Kaksi erinomaista ruokablogia – Yhdysvaltain ruokapääkaupungista San Franciscosta ylläpidetty 101 cookbooks ja Kanadan pötsistä Torontosta bloggaava uusi tulokas Cream Puffs in Venice – kirjoittivat äskettäin pizzasta suunnattoman herkullisesti. Tuli mieleen myös omia ruokamuistoja: horjuvalla kielitaidollamme tulkitsimme Vesuviuksen kupeessa sijaitsevassa puu-uunipizzeriassa esitetyn kysymyksen “Bianca o rossa?” viiniin liittyväksi, joten pöytään kannettu pelkistä valkoisista vihanneksista valmistettu pizza oli hienoinen yllätys.

Yksinkertaisimmillaan valkoinen pizza sisältää pelkästään suolaa ja yrittejä, mutta ruokabloggaajien innoittamana inspiroiduin vähän mutkikkaammasta versiosta ja poikkesin normaalien ostosrutiinieni vastaisesti täydentämään varastojani 11o. kadun D’Agostinoon kesken pahinta iltaostosruuhkaa. Kokemus oli tietysti ruhjova, mutta palkinnoksi nettosin artisokkia, Prinssi Edwardin saarella kasvaneita Yukon Gold -perunoita, luomurosmariinia ja maukasta gorgonzolaa. Artisokat säästin sittenkin toiseen tarkoitukseen, mutta lopuista ostosreissun hedelmistä syntyi herkullinen

Peruna-rosmariinipizza

1 annos pizzapohjataikinaa (ohessa resepti kahdelle pohjalle)

täytteen määrä yhtä pizzapohjaa varten:
1 rkl neitsytoliiviöljyä
1-2 keskikokoista Yukon Gold- tai muuta kiinteää perunaa
50-75 g gorzonzolaa tai muuta sinihomejuustoa
50 g mozzarellaraastetta
1-2 tl rosmariininneulasia

Kaulitse pizzapohja noin 30-senttiseksi pyöryläksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen, ja voitele pizzapohjaa ruokalusikallisella oliiviöljyä. Kuori ja viipaloi raa’at perunat terävällä veitsellä parimillisiksi viipaleiksi, levittele mosaiikkimaisesti pizzapohjalle. Ripottele päälle rosmariini, sinihomejuusto ja mozzarella. Koska sinihomejuusto on hyvin suolaista, en lisää pizzataikinaan enää suolaa. Älä nostata pizzapohjaa sen kummemmin, vaan tuikkaa uuniin ja paista 12 minuuttia tai sen verran että pizzan reunat alkavat olla kullankeltaisia. Anna jäähtyä ainakin puolisen tuntia ennen tarjoamista, se tasaa makuja. Tarjoa täyteläisen punaviinin kanssa – kalifornialaisen Niebaum-Coppolan Zinfandelin jämät sopivat tähän ruokaan ja yleiseen talviunifiilikseen kuin nenä päähän.

Pizza lienee ruoista arkisin. Aivan turhan usein syön hohdottoman noutopizzaviipaleen tietokoneen ääressä työlounaaksi. Mutta aivan identtisistä raaka-aineista saa pienin muutoksin kovin erimakuisia lopputuloksia. Seuraavaksi kaksi poikkeamaa peruskaavasta: niitä kehtaa tarjota vieraillekin.

Ensimmäinen pizzasuosikki edustaa pannupizzoja joihin leimauduin jo varhain. Ekat ihan omat ravintolalaskuni tein nimittäin Pizza Hutissa aikakautena jolloin Super Supremet olivat juuri rantautuneet Suomeen (mulletit ja happokäsitelty vaalea denim olivat tuohon aikaan myös tosi in). Ainakin Jenkeissä Pizza Hutin loiston päivät ovat kaukana takanapäin. Toimipisteet näyttävät siltä että niistä saa tubin tai ulkoloisia. Supremen päällä on outoja pipanoita jotka voisivat olla eläinkaupasta peräisin. Ohi ovat ajat sitten ajaneet lukuisat kilpailijat, kuten deep dish pizzan ketjukonseptiksi nostanut chicagolainen Pizzeria Uno. Tässä kotitekoinen paksunpaksu pizza joka ei poikkea esikuvastaan ainakaan huonompaan suuntaan.

Chicago Deep Dish Pizza

1/2 hiivapalaa
2 1/2 dl kädenlämmintä vettä
1/2 dl ruokaöljyä
2 rkl oliiviöljyä
5 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maissijauhoa tai maizenaa

Vaivaa kimmoisaksi taikinaksi (10 min lihastyötä tai oma Kitchen Aid auttaa). Kohota lämpimässä parikymmentä minuuttia. Painele kohonnut taikina syvään, n. 25-30 halkaisijaltaan olevaan korkeareunaiseen piirasvuokaan.

n 100 g tuoretta tai tankomozzarellajuustoa puolen sentin paksuisina viipaleina
iso tölkki kokonaisia tölkkitomaatteja ilman lientä
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
2 valkosipulinkynttä ohuina viipaleina
3 rkl parmesaani- tai grana padano -raastetta
3 rkl oliiviöljyä

Juusto ladotaan mukulakivimäisesti pohjalle ja muut kerroksina tässä järjestyksessä sen päälle. Paista 250 asteessa 35-40 minuuttia tai kunnes pizzan kuori alkaa olla kullankellervä.

***

Kun lopulta selviydyin Italiaan asti, pizza-avaruuteeni aukesi vielä uusi ulottuvuus. Miespuoliset paikalliset ystäväni söivät yleensä iltapalaksi pizzan per henki ja jälkiruoaksi puolikkaan margheritan. Aloin tajuta yksinkertaisuuden kauneutta. Toinen avaus oli että pizzan ei tarvitse koostua tölkkiananaksesta, vaan kiviuuninkuumaan rapeaan lättyyn voidaan lisätä tuoreet päällysteet joita ei ole syytä kuumentaa; jääkaappikylmää ricottaa, prosciutto crudoa, kylmäsavukirjolohta, tai bresaola-lihaleikettä ja rucolaa.

Paras ikinä syömäni pizza taitaa olla kotoisin räikeästi valaistusta pizzeriasta keskeltä Po-joen tasangon sumuista tyhjyyttä jostain Bolognan ja Ferraran väliltä: siellä pizza venytettiin ohuenohueksi (“super tirata”, “tiratissima”) ja päällä oli tuoreita herkkutatteja ellei peräti tryffeleitä.

Kaasu- tai sähkökäyttöisellä kotiuunilla ei tietenkään pääse puulämmitteisen uunin tuloksiin, mutta oheinen resepti tuottaa suotuisana päivänä – kuten tänään – ihan kelvollisen kotiversion italialaisesta peruspizzasta. Fiinit päällysteet viimeistelevät elämyksen salonkikelpoiseksi. Taikinasta tulee kaksi pizzaa ja riittävästi ruokaa kahdelle hengelle (ja ehkä vähän tähteitä).

Parsa- ja poropizza

2.5 dl kädenlämpöistä vettä
1/2 palaa hiivaa tai 1 pss kuivahiivaa
6 1/4 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl oliiviöljyä
(ripaus suolaa)

Vaivaa kimmoisaksi hiivataikinaksi, kohota 30 min lämpimässä.

Parsatäyte
1-2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulin kynsi
1 tlk tomaattimurskaa, valuta tölkistä hieman nestettä pois
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
1/2 nippua vihreää parsaa (esim 8 vartta) tai 1 tlk vihreää säilykeparsaa
1 rkl oliiviöljyä + 1 murskattu valkosipulinkynsi
mozzarellajuustoraastetta

Laita uuni kuumenemaan 225-250 C:een.
Kuullota valkosipulia hetki kuumassa öljyssä, lisää tomaattimurska ja yrtit, ja kiehuta sen verran (5-10 min) että neste suunnilleen haihtuu seoksesta pois.

Jos käytät tuoretta parsaa, napsauta roskiin varsien puumainen alaosa (n. 5 alinta senttiä). Esikeitä parsanversojen nuppupäitä noin minuutin kaksi kuumassa suolavedessä.

Kaulitse puolet taikinasta leivinpaperille noin 30 sentin läpimittaiseksi pizzapohjaksi. Jollet halua paksua pullapohjaa, älä anna enää nousta, vaan hiero taikinapyörylän pintaan muskattu valkosipulinkysni ja liraus oliiviöljyä. Dumppaa päälle tomaattisekoitus. Asettele pinnalle parsanvarret, ripota päälle reilusti mozzarellaraastetta, paista heti 10-12 min tai kunnes pizzan reunat alkavat näyttää kypsiltä.

Porotäyte
valkosipulinkynsi
mozzarellaraastetta
rucolaa
kylmäsavuporoleikettä (tai bresaolaa)
merisuolaa

Pyörittele jäljelläolevasta taikinanpuolikkaasta toinen 30-senttinen pizzakiekko, hankaa pintaan valkosipulimuska ja öljy, peittele mozzarellaraasteella, ja paista 225-250 C:ssa 10-12 min. Kun pizza on kullankeltainen ja kupliva, ota uunista. Ripottele kuuman pizzan pintaan runsaasti rucolaa, 4-5 isoa siivua kylmäsavuporoa tai bresaolaa, ja vähän karkeaa merisuolaa.