Black pepper crab (and chili crab) on the other hand are something I’ve learned to enjoy in South East Asia, particularly in Singapore and in Hong Kong. There are other variations too, but I don’t really know their names. My hosts simply referred them as “spicy crab”. One of these spicy crab dishes I had in Hong Kong, and it had huge crabs cut into pieces on a bed of small whole chillies, which were mild enough to be eaten in heaps. I think the chillies were coated with a batter of some sort – if you think you might have a clue what this dish was, please leave a comment! I’d love to try to make it myself :)

Even though I’ve always enjoyed these Asian crab dishes a lot, I’ve also found it a bit onerous to separate the crab meat from the crushed shells and claws while dining. I had had my first spicy crabs way before Anna introduced me to the world of soft shells. The soft shell crabs I ate with her in Mississippi were deep fried in batter, and didn’t have much resemblance left to normal crabs taste or texturewise. I definitely didn’t hate them tough, but rather fancied the idea of chomping down whole crabs with shells, legs, claws and all.

I wouldn’t be surprised if some of you haven’t ever had soft shell crabs or perhaps even heard of them before – I hadn’t for sure before I saw two sitting on a plate in front of me in a restaurant :) If they are a new acquaintance for you, let me give a quick introduction: Soft shell crabs are blue (USA) or mangrove (Asia) crabs that have just molten their hard shells. As these crabs grow larger, their shells cannot expand so they molt the exteriors and have a soft covering for a matter of hours when they are vulnerable and considered usable. Usually crabs must be caught and killed within four hours of molting to be useful as soft shell crab. The resulting soft shell crab is a delicacy, which can literally be eaten whole, even though they look exacly like their hard shelled fellow creatures. I can promise you the first time you put a whole claw in you mouth feels really weird :)

Anyhow, since soft shell crabs can be eaten whole without any leftovers, I thought they’d make perfect spicy crabs. A couple of months ago I was strolling though the isles of an Asian grocery store in Sydney, and saw a rack of Singaporean chili and black pepper crab spice mixes. I bought one pack of Seah’s Black Pepper Crab Spices and brought it back to Finland with me.

Unfortunately soft shell crabs are really difficult to come by in Finland, so I had to wait almost three months until I found a new batch of them in one of the Asian stores I frequent in Helsinki. I finally had everything I needed for my Black Pepper Soft Shell Crabs experiment, and even Anna happened to be visiting from New York, so I knew my time had come.

Black Pepper Soft Shell Crabs

Serves 2

4 soft shell crabs
1-2 tbsp olive oil
black pepper crab spice mix (or make the spice mix from scratch)
fresh parsley for garnish
rice

Clean the soft shell crabs by removing the mouth and eyes with scissors, lift the shell from both sides and remove the gills, and cut away the apron (tail).

Steam the crabs in a bamboo steamer for 5-10 minutes until cooked and the shells have turned red(dish). Discard extra juices.

Heat the oil in a wok and add the spice mix. Stir for a minute or two until fragrant, but be  careful not to burn the spices. Lower the temperature and add the crabs and mix and turn carefully for a little while until evenly coated with pepper and the crabs are warm again.

Serve immediately on a bed of rice.

Myöhästymisestä kertovan kuulutuksen puoli tuntia venähti kolmeksi. Tämä tietysti harmitti, sillä läppärin lataaminen terminaalissa oli jäänyt puolitiehen, ja odottelu olisi ollut paljon mukavampaa loungessa kuin ahtaalla turistipaikalla. Pääsin ennen lentoa vielä vanhasta muistista Lufthansan Senator-loungeen, jossa oli selvästi panostettu ruokatarjouluun: aikaisemmin ilmaisten juomien lisäksi oli tarjolla ollut vain makkaroita ja keksejä, nyt tarjontaa oli lisätty jauhelihapihvin näköisillä “poultry meat ballseilla”, saksalaisella sipulipiirakalla, tuorejuustotäytteisillä chileillä ja joillain muilla pikkupurtavilla, joita en kiireissäni ehtinyt maistella. Lennon myöhästymisestä vielä autuaan tietämättömänä Nappasin reppuun pullon San Pellegrinoa, pitkällä lennolla kun on kiva olla vesiomavarainen.

Singapore airlinesin ruoka oli aika samaa tasoa kuin muilla isoilla lentoyhtiöillä, mutta pieniin yksityiskohtiin oli panostettu: juomavalikoimassa oli luonnollisesti Singapore sling -drinkki, ja jälkiruuaksi olisi saanut Magnum-jäätelön. Viivästyminen Frankfurtissa johti tietysti siihen, että jatkolentoni Singaporesta oli ehtinyt jo lähteä sinne laskeuduttuamme. Singapore Airlinesin loistavan palvelun jälkeen myöhästymisestä ei jäänyt edes paha mieli: hotelli, taksit ja ateriat maksettiin täysin oma-aloitteisesti, ja virkailija vielä muistutti keskustaan lähtiessäni että “älä vain maksaa penniäkään itse, kaikki on hoidettu puolestasi”. Näin todellakin oli, ja sain viettää mukavan shoppailupäivän Singaporessa. Edellisen käynnin muistot järkyttävästä ihmispaljoudesta korjaantuivat; nyt paikoin oli suorastaan autiota.

Singaporelaiset ovat ylpeitä merenherkuistaan, ja erityisesti chili crab -ruokalajista. Tästä mausteisesta rapuannoksesta on pari variaatiota, suosituimman ollessa chili-kananmunakastikkeessa kypsennettyä srilankalaista taskurapua, ja kuivempi mustapippuriversio. Kokeilin itse chilirapuja, mutta en ollut täysin myyty. Runsaan kastikkeen takia syöminen oli todella sottaista. Koska rapu oli pilkottu kuorineen kastikkeeseen, se oli käytännössä syötävä sormin, ja jälki oli sen mukaista. Hong Kongissa maistamani variaatio, jossa ravut on kypsennetty suuresta määrästä pieniä chilejä tehdyssä höystössä, on mielestäni herkullisempaa ja samalla huomattavasti nautittavampaa helpomman koostumuksensa ansiosta. Hong Kongissa tätä ruokalajia kutsuttiin spicy crabiksi.

Maistoin Singaporessa ensimmäistä kertaa sokeriruokomehua. Törmäsin siihen sattumalta, kun aamulla ostoskeskuksen avautumista odotellessani kiertelin katselemassa aamiaispaikkoja, ja yksi niistä myi erilaisia tuorepuristettuja mehuja. Heidän tiskillään oli kyltti “Sugar Cane Juice $1.90. With Lemon $2.20″. Hetken emmittyäni tilasin lasillisen sitruunalla, ja yllätyksekseni juoma todellakin puristettiin sokeriruo’osta. Kahdesta noin käsivarren mittaisesta kuoritusta ruo’onpätkästä tuli iso mukillinen todella herkullista mehua. Jäin heti koukkuun, ja tilasin lisää kun löysin samanlaisen myymälän eräältä metroasemalta. Mehu oli luonnollisesti makeaa, mutta toisin kuin voisi kuvitella, ei lainkaan imelää. Hyvää, melko miedon makuista, ja mainion virkistävää sitruunan terästämänä.

Samalta metroasemalta löysin japanilaisia mustekalapalloja myyvän pikaruokalan. Söpö mustekalalogo ja hauska ketjun nimi “Japanese Octopus Balls” saivat impulssiostamaan, ja pian olinkin tyytyväisenä metrovaunussa palloineni ja mehuineni. Näitä palleroita myytiin mustekalalla, katkaravulla ja pekonilla täytettyinä. Ne olivat kuin pieniä palloksi paistettuja suomalaisia lettuja tai kreppejä, ja tarjoiltiin kalahiutaleiden kanssa. Maku oli ihan kiva, mutta ei mitenkään mieleenpainuva. Syön jatkossa mustekalani yhä mieluiten marinoituna, keitettynä tai sellaisenaan raakana.