan maastoauton kyydissä iltaisin nuotion ympärille leiriytyneenä ja tähtien alla nukkuen. Itse metsästetty loimukenguru on toivomuslistalla ;)

Näkemisiin ja kuulumisiin!