Mix together equal parts East Germany and the United States, and you might arrive at something that resembles Canada. The main reason I keep crossing the border is that Canada reminds me of back home. Many Canadians share the pale colors and fine hair of Nordic people. Canadians also get really excited about winter sports, hunting, spending time at black-fly infested cabins, and other perverse but familiar leisure activities.

Just like home, Canada is semi-empty; the weather can be pretty forbidding, and there are stark seasonal extremes in lightness and darkness. Even the drab concrete buildings in Canada look much more like Northern Europe than anything you will find in the US. Canadians and Nordic people love to tell anecdotes about their malfunctioning safety network, yet people still tolerate high tax rates and vaguely believe in ideals like universal health coverage and social democracy.

Perhaps my sample is biased but all the Canadians I’ve ever come across have been well-spoken, witty, and deliciously understated in a way that is hard to find south of the border. It’s very difficult not to be touched by how friendly everyone is – visiting there, I always feel like a long-lost relative. I’ve also been very impressed by the progressive immigration policy and the resulting exuberant ethnic mix. We happened to be in Vancouver for the Canada Day last summer, observing friendly throngs from all kinds of ethnic backgrounds painting red maple leaves on each others cheeks in the light drizzle of rain. In fact, most Canadians I know are either first or second generation immigrants.

Because of all this, I found myself in Toronto for the third time in slightly more than a year. In Canada, fusion food is not just a gimmicky restaurant concept: on an earlier trip to Ottawa, my husband’s elderly relatives laid out a memorable family meal that involved sushi, hernekeitto, and hummus on ruisleipä. This time our Finnish friends welcomed us with a supper of Thai food, supplemented by Greek bread, olives, tzatziki, and Finnish chocolates: cultural mosaic in practice. The only question nobody could answer was what typical Canadian food is like – surely people there don’t solely subsist on poutine and beavertails alone.

On my last visit to Toronto last fall, I was stuck in my hotel room, frantically trying to meet work deadlines: the only respite was when my Dutch colleague (who used to supplement his student income by piloting yachts on the Caribbean and Mediterranean) managed to persuade us to rent a sailboat and spend a marvellous, unforgettable September Sunday on Lake Ontario.

This time, I had the leisure to stroll through the ethnic neighborhoods of Toronto, enjoying bubble tea and Korean barbeque. We loved Danforth Avenue, its Greek bakeries and well-stocked kitchen stores. A bit later, we watched people hoard fresh blue crabs in the Chinatown section of East Gerrard street, tried to decipher Vietnamese signs, and took in the pungent smells of a Chinese pharmacies. Regretting that we could not have lunch at a dozen different places, including a Cambodian restaurant, we finally settled for a delicious Portuguese meal of octopus, bacalhau, and gorgeous crusty bread. We then celebrated the end of rain with a cup of espresso at the sidewalk terrace of Caffe Diplomatico. Finally, we picked up an Easter Colomba for the next morning’s breakfast.

It love to explore the ethnic neighborhoods of any city I happen to visit, but hardly ever will I come across one where my own heritage is represented. I’ve heard about the Finnish settlements of Thunder Bay and Sudbury in Canada, but have never visited those places. However, last summer we were pleasantly surprised by tiny Astoria in Oregon. Closer to home, Little Finland in Sunset Park, Brooklyn, has nearly lost its Finnish flavor over time. Toronto, on the other hand, still teems with Finns – there is a Finnish grocery store, bakery, retirement home, and church. Over the weekend, I learned to know the Finnish immigrant community a bit better: the Finnish-Canadian ladies at the Agricola Lutheran church prepared homemade lihasoppaa, pullaa, karjalanpiirakoita, mämmiä to follow the Palm Sunday service… I was in Finnish food heaven.

(Olisi ihanaa jos jossakin täällä lähellä olisi kaupunginosa josta voisi joskus käydä ostamassa tuoretta pullaa, vastaleivottua ruisleipää, HK:n lenkkiä ja maksamakkaraa, karjalanpiirakoita, ruishiutaleita, Fazerin sinistä, ja viikon naistenlehdet – käyn aika tiuhaan Suomessa ja meillä käy jatkuvasti vieraita kotimaasta, joten kaikkea tuota periaatteessa saa, mutta se ei estä minua hetkellisesti kaipaamasta paria korttelia vaiteliaitten haaleasilmäisten ja pystynenäisten tuulipukuihin, kävelysauvoihin ja salihousuihin sonnustautuneiden ihmisten ihan omaa kaupunginosaa. Torontossa itse asiassa näinkin supermarketin kassalla naisen jolla oli vaaleat hiukset ja kirkkaansininen Suomi-pipo.)

Before leaving for the airport, I picked up some wickedly delicious fudge from Quebec and some sauvignon blanc from British Columbia. I wish I could have stayed longer, to explore wineries in Ontario and to catch Canada’s Worst Handyman on TV (I’m still heartbroken because I missed Canada’s Worst Driver last year).

]]> http://www.taikinapoika.com/2006/04/12/a-long-weekend-in-toronto/feed/ 6 http://www.taikinapoika.com/2006/02/18/greenshell-mussels-in-saffron-coconut-bisque/ http://www.taikinapoika.com/2006/02/18/greenshell-mussels-in-saffron-coconut-bisque/#comments Sat, 18 Feb 2006 17:59:22 +0000 Antti http://www.taikinapoika.com/2006/02/18/greenshell-mussels-in-saffron-coconut-bisque/ I was backpacking in New Zealand around the turn of the year, and since I was on a budget, I bought at least one meal each day from supermarkets. Each and every store carried a huge selection of mussel products: pickled, fresh, smoked, barbequed or baked into pies. The common denominator was the mussel species: Greenshell, or Perna canaliculus. They were also called green bearded or green lipped mussels, but greenshell is the official trademarked name.

I soon found out that Greenshell mussel is a true New Zealand staple, and also a major export item. I fell in love with these Kiwi mussels, and was afraid I couldn’t find them back in Finland. To my big surprise and even greater relief, I found them in my local Asian market. Even the price was wery lucrative: €6,00 / kg ($3.25 / lbs), frozen in half shells.

Blue mussels are native to Scandinavia and Northern Europe, but they don’t offer much to eat. Greenshells’ meat-to-shell ratio is 3-4 times better compared to blue mussels. As you can see in the picture below, the mussels are quite big and meaty :)

When I was looking for a recipe for my Greenshells, I discovered a young Kiwi chef Garth Hokianga, famous for his trademark combination of healthy and delicious food. Garth has worked as a personal chef for Dustin Hoffman and the Sultan of Brunei – a resume good enough for me… And now, without further ado:

Greenshell Mussels in Saffron & Coconut Bisque

Serves 2 (280 kcal / serving)

2 fresh lemongrass stalks
1 cm piece fresh ginger, unpeeled
1 teaspoons oil
2 shallots, peeled & chopped
1 chilies (birds eye or serrano), seeded & minced
10-20 New Zealand Greenshell mussels (Perna canaliculus)
2 1/2 dl coconut milk
2 1/2 dl chicken stock
1/4 teaspoon saffron threads
1 tablespoons nam pla fish sauce
1 tablespoons fresh lime juice
salt & freshly ground pepper
chives sticks for garnish

Cut off the tops of the lemongrass stalks, leaving a 10 cm bulb. Trim off the stem end and peel away the outer layers. Smash the lemongrass bulbs with the back of a cook’s knife. Now smash the ginger.

Heat the oil in a pan over a medium temperature, add the lemongrass, ginger and shallot and sauté for 3 minutes but do not brown. Add the minced chilies and cook for 30 seconds, then add the coconut milk, chicken stock, saffron, mussels and fish sauce.

Bring to a low simmer, cover and cook for 3 to 5 minutes, until the mussels open. Discard the lemongrass and ginger. Remove from the heat and discard any mussels that do not open. Remove the mussel meat from the shells and set aside on a plate.

If you are using frozen mussels in half shells as I did, cover the unthawed mussels with cold water, bring to boil and boil for three minutes, counting from the first big bubbles. Then rinse quickly with cold water, remove the meat from the shells, and continue the recipe as follows.

Stir in the limejuice, add the mussel meat back into the coconut bisque and reheat gently over a low heat for 2 minutes. Ladle into warmed bowls. Taste for seasoning and decorate with chive sticks.

Aivan kärkeen viime vuonna syömistäni aterioista kirii illallinen ravintola Phnom-Penhissä Vancouverissa. Kyseessä on ulkoisesti vaatimaton ja hinnoiltaan edullinen kamputsealainen perhepaikka piskuisen Chinatownin ja narkkariraunioiden päätesijoituspaikan Downtown Eastsiden puristuksessa. Syömämme vihreästä papaijasta tehty salaatti ja rapupata tyrehdyttivät keskustelun ja saivat aprikoimaan milloin viimeksi pistimme suuhumme mitään yhtä maukasta. Kaupunki oli muutenkin mieletön kulinaarinen elämys. Tinkimätön satsaus maukkaisiin ja tuoreisiin raaka-aineisiin, iso aasialaisyhteisö ruokineen ja Tyynen valtameren ja lumihuippuisten vuorten tavaton kauneus houkuttelisivat itse asiassa takaisin pitemmälle visiitille. Ensiapuna matkakuumeeseen kävimme jo katsomassa pöhkön Vancouverissa kuvatun Bollywood-leffan.

New Yorkiin on tupsahtanut kuluneen vuorokauden sisällä 24 tuumaa lunta – ennätys 150 vuoteen. Kotikadulla autojen konepellit ovat kinoksen alla, lentokentät ovat kiinni, ja kaupunki on aavemaisen hiljainen, mutta sisällä vallitsee lämmin tropiikin tunnelma, sillä hommasin eilen räntäsateisesta Chinatownista riittävästi ruokaa viikon tarpeiksi. Keräily-metsästyksen pääkohteena oli vihreä papaija, joka löytyikin pienen hakemisen päätteeksi Kowloon Bay -marketin hedelmäkojusta Boweryltä (jonka lähes uhanalaiset spurgut palauttivat mieleen häivähdyksen Vancouveria). Suunnittelin papaijan ympärille indokiinahenkisen aterian joka sai vastikään hankkimani bambuisen höyrytyskoritornin taas keikkumaan hellalleni.

Kun reissasimme viitisen vuotta sitten Brasiliassa, halkaistu kypsänoranssi papaija tuntui olevan koko maan ehdoton aamupalasuosikki. Itse en hedelmästä enkä varsinkaan sen väljähtäneeltä aftershavelta maistuvasta mehusta ole oikein ikinä innostunut. Mutta vihreä papaija on ihan eri juttu. Sen geneerinen raa’an hedelmän maku ja rakenne on hätkähdyttävän lähellä raakaa lanttua, naurista tai turnipsia. (Jos joku innostuu fuusiokeittelemään oheisen ruoan lantusta tai nauriista – Pille, I’m thinking of you – lupaan vastineeksi kokeilla mangopapaijalaatikkoa lanttulaatikon sijaan ensi jouluna). Aterian inspiraationa on tietenkin elokuvaklassikko Vihreän papaijan tuoksu, jota katselemalla oppii tästä vihanneksesta
kaiken oleellisen.

Salaatti vihreästä papaijasta
(adapted from this original recipe)

puolikas vihreä papaija (tai 1 lanttu tai nauris)
kourallinen tuoretta minttua

Salaatin makea kalakastike:

1/4 dl kuumaa vettä
1/4 dl sokeria
1 limetin mehu
1/3 dl nam pla -kalakastiketta
3 pientä thaichiliä ohuina renkaina (poista siemenet)

Kuori ja halkaise papaija, raavi hassut värittömät siemenaihiot lusikalla roskiin. Raasta hedelmäliha karkeaksi raasteeksi tai pilko julienne-tikuiksi. Sekoita kastike, kaada raasteen päälle, anna vetäytyä ja maustua hetken kylmässä ennen tarjoilua.

Höyrytetty thaikala ja tahmea riisi
(original recipe in English)

n. 1-2 dl tahmeaa riisiä / syöjä (höyrytyskorissa pystyy valmistamaan enintään 5dl)
1 nahallinen kalafile / syöjä (lohta, turskaa, kissakalaa, red snapperia…)

jokaista kalafilettä kohden:

1 rkl sakea
1/2 tl suolaa

2,5 cm tuoretta inkivääriä
1 pieni thaichili
1 kevätsipuli
seesamiöljyä

Liota tahmeaa riisiä (sticky rice, glutinous rice, sweet rice) vähintään neljä tuntia vedessä. Valuta siivilässä, verhoile alempi höyrytyskori leivinpaperilla, levitä sinne riisi tasaiseksi matoksi. Sulje höyrytystornin kansi; höyrytä 20 minuuttia.

Sotke sake ja suola keskenään, marinoi sillä kalafile. Kuullota kuorittua pieneksi hakattua inkivääriä chilin ja kevätsipulin vaalean osan kanssa vajaa minuutti kuumassa seesamiöljyssä. Nosta kalafile leivinpaperin päälle omaan höyrytyskoriinsa (riisikorin päälle). Ripottele chili-sipuli-inkivääriseos kalan päälle. Höyrytä kalafileen koosta riippuen 5-10 minuuttia. Riisi saa samalla jatkaa vielä kypsymistään alakorissa. Ripottele kevätsipulin vihreä osa mukaan viimeiseksi höyrytysminuutiksi. Tarjoa koko komeus papaijasalaatin kanssa.

]]> http://www.taikinapoika.com/2006/02/13/vihrean-papaijan-tuoksu/feed/ 9 http://www.taikinapoika.com/2006/02/06/kolme-tuntia-koiran-vuotta/ http://www.taikinapoika.com/2006/02/06/kolme-tuntia-koiran-vuotta/#comments Mon, 06 Feb 2006 01:58:18 +0000 Anna http://www.taikinapoika.com/2006/02/06/kolme-tuntia-koiran-vuotta/

New Yorkin etnisistä kaupunginosista Chinatown on se ilmeisin. Jalkakäytävät ovat yleensä tukkoon asti täynnä Vuitton -klooneja tinkiviä vyölaukkuturisteja. Meno on tönivää ja hymytöntä, sillä kaupunginosan asukkaat vetävät ja työntävät perässään mitä oudointa roinaa. Jätteistä lismainen katukäytävä toimii sekä myyntipöytänä ja näyteikkunana. Tyypillisin asiani Chinatowniin on ollut taistella itseni Bostoniin menevään halpaan Fung Wah -bussiin. Kokemukset ovat olleet sen verran rasittavia että olen kehittänyt fobian koko paikkaa kohtaan ja hakenut kiinaelämykseni ihan muualta – Brooklynin Sunset Parkista ja Queensin Flushingista, tai sitten Torontosta ja San Franciscosta.

Tänään voitin kiinalaisen uuden vuoden varjolla vanhan vastenmielisyyteni ja hankkiuduin D-junalla Grand Streetille. Ihmettelin metroaseman väentungosta, mutta syy selvisi kun pulpahdin keskelle peking-oopperahahmoista ja veitsitanssia esittävistä pikkulapsista koostuvaa paraatia. Paraatin teemana oli siirtyminen koiran vuoteen, joka on erityisen onnekas avioliiton solmimiselle, koska sisältää tavallisesta vuodesta poiketen kaksi kevättä. Paraatin sankarit olivat siksi tänään enimmäkseen erilaisiin kiina-asuihin puettuja tiibetinspanieleja. En meinannut uskoa silmiäni kun yleensä tuupiskelevat ja yrmeät kiinalaiset katukauppiaat hymyilivät kasvot loistaen ohi tanssiville savua puhkuville lohikäärmeille, papaatteja poksautteleville pikkulapsille ja konfettia kylväville pommeille. Tungos oli niin kova että olin vartin verran kirjaimellisesti väkijoukon syleilyssä Canal ja Mott Streetin risteyksessä. Katuvilinän kirjo ylsi buddhalaisista munkeista, tuhatvuotiaista kiinalaismummoista ja lempeäsilmäisistä karibialaismiehistä Park Avenuen daameihin ja Boweryn pummeihin.

Tungoksenkin seassa jalkakäytävillä myytiin kaikkea mahdollista: elävä kala pomppasi puulaarista jalkoihini, ja toisessa myymälässä sangollinen kilpikonnia ryömi ympäriinsä valmiina päätymään liemeen. Punaisia taatelimarjoja, kuivattuja sienia ja kukkivaa bok choy -kaalia löytyi joka paikasta, mutta useimpia kuivattuja kasviksia en millään pystynyt tunnistamaan. Dynasty-supermarketin lihatiskillä myytiin siisteillä styroksilevyillä lehmän penistä, ankan varpaita ja porsaan kärsiä.

Tarkoitukseni ei ollut varsinaisesti ostaa mitään, mutta kahmaisin mukaani taiwanilaisia vihreästä teestä tehtyjä riisikakkuja, sokeroitua inkivääriä, macaolaisia kirjoitusmerkein koristeltuja manteli-papujauhokeksejä (jotka maistuvat aivan portugalilaisilta leivoksilta) ja välitöntä riippuvuutta aiheuttavia makeansuolaisia lakritsiluumuja. Teepuolelta ostin oolongia ja valkoista teetä. En voinut myöskään vastustaa vauvakokoisia bok choy -kaaleja. Seuraavaksi löysin litsiluumun makuista kuplateetä. Pisteenä iin päällä imeydyin Boweryllä ravintolakeittiövälineitä myyvään varastokauppaan. Olo oli kuin joulupukin lelupajassa. Harmi että muuttokontti Suomeen lähti jo… Kuudellatoista taalalla irtosi hyvälaatuinen kolmikerroksinen bambuhöyrytin ja ammattikokin pihdit. Olin suunnitellut käveleväni East Riverin yli Brooklyniin lempikirjakauppaani Williamsburgissa, mutta kolmen valtavan muovikassin raahaaminen metroon ja kotiin oli ihan riittävä haaste.

Kotona pistin bambuhöyrytyskorit, pihdit ja tortillaprässin heti käyttöön. Tein dim sum -nyyttejä, jotka ovat lihaton versio dumplingeista joita ostin taalalla neljä kappaletta chinatownilaisesta katukeittiöstä (hyvännäköinen lihanyyttiresepti löytyy täältä). Ensi kertaa söin näitä bok choy -nyyttejä parikymmentä vuotta sitten Saksassa, jossa kiinalaiset vaihto-opiskelijat valmistivat meidän perheellemme juhla-aterian. Olen aina ajatellut että höyryttäminen on vaivalloista sähläämistä, mutta nyytit valmistuivat siististi ja nopeasti. Lisäplussana nyytin rakenteesta tulee höyryttämällä parempi kuin keittämällä, eikä täytteen valumista kattilaan tarvitse pelätä kuten keittäessä.

Bok choy -täytteiset taikinanyytit

12-15 kpl eli 1-2 hengelle

2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl (+ mahdollisesti 1-2 rkl) vettä
pari bok choy -kaalia tai 8-10 baby bok choy -kaalia
1 tl soijakastiketta tai osterikastiketta

Täytä kattila vedellä, saata se kiehumaan, ja kokoa höyrytyskoritorni kattilan päälle. Verhoa kunkin korin pohja palasella leivinpaperia (myös banaanin, salaatin, kaalin tai bok choyn lehtiä voi käyttää). Asettele kaalien kovimmat osat kohti höyrytyskorin keskiosaa. Höyrytä vauvabokchoyta höyrytyskuvun sisällä 3-4 minuuttia tai kunnes hieman pehmenevät. Poimi pois pihdeillä tai syömäpuikoilla – höyry polttaa helposti sormet. Anna jäähtyä hetken, hakkaa sitten terävällä veitsellä aivan hienoksi silpuksi: purista silpusta vesi pois. Sekoita bok choy -hakkeeseen hiukan soijaa tai osterikastiketta.

Vaivaa vedestä ja vehnäjauhoista 5-10 minuutissa silkkinen ja kimmoisa pastataikina joka ei tartu enää käsiin eikä kulhon reunoihin. Jauhojen kosteus vaihtelee vuodenajoittain joten lisää vettä tarvittaessa mikäli taikina jää murenevaksi.

Boweryn ravintolatukussa myytiin sekä tortillaprässin kaltaisia taiwanilaisia alumiiniprässejä että pastakoneita. Tee taikinasta pastakoneella lasagnelevyjä, joista otat muotilla noin kymmenen sentin halkaisijaisia pyörylöitä. Jos käytössäsi ei ole pastakonetta, pyörittele taikina tangoiksi, joista leikkaat noin kolmen sentin halkaisijaisia pikku palloja. Purista pallot tortillaprässillä tai ihan perinteisesti kaulimella noin millinpaksuisiksi kiekoiksi (sama tekniikka kuin karjalanpiirakan kuoren valmistus). Annostele kiekon keskelle noin teelusikallinen bok choy -täytettä ja rypytä nyytti umpeen. Istuta nyytit höyrytyskoriin leivinpaperin päälle toisistaan erilleen; höyrytä 3-4 minuuttia. Tarjoile soija- tai osterikastikkeen kanssa.

Ensi sunnuntaina New Yorkin Chinatownissa on luvassa on vielä yksi lohikäärmeparaati – uudenvuoden juhlinta päättyy sunnuntaina 12.2. Koluamatta jäi niin paljon fantastisia dim sum -ravintoloita ja indokiinalaisia kauppoja että taidan jatkossa käydä tiuhaan Chinatownissa. Nyt syvennyn napostelemaan lakritsiluumuja ja vihreä tee -makeisia ja katselemaan elokuvaa Saving Face, jossa vilahtaa taiwaninamerikkalainen työtoverini Larry. Ang Leen Syö juo mies nainen sopisi myös tunnelmaan.

Kaksi erinomaista ruokablogia – Yhdysvaltain ruokapääkaupungista San Franciscosta ylläpidetty 101 cookbooks ja Kanadan pötsistä Torontosta bloggaava uusi tulokas Cream Puffs in Venice – kirjoittivat äskettäin pizzasta suunnattoman herkullisesti. Tuli mieleen myös omia ruokamuistoja: horjuvalla kielitaidollamme tulkitsimme Vesuviuksen kupeessa sijaitsevassa puu-uunipizzeriassa esitetyn kysymyksen “Bianca o rossa?” viiniin liittyväksi, joten pöytään kannettu pelkistä valkoisista vihanneksista valmistettu pizza oli hienoinen yllätys.

Yksinkertaisimmillaan valkoinen pizza sisältää pelkästään suolaa ja yrittejä, mutta ruokabloggaajien innoittamana inspiroiduin vähän mutkikkaammasta versiosta ja poikkesin normaalien ostosrutiinieni vastaisesti täydentämään varastojani 11o. kadun D’Agostinoon kesken pahinta iltaostosruuhkaa. Kokemus oli tietysti ruhjova, mutta palkinnoksi nettosin artisokkia, Prinssi Edwardin saarella kasvaneita Yukon Gold -perunoita, luomurosmariinia ja maukasta gorgonzolaa. Artisokat säästin sittenkin toiseen tarkoitukseen, mutta lopuista ostosreissun hedelmistä syntyi herkullinen

Peruna-rosmariinipizza

1 annos pizzapohjataikinaa (ohessa resepti kahdelle pohjalle)

täytteen määrä yhtä pizzapohjaa varten:
1 rkl neitsytoliiviöljyä
1-2 keskikokoista Yukon Gold- tai muuta kiinteää perunaa
50-75 g gorzonzolaa tai muuta sinihomejuustoa
50 g mozzarellaraastetta
1-2 tl rosmariininneulasia

Kaulitse pizzapohja noin 30-senttiseksi pyöryläksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen, ja voitele pizzapohjaa ruokalusikallisella oliiviöljyä. Kuori ja viipaloi raa’at perunat terävällä veitsellä parimillisiksi viipaleiksi, levittele mosaiikkimaisesti pizzapohjalle. Ripottele päälle rosmariini, sinihomejuusto ja mozzarella. Koska sinihomejuusto on hyvin suolaista, en lisää pizzataikinaan enää suolaa. Älä nostata pizzapohjaa sen kummemmin, vaan tuikkaa uuniin ja paista 12 minuuttia tai sen verran että pizzan reunat alkavat olla kullankeltaisia. Anna jäähtyä ainakin puolisen tuntia ennen tarjoamista, se tasaa makuja. Tarjoa täyteläisen punaviinin kanssa – kalifornialaisen Niebaum-Coppolan Zinfandelin jämät sopivat tähän ruokaan ja yleiseen talviunifiilikseen kuin nenä päähän.

En muista, milloin olen syönyt sushia tai ylipäätään japanilaista ruokaa ensimmäisen kerran. Paikka on kyllä tiedossa – Kabuki Lapinlahdenkadulla – ja koska se on ollut samassa osoitteessa yli viidentoista vuoden ajan, luulen omasta ensikokeilustani olevan kymmenisen vuotta. Jossain lukion ja fuksivuoden välimaastossa kuitenkin. Kotona meillä on aina syöty graavia kalaa, joten ajatus raa’asta kalasta ei ole koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Sen sijaan japanilaisen keittiön muut, kypsennetyt ruuat, olivat positiivinen ja maukas yllätys.

Suomessa sushi on vieläkin valitettavan kallista, vaikka japanilaisia ravintoloita on tosiaan ollut ainakin Helsingissä jo kohta parikymmentä vuotta. Uutuuslisää hinnoissa ei sen vuoksi pitäisi enää olla. Sushin suosio on kasvanut tasaisesti, ja nykyisin ruokakaupoissakin on tarjolla ihan kelvollista valmis-sushia. Valitettavasti näidenkin hinta on mielestäni turhan korkea.

Koska itse tehtynä sushin raaka-aineet eivät paljon maksa, olenkin vuosikaudet suunnitellut tekeväni sitä itse. Osan tarvittavista välineistä olen ostanut optimistisena jo vuosia sitten, mutta torstaina päätin lopultakin tehdä haaveista totta, ja lähdin pikkupakkasta uhmaten Annankadulla sijaitsevaan japani-kauppa Tokyokaniin. Kauppiaan ystävällisellä avustuksella sain pian valittua sopivan riisin ja etikkaseoksen, sekä muuta tarpeellista, kuten makien rullaamiseen käytettävän bambumaton. Japanilaisesta ruuasta sun muusta turistessa jäin huomaamattani puoleksi tunniksi suustani kiinni, ja kuulin juttuja muun muassa kauppiaan 23-vuotiaana alkaneesta yksityisyrittäjän urasta Tokyokanin esimerkilliseen maineeseen tullausasioissa, minkä vuoksi heiltä ei esimerkiksi löydy ollenkaan japanilaisia kalapakasteita.

Amerikassa tykästyin California rolleihin, eli makiin, jossa on täytteenä avocadoa, kurkkua ja (jäljitelmä-) rapua. Tämä Japanissa melko tuntematon maki kehitettiin alun perin raakaa kalaa kammoksuville kalifornialaisille, mutta on sittemmin tullut kenties maailman suosituimmaksi makiksi. Ja mikäs siinä, hyvältähän tuo maistuu.

Feikkiraputikkujen sijaan ostin kylmäsavulohta, ja päätin olla tekemättä nurinpäin rullattuja makeja, vaikka california roll perinteisesti sellainen onkin. Ensikertalaisena halusin aloittaa varovasti, ja samalla sain hyvän tekosyyn karsia muutaman kalorin jättämällä seesaminsiemenet pois. Jenkit käyttävät ulkopinnan koristeluun oranssia, hyvin hienojakoista lentokalan mätiä, mutta Tokyokanissa sitä ei ollut saatavilla.

Sushi-riisin keittäminen oli yllättävän triviaali operaatio, ja pian minulla olikin ensimmäinen nori eli paahdetusta levästä tehty lehti bambumaton ja elmukelmun päällä odottamassa täyttämistään. Kostutetut sormet ovat kova sana ällistyttävän tahmean riisin käsittelyssä, kuten myös säästeliäisyys: pahin virhe on laittaa liikaa riisiä norin päälle. Sopiva riisikerros on sellainen, josta noria näkyy runsaasti läpi. Seuraavaksi ladoin riisin päälle avokado-, kurkku- ja lohiviipaleet, ja sitten olikin rullaamisen vuoro. Varovasti sormilla täytteitä kasassa pitäen rulla muodostui yllättävän helposti. Yläpuolinen kuva on ensimmäisestä omasta rullastani, jonka päätyjä ei ole vielä trimmattu.

Neljästä desistä kuivaa riisiä, yhdestä avocadosta, vajaasta keskikokoisesta kurkusta ja 150 gramman savulohipaketista tuli kuusi kokonaista rullaa, josta kustakin kahdeksan valmista maki-palaa. Raaka-aineiden kokonaishinta oli noin €7,50, eli yhden palan hinnaksi tuli reilut €0,15.

Yllä oleva kuva on K-Supermarket Lauttasaaren avajaisista ostamistani tonnikala- ja lohi-nigireistä sekä california rollin nimellä myydyistä (joita ne eivät olleet) makeista. Avajaistarjouksena näitä myytiin €0,60 kappaleelta, mutta makien normaalihinta on €0,80 ja nigirien huikeat €2,40. Melkoinen ero itse tehtyihin! Hinnan lisäksi minulla ei kyllä ole mitään valittamista näistä markettisusheista, ne olivat hyviä ihan vilpittömästi. Muistelen, että jossain etiketissä valmistajaksi oli merkattu BOF Oy, joka googlen mukaan on sama kuin Best Oriental Food Oy. Kelpo sushia, mutta mielestäni liian kallista :)

Amerikassa sushi oli paikasta riippuen usein melko kallista, mutta poikkeuksiakin oli. Bostonissa ja New Yorkissa söin monesti japanilaista ruokaa seisovasta pöydästä Minado-ravintoloissa. Noin kahdellakymmenellä dollarilla eli €17:llä sai syödä sydämensä kyllyydestä kymmeniä erilaisia susheja, sashimeja, rapuja, ostereita, salaatteja, lämpimiä ruokia ja jälkiruokia. Melko hyvä vastine rahalle siis.Halpa aasialainen ruoka on arkipäivää monessa maailman suurkaupungissa, näin myös Sydneyssä. Vuodenvaihteessa siellä ollessani söin pariin otteeseen japanilaista; en voinut ohittaa kutsuvan näköistä paikallisravintolaa, jonka ovensuussa parveili paikallisia japanilaisia.Suomalaisesta hauskan niminen ravintola Kura on Sydneyn kiinakaupungin vilkkaimmalla paikalla korttelin päässä kaupungin pääostoskadusta, George Streetistä. Kuralla on vain neljätoista istumapaikkaa, ja oven edessä käykin jatkuva vilske, kun asiakkaat odottavat vuoroaan päästä sisälle. Mikä parasta, runsaat sushiannokset eivät lompakkoa paljon köyhdyttäneet: kuudella eurolla sai jo toistakymmentä sushipalaa ja kulhollisen misokeittoa (kuva alla).

Grab Your Forkin Helen on kirjoittanut kivan postauksen Kurasta, missä on myös joukko herkullisia kuvia. Kannattaa vilkaista!

Perinteisen kaupunkien bongaamisen sijaan päätin tehdä Australian-matkastani hieman erilaisen: bookkasin itseni kymmenen päivän safarille Sydneystä Alice Springsiin läpi kuuman, kuivan ja autiomaiden halkoman outbackin. Matka taittui maastoautoon rakennetulla minibussilla, ja kilometrejä kertyi tässä ilmastoimattomassa menopelissä 35-45 asteen päivälämpötiloista huolimatta useita tuhansia. Outback-safari oli aika rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuumuus vei kirjaimellisesti mehut. Loppua kohti matkan teko kuitenkin helpottui, kun elimistö tottui lämpötilaan. Illat vietimme nuotion ympärillä istuskellen, ja nuotio toimi myös hellana illallisen valmistuksessa. Yöt nukuimme taivasalla etelän vieraiden tähtien ja kirkkaan kuun valaistessa maisemaa.

Matkan puolivälin tienoilla vietimme pari päivää Iga Wartassa Adnyamathanha -aboriginaaliheimon parissa. Täällä tarjoutui mahdollisuus osallistua kengurunmetsästykseen. Opas hoiti ampumisen ja ruhon käsittelyn kengurun kanssa poseeraamisen jäädessä meidän huoleksemme. Niin tai näin, tuore kengurunpaisti oli luvassa, ja mikäs sen mukavampaa.

Olen jotenkin aina kuvitellut kengurut miehen korkuisiksi eläimiksi, ja niinpä otusten pieni koko yllätti. Lisäksi niitä ei kovin paljon näe päiväaikaan. Sen sijaan auringon laskiessa autoilu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun lehmät, kengurut, kamelit ja muut pienemmät eläimet hakeutuvat tielle ajovalojen houkuttelemina. Äkkijarrutuksiin olikin hyvä varautua, ja bussikuskit yrittivätkin varoittaa jarrutuksesta huutamalla SKIPPY!

Matkaseurueemme ei kokenut Skippy-kengurun syömistä ongelmalliseksi, ja niinpä seuraavaksi illaksi oli luvassa herkkuhetkiä. Oppaamme Craig (yllä nylkemässä häntää) yllätti minut täysin ilmoittamalla aikeenaan valmistaa Oz ‘roo pyttipannaa, eli kengurupyttipannua. Skandinaavit ovat penetroineet Australian ilmeisen hyvin… Oz on Australian lempinimi, ja sillä ei käsittääkseni ole mitään tekemistä Wizard of Ozin kanssa :)

Craigin kengurupyttipannu oli suorastaan herkullista, tosin niin olivat kaikki muutkin nuotiolla valurautapadassa haudutetut ruuat pitkien ja uuvuttavien päivien päätteeksi ;) Suomessa kengurun sijaan pyttipannuun sopisi varmasti naudanpaisti.

Tarkkaa reseptiä en tullut udelleeksi, mutta aika lähelle pääsee kuutioimalla perunoita, bataattia, sipuleita ja lihaa (kuvan annoksessa kengurun koipea), ja maustamalla tämän suolalla ja yrteillä (rosmariinia ja timjamia muistaakseni), sekä lorauttamalla sekaan Craigin secret saucea, Worcestershire-kastiketta. Muhennos hautui nuotiolla tunnin-puolitoista.

Nykyinen New Yorkin suomalaisväestö koostuu paljolti opiskelijoista ja pankki- ja YK-ihmisistä – tähän joukkoon törmää parhaiten Scandinavia Housen elokuvailloissa. New Yorkin vanhempi suomalaiskerros, palvelustytöt, telakkatyöläiset ja kovat kommunistit asustivat Brooklynin Sunset Parkissa, jonka 40.-43. kadut vilisivät aikoinaan suomalaisia seurakuntia, haaleja, lihakauppoja ja asuinosuuskuntia. Monet rakennukset ovat yhä paikoillaan, mutta suomalaisista ei taida enää olla juuri mitään jäljellä: taqueriat, bodegat, kiinalaiset pesulat ja espanjankieliset helluntaikirkot ovat tuoneet tilalle ihan uudenlaista väkeä.

Mutta jos kaipaa vain tuntemusta siitä että ei vaaleine hiuksineen poikkea millään lailla katukuvasta, Brooklynin puolalainen Greenpoint on loistava osoite. Suomesta käsin Puola tuntuu kovin eksoottiselta ja vieraalta kulttuurilta, mutta valtameren takaa Itämeri tuntuu enemmän yhdistävän tai erottavan – täältä käsin Ukrainakin on osa Skandinaviaa.

Greenpointissa Kristina’s Restaurantissa, Poloniassa ja muissa alueen ravintoloissa saa lihaleikkeitä, perunamuusia ja juuresraasteita – ruokaa josta tulee nostalgisesti mieleen kotoisat huoltoasemat ja baarit. Palvelu on tehokasta mutta kaurismäkimäisen mykkää. Lisäksi paikallisista ruokakaupoista saa monenlaisia puolalaisen keittiön lähtöaineita: lihaisia makkaroita, slaavilaisia säilykkeitä ja Zywiec-olutta. Valikoimissa on usein myös jotain suomalaista, vähintään Pandan lakritsia.

Brooklynissa päivälämpö on nousi eilen ja tänään jo 15 C:een ja ilma tuoksuu keväältä. Koska Suomessa tiettävästi vielä paukkuvat ankarat pakkaset, pistän tähän oikeastaan ne ainoat puolalaistyyppiset ruoat jota toistuvasti laitan kotona. Molemmat ravitsevat tukevasti kylmyyttä vastaan.

Bigos

1-2 rkl voita
300 g kassleria tai muuta luutonta hauduttamiseen sopivaa sianlihaa kuutioina
300-400 g kielbasaa, krakovanmakkaraa tai bratwurstia suupaloina
300-400 g hapankaalia
1-2 valkosipulin kynttä murskattuina
2 sipulia hienonnettuna
3-4 porkkanaa paloina
1/2-1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl meiramia
1 rkl sokeria
3-5 dl passeerattua tomaattia (tai tomaattimehua)
100 g smetanaa

Ruskista paistinkasarissa voissa pienissä erissä liha, lisää sitten makkaranpalat. Saksi hapankaalia pienemmäksi, lisää kaikki muut ainekset paitsi smetana lihoihin ja makkaranpaloihin. Hauduta liedellä juuri ja juuri kiehuen tunnin verran. Lisää lopuksi smetana, sekoita ja tarjoile tumman leivän kanssa.

***

Mikäli tämä cassouletmainen ruoka ei sellaisenaan tunnu tarpeeksi tuhdilta, voi jälkiruoaksi tarjota juustokakun. Olen syönyt aivan tällaista juustokakkua Blikle-kahvilassa Varsovassa. Kyseessä on myös itäeuroopan juutalaisten tullessaan tuoma ja pienin muunteluin New Yorkin tunnusleivonnaiseksi noussut herkku.

Varsovalainen juustokakku

150 g digestivekeksimuruja
75 g sulatettua voita

3 kananmunaa
3 keltuaista
750 g maitorahkaa
150 g sokeria
2 tl vanilliinisokeria
1 1/2 rkl sitruunamehua
1 dl kullanruskeita rusinoita

Vuoraa 20-senttinen irtopohjavuoka foliolla, mielellään tuplasti ja mahdollisimman vesitiiviisti. Painele pohjalle lämpimään voisulaan sekoitetut digestivekeksinmurut.

Sekoita keskenään juustokakkutäyte eli loput ainekset keskenään kulhossa, kaada digestivemurupohjan päälle, pidä huolta että juustoseos ei nouse foliovuorauksen yli.

Aseta uunin yläosaan reilusti irtopohjavuokaa isompi astia, kaada siihen jonkin verran kiehuvaa vettä, ja aseta juustokakkuvuoka kypsymään tähän vesihauteeseen (vesihaude tekee ihmeitä kakun rakenteelle – kunhan vuoka on vesitiivis). Paista 180-200 asteessa ainakin tunnin verran, kunnes pinta on kullankeltainen. Anna jäähtyä kunnolla ennen leikkaamista ja tarjoamista.

Työkaverini palasi Jamaikalta: sain tuliaisiksi värikkääseen pahvirasiaan pakatun mini-fruitcaken (oheinen kuva suoraan työpaikan skannerista). Luulin ensin että kyseessä on perinteinen angloamerikkalainen jouluhedelmäkakku – kivikovan valkoisen sokerikuorrutuksen alle vangittu rutikuiva valikoima atsovärjättyjä hedelmäpaloja – mutta paketista paljastuikin muffinssikuppi jossa oli mämmimäistä hyvin tummanruskeaa tahmaa.

Maistoin varovasti – kakku oli rommista ihan läpimärkä. Rommia oli niin paljon että torkuin iltapäivän seminaarin läpi ja sotkin sen jälkeen perin pohjin Excel-taulukkoni. Bloggaan nyt raitistuakseni taas työkykyiseksi. Työkaverini puolestaan koki akuutin tietokonemeltdownin eikä jäänyt todistamaan alennustilaani.

Viinanhuuruinen kakku on kirkkaasti paras ikinä maistamani joulukakku – ainakin jos pitää raa’asta piparitaikinasta kypsennettyä enemmän. Pienen nettihaun tuloksena ilmeni että sitä syödään Jamaikalla paitsi jouluna, myös hääkakkuna ja ilmeisesti kaikissa muissakin elämän ratkaisevissa käänteissä. Vaikka kakku koostuu melkein täysin hedelmistä ja alkoholista, siinä ei ole inhottavia sukaatin tai maraschinokirsikan tyyppisiä palasia. Resepti vaikuttaa muutenkin jännältä. Yleensä testaan ruokaohjeet ennen kuin jakelen niitä, mutta alla ilmenee miksi en tällä kertaa tee niin. Ohessa käännös euromittoihin ja syömäni kakun lähtöaineisiin.

Jamaican Black Fruit Cake

450 g rusinoita
225 g korintteja
100 g kuivattuja luumuja
2 1/2 dl tummaa rommia
8 dl fariinisokeria
225 g voita
6 kananmunaa
225 g vehnäjauhoa
1/2 tl leivinjauhetta
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl kanelia
1/4 tl neilikkaa
1/4 tl maustepippuria
(100 g kuivattuja kirsikoita)
(100 g pähkinämurskaa)

Murskaa kuivatut hedelmät tehosekoittimessa tai yleiskoneessa ja pane kannelliseen säilyketölkkiin maustumaan 1,5 dl:aan rommia kolmeksi viikoksi – kolmeksi kuukaudeksi. Ravista parin päivän välein ;)

Sulata 5 dl fariinisokeria paksupohjaisessa kattilassa ja hauduta se hyvin tummanruskeaksi. Jäähdytä. Vatkaa yhteen voi ja loput (3 dl) sokerista. Lisää munat yksi kerrallaan, rommissa uineet hedelmät liemineen, ja sitten jäähdytetty tumma sokeri. Lisää kuivat aineet (ja pähkinät). Kaada 25-senttiseen leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaan (tai paperivuoilla verhottuun muffinssipannuun). Paista 150 C:ssa 2-2,5 tuntia. Ota jäähtymään. Lorauttele loppua rommia kakkuun muutamassa erässä jäähtymisen aikana. Anna kakun olla vuoassaan 2-7 päivää ennen kuin kumoat sen tarjolle.

Luvassa on siis melkoista pitkäjänteisyyttä ja don’t worry – be happy -asennetta vaativa urakka. Tämä viesti on keltainen tarralappu itselleni että muistan ensi marraskuussa – tai ehkä syyskuussa – tai ehkä huomenna – ryhtyä vaadittaviin toimenpiteisiin.

Työtoverini täti Jamaikalla on ilmeisesti pistämässä pystyyn bisnestä joka lennättelee näitä hedelmäkakkuja vakuumipakattuina ympäri maailmaa. Tai siis heti kunhan saa ensin rakennettua tien talostaan vuorten ja sademetsän läpi sivistyksen pariin. Koska kyseinen täti on kuuluisa kaikenlaisista muistakin taivaallisista herkuistaan, yritän tupata mukaan seuraavalle sukulointimatkalle. Sitä odotellessa kakun voi tilata täältä.

Bonuslahjana vielä maailman paras hedelmäkakkuaiheinen novelli: Truman Capoten A Christmas Memory. Tiedän, tiedän – mutta meillä on yhä joulukuusi olohuoneen nurkassa.

Kiersin Uutta Seelantia vuokraamallani autolla, ja ajoin sattumalta Ohiwa Oyster Farm -osterifarmin ohi Bay of Plenty:n eli vapaasti käännettynä Runsauden lahden rannalla lähellä Whakatanen pikkukaupunkia, jossa päädyin viettämään uudenvuoden aattoa. Farmi oli jäädä näkemättä, kun viitisen kilometria ohi ajettuani pysähdyin lukemaan Lonely Planetia, ja maininta siitä osui silmiin. Koska päivän ajourakka oli jo lopuillaan, ja muutenkin sopivasti pikkunälkä, päätin tehdä u-käännöksen ja käydä katsastamassa tämänkin nähtävyyden. Rannalla olevan myyntikojun tiskillä oli pitkä jono paikallisen näköisiä asiakkaita, mistä päättelin ruuan olevan hyvää. Vartin jonotuksen jälkeen pääsin tilaamaan tusinan ostereita, ja hetken odoteltuani olin hieman hämilläni saadessani käsiini lämpimän sanomalehtipaperiin käärityn nyytin. Luulin nimittäin tilanneeni raakoja ostereita, mutta koska en niitä eksplisiittisesti pyytänyt, sain ne paikallisittain oletusarvoisesti leivitettyinä ja uppopaistettuina. Tyydyin kuitenkin kohtalooni, ja valitsin pöydän rannalta, käärin nyytin auki ja aloin hieman skeptisenä popsia osterinugetteja. Epäilykseni vaihtui silmänräpäyksessä ihastukseksi, kun mainion maukas rasvainen leivitys ja sisältä merellisen suolaisena purskahtava osterinliha sekoittuivat toisiinsa. Tilaamani tusinan sijaan sain reilut parikymmentä osteria, ja pikkuvälipala muuttuikin täyttäväksi ateriaksi.

Anna ei vieläkään liene vakuuttunut: oikeanpuoleinen kuva on vuoden takaiselta yhteiseltä matkaltamme Yhdysvaltojen etelävaltioissa Louisianassa, Mississippissä ja Alabamassa. Ehdimme käydä New Orleansissa ennen sen tuhoutumista hirmumyrskyssä, ja paikallinen erikoisuus siellä on Po’boy, usein merenelävillä täytetty leipä. Po’ boy sai nimensä 1929, kun New Orleansin raitiovaunutyöläiset olivat neljä kuukautta lakossa, ja nämä “poor boys” saivat ilmaisia leipiä eräältä ravintoloitsijalta. Sekä Anna että minä halusimme tietysti kokeilla näitä hassun kuuloisia leipiä, ja tilasimme molemmat osteri-Po’boyt. Saamamme mitäänsanomaton valkoinen leipä salaatinlehdellä, parilla tomaatinviipaleella ja uppopaistamalla mauttomaksi korvennetuilla ostereilla täytettynä oli mieleenpainumaton pettymys, minkä vuoksi Uuden Seelannin lämmin yllätysnyytti aluksi säikäytti. Mutta toisin kuin louisianalaiset, ne olivat herkullisia. Aikuisten oikeasti.

Hyvää uutta vuotta! Viime viikkoina blogaamiseen ei ole jäänyt juurikaan aikaa, eikä se kieltämättä ole kauheasti pyörinyt mielessäkään :) Vajaa viikko Uudessa Seelannissa on takana, ja kokemukseni kiwicuisinesta ei ihan mennyt yksiin Lonely Planetin matkaoppaan kanssa, joka hehkutti mitä eriskummallisimpia fuusioruokia. Eipä silti, joka päiväksi löytyi hyvää syötävää.

Potentiaalisille salakuljettajille vihje: Aucklandin lentoasema näyttää työllistävän epäluuloisimmat, hitaimmat ja tarkimmat tullinatsit, joihin tähänastisilla matkoillani olen törmännyt. Kirjoitin maahantulokorttiin totuudenmukaisesti ammatikseni opiskelijan, minkä lisäksi kerroin tuovani maahan maiharit. Kiwit ovat paranoideja ulkomaisten biohasardipöpöjen kanssa, joten karkeakuvioiset kengät kaiken mahdollisen syötävän, eläin- ja kasvikuntapitoisen lisäksi pitää ilmoittaa isojen sakkojen ja takavarikoinnin uhalla. Tämä riitti siihen, että päädyin tullin tarkastusalueelle, jossa laukut purettiin pikkutarkasti. Vuoroani ainakin 45 minuuttia odotellessani katsoin, kuinka ihmisten huolellisesti pakkaamat tavarat purettiin yksi kerrallaan, hiemankin isommat läpivalaistiin samalla matkustajia kuulustellen. Kun oma vuoroni tuli, suurin mielenkiinto kohdistui lentolippuuni ja faktaan, että olin kertonut olevani opiskelija. Kun hidasteleva tullivirkailija vartin lippujani pällisteltyään kysyi: ”miten sinulla on varaa tällaiseen matkaan”, sain vain vaivoin itseni hilliten selitettyä työskennelleeni vuosia ennen koulun penkille paluuta. Kun tämä selvisi, pääsin piinasta muutamassa minuutissa. Varsikenkien vaarallista pohjakuviota ei loppujen lopuksi edes katsottu, ja muutkin tavarat plärättiin läpi hyvin pintapuolisesti niitä rinkasta purkamatta.

Vuokrasin auton Aucklandin lentokentältä, ja vasemmalla puolella vain kahdesti pari minuuttia Dublinissa ajaneena olin kolaroida ensimmäisessä isossa risteyksessä. Automaattiin tottuneena tilannetta ei lainkaan helpottanut manuaalivaihteinen auto, jossa vaihdekeppi oli myös väärällä puolella. Vasemmalla ajamiseen tottui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja pian se tuntui täysin luonnolliselta. Kaikki Uudessa Seelannissa käyneet kehuvat maata ylen määrin, ja nyt omin silmin nähneenä minun on pakko yhtyä tähän kuoroon. Kaikkialla on todella nättiä, ja maa on kuin luotu automatkailuun. Jos Ruotsin hyvinhoidettu maaseutu, Puerto Ricon kumpuileva trooppinen luonto ja Itävallan vuoristomaisemat yhdistettäisiin, lopputuloksena olisi jotain Uuden Seelannin kaltaista.

Ensimmäisenä iltana en jaksanut panostaa lentokoneessa nukutun yön, 11 tunnin aikaeron ja kolmen tunnin automatkan jälkeen ruokapuoleen, vaan tyydyin takuuvarmaan Subwayn tonnikalasubiin. Seuraavana päivänä olin jo paremmassa iskussa, ja löysin Tauposta mukavanoloisen ruokapaikan, jossa tilasin Beef and Guinnessia. Annos oli tuhti lautasellinen oluessa mureaksi haudutettua naudanlihaa vihannesten ja valkosipulileivän kanssa. Täyttävää, mutta ei mitenkään mieliinpainuva kokemus.

Piet eli yleensä lihatäytteiset, voitaikinakuoriset pienet piiraat ovat supersuosittua pikaruokaa, ja niitä myydään joka paikassa ravintoloista supermarketteihin ja huoltoasemiin. Ne olivat myös todella halpoja, 1-2 euroa kappale yhden riittäessä lounaaksi. Piet ovat hyvin yleisiä monessa muussakin entisessä Ison Britannian siirtomaassa. Söin niitä useamman kerran, enkä pettynyt kertaakaan.

Toinen joka ruokakaupan hyllyllä ollut vakituote oli Cornish Pie, puikulan muotoinen, jauhelihatäytteinen ja taikinakuorinen leivonnainen. Kokonaisuus oli mielestäni hieman kuivakka ja raskas, mutta en syönytkään omaani ketsuppiin hukutettuna, kuten yksi aussityttö neuvoi tekemään illalla syöntiohjeita kysellessäni.

Amerikassa pidin yli kaiken wingseistä eli kanansiivistä, joiden valmistuksen ylimmän asteen on saavuttanut Bostonin länsipuolisessa Framinghamissa sijaitseva Tennessee’s Barbeque. Heidän BBQ-maustetut ja tuntikausia hitaasti savustetut siivet olivat kerta kaikkiaan suussa sulavia, mutta ilmeisen epäterveellisiä. Niinpä olinkin melkoisen yllättynyt, kun löysin kaikista Uuden Seelannin ruokakaupoista eri tavoin maustettuja greenshell (tai green bearded mussels eli vapaasti käännettynä viherpartaisia) simpukoita. Suosikkini olivat barbeque-kastikkeella maustetut savustetut simpukat, ja vaikkakin kylmiä, niiden makuelämys vastasi hyvin läheisesti suuresti rakastamiani wingsejä. Ja uskallanpa väittää, että lautasellinen simpukoita on terveellisempi lounas kuin lautasellinen kanansiipiä. Anna voi alan ammattilaisena vahvistaa tai kumota tämän väitteen :)

Muut kokeilemani maut olivat valkosipulilla maustetut ja pelkästään savustetut. Kaikki olivat yhtä hyviä, ja viimeisenä iltana tapasin Thamesissa Uuteen Seelantiin tulleen britin, joka ei koskaan palannut kotiin. Hänen naamalleen levisi iso hymy kun kerroin pitäväni simpukoista, hän oli kuulemma myös addiktoitunut niihin. Tästä virisi mukava simpukkakeskustelu, ja pian hän oli taikonut jostain minulle saaren pohjoisosassa sijaitsevan savustamon käyntikortin kehoittaen kysyä sieltä, miten savusimpukoita valmistetaan. Aionkin ottaa tämän tehtäväksi heti Suomeen palattuani, sinisimpukoitahan saa edullisesti liki ympäri vuoden, vaikka ne ovatkin aavistuksen pieniä tähän tarkoitukseen.

Kun tiesin jo pitäväni simpukoista ja piiraista molempien ollessa kansallisherkkuja, oli vain ajan kysymys milloin löytäisin simpukkatäytteisen piiraan. Kun osasin sellaista etsiä, niitä löytyikin helposti. Kermainen simpukkatäyte ja mehevä voitaikinakuori tekivät mussel piestä todellisen makunautinnon, eikä sen pistäminen tuulensuojaan viinitarhan kupeessa istuskellen ainakaan haitannut makua.

Lopuksi vielä lyhkäinen resepti. En ole koskaan pitänyt vaahtokarkeista sellaisenaan, mutta nämä olivat hyviä:

Paahdetut vaahtokarkit

pussillinen vaahtokarkkeja
30-40 cm pitkiä ohuita puutikkuja
iso nuotio
joukko mukavia ihmisiä eri puolilta maailmaa
eteläisen pallonpuoliskon kirkas tähtitaivas
täydellinen hiekkaranta tyynen valtameren äärellä
kitara ja joku, joka osaa soittaa sitä

Sytytä nuotio hyvissä ajoin lämmittämään, ja keräytykää istuskelemaan sen ympärille. Laita vaahtokarkkipussi kiertämään. Paahda vaahtokarkkia tikun nenässä viitisen minuuttia tai kunnes hiukan mustunut ja keskusta sulanut pehmeäksi. Syödään heti nuotion lämmöstä, tähdistä ja hyvästä seurasta nauttien.

Matka alkaa nyt siis olla takana, ja Australiastakin kertyi jonkin verran ruokajuttuja. Ei tosin ihan niin paljon, kun alussa oletin. Muuta tekemistä kun oli niin paljon… Mutta kunhan ehdin tässä kotiutua ja saada unirytmin kuntoon, luvassa mm. kengurunmetsästystarinaa.

Pizza lienee ruoista arkisin. Aivan turhan usein syön hohdottoman noutopizzaviipaleen tietokoneen ääressä työlounaaksi. Mutta aivan identtisistä raaka-aineista saa pienin muutoksin kovin erimakuisia lopputuloksia. Seuraavaksi kaksi poikkeamaa peruskaavasta: niitä kehtaa tarjota vieraillekin.

Ensimmäinen pizzasuosikki edustaa pannupizzoja joihin leimauduin jo varhain. Ekat ihan omat ravintolalaskuni tein nimittäin Pizza Hutissa aikakautena jolloin Super Supremet olivat juuri rantautuneet Suomeen (mulletit ja happokäsitelty vaalea denim olivat tuohon aikaan myös tosi in). Ainakin Jenkeissä Pizza Hutin loiston päivät ovat kaukana takanapäin. Toimipisteet näyttävät siltä että niistä saa tubin tai ulkoloisia. Supremen päällä on outoja pipanoita jotka voisivat olla eläinkaupasta peräisin. Ohi ovat ajat sitten ajaneet lukuisat kilpailijat, kuten deep dish pizzan ketjukonseptiksi nostanut chicagolainen Pizzeria Uno. Tässä kotitekoinen paksunpaksu pizza joka ei poikkea esikuvastaan ainakaan huonompaan suuntaan.

Chicago Deep Dish Pizza

1/2 hiivapalaa
2 1/2 dl kädenlämmintä vettä
1/2 dl ruokaöljyä
2 rkl oliiviöljyä
5 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maissijauhoa tai maizenaa

Vaivaa kimmoisaksi taikinaksi (10 min lihastyötä tai oma Kitchen Aid auttaa). Kohota lämpimässä parikymmentä minuuttia. Painele kohonnut taikina syvään, n. 25-30 halkaisijaltaan olevaan korkeareunaiseen piirasvuokaan.

n 100 g tuoretta tai tankomozzarellajuustoa puolen sentin paksuisina viipaleina
iso tölkki kokonaisia tölkkitomaatteja ilman lientä
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
2 valkosipulinkynttä ohuina viipaleina
3 rkl parmesaani- tai grana padano -raastetta
3 rkl oliiviöljyä

Juusto ladotaan mukulakivimäisesti pohjalle ja muut kerroksina tässä järjestyksessä sen päälle. Paista 250 asteessa 35-40 minuuttia tai kunnes pizzan kuori alkaa olla kullankellervä.

***

Kun lopulta selviydyin Italiaan asti, pizza-avaruuteeni aukesi vielä uusi ulottuvuus. Miespuoliset paikalliset ystäväni söivät yleensä iltapalaksi pizzan per henki ja jälkiruoaksi puolikkaan margheritan. Aloin tajuta yksinkertaisuuden kauneutta. Toinen avaus oli että pizzan ei tarvitse koostua tölkkiananaksesta, vaan kiviuuninkuumaan rapeaan lättyyn voidaan lisätä tuoreet päällysteet joita ei ole syytä kuumentaa; jääkaappikylmää ricottaa, prosciutto crudoa, kylmäsavukirjolohta, tai bresaola-lihaleikettä ja rucolaa.

Paras ikinä syömäni pizza taitaa olla kotoisin räikeästi valaistusta pizzeriasta keskeltä Po-joen tasangon sumuista tyhjyyttä jostain Bolognan ja Ferraran väliltä: siellä pizza venytettiin ohuenohueksi (“super tirata”, “tiratissima”) ja päällä oli tuoreita herkkutatteja ellei peräti tryffeleitä.

Kaasu- tai sähkökäyttöisellä kotiuunilla ei tietenkään pääse puulämmitteisen uunin tuloksiin, mutta oheinen resepti tuottaa suotuisana päivänä – kuten tänään – ihan kelvollisen kotiversion italialaisesta peruspizzasta. Fiinit päällysteet viimeistelevät elämyksen salonkikelpoiseksi. Taikinasta tulee kaksi pizzaa ja riittävästi ruokaa kahdelle hengelle (ja ehkä vähän tähteitä).

Parsa- ja poropizza

2.5 dl kädenlämpöistä vettä
1/2 palaa hiivaa tai 1 pss kuivahiivaa
6 1/4 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl oliiviöljyä
(ripaus suolaa)

Vaivaa kimmoisaksi hiivataikinaksi, kohota 30 min lämpimässä.

Parsatäyte
1-2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulin kynsi
1 tlk tomaattimurskaa, valuta tölkistä hieman nestettä pois
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
1/2 nippua vihreää parsaa (esim 8 vartta) tai 1 tlk vihreää säilykeparsaa
1 rkl oliiviöljyä + 1 murskattu valkosipulinkynsi
mozzarellajuustoraastetta

Laita uuni kuumenemaan 225-250 C:een.
Kuullota valkosipulia hetki kuumassa öljyssä, lisää tomaattimurska ja yrtit, ja kiehuta sen verran (5-10 min) että neste suunnilleen haihtuu seoksesta pois.

Jos käytät tuoretta parsaa, napsauta roskiin varsien puumainen alaosa (n. 5 alinta senttiä). Esikeitä parsanversojen nuppupäitä noin minuutin kaksi kuumassa suolavedessä.

Kaulitse puolet taikinasta leivinpaperille noin 30 sentin läpimittaiseksi pizzapohjaksi. Jollet halua paksua pullapohjaa, älä anna enää nousta, vaan hiero taikinapyörylän pintaan muskattu valkosipulinkysni ja liraus oliiviöljyä. Dumppaa päälle tomaattisekoitus. Asettele pinnalle parsanvarret, ripota päälle reilusti mozzarellaraastetta, paista heti 10-12 min tai kunnes pizzan reunat alkavat näyttää kypsiltä.

Porotäyte
valkosipulinkynsi
mozzarellaraastetta
rucolaa
kylmäsavuporoleikettä (tai bresaolaa)
merisuolaa

Pyörittele jäljelläolevasta taikinanpuolikkaasta toinen 30-senttinen pizzakiekko, hankaa pintaan valkosipulimuska ja öljy, peittele mozzarellaraasteella, ja paista 225-250 C:ssa 10-12 min. Kun pizza on kullankeltainen ja kupliva, ota uunista. Ripottele kuuman pizzan pintaan runsaasti rucolaa, 4-5 isoa siivua kylmäsavuporoa tai bresaolaa, ja vähän karkeaa merisuolaa.

Katuja kansoittavat monenlaiset tuoreet siirtolaiset: helleenien ja egyptiläisten lisäksi ainakin joka sortin latinot, bangladeshilaiset, kroaatit, brasilialaiset ja albaanit. Edullisia ja kotoisia ravintoloita on valtavasti. Lasi Brooklyn Lageria Brickissä ja jälkiruokaostokset Broadwaylla sijaitsevassa kreikkalaisessa leipomossa edustavat äärimmäisen suositeltavaa ajanvietettä. Syömään päädymme silti melkein aina kreikkalaiseen Stamatikseen kivenheiton päähän Broadwayn N/W-metroasemasta.

Stamatikseen on mentävä ajoissa, sillä muuten hillittömästä taramasalatan, hyvän leivän, souvlakin, tsatsikin, lampaankyljysten ja sitruunaperunoitten ahnehtimisesta seuraa hirveä ähky – puhumattakaan Mythos-oluen, retsinan ja karahvipunaviinin aiheuttamista painajaisista. Talon piikkiin saapuu aina vielä jälkiruoka siinä vaiheessa kuin ei jaksaisi enää palaakaan.

Stamatiksen vuoksi emme juurikaan laita kreikkalaista ruokaa kotona ajoittaisia feta- ja oliivi-mässääjäisiä lukuunottamatta. Seuraava reseptit ovat kuitenkin kulkeneet jo pitempään matkassamme. Ne ovat alkuperältään hämäriä ja autenttisuudeltaan todennäköisesti K-kaupan Väiskin tasoa. Suosittelen silti kokeilemaan. Jos inhoaa lammasta voi tyytyä nautaan tai nautasikaan. Mintun ja rusinat voi jättää pois jos ne oudoksuttavat. Itse kierran aniksen kaukaa kaikessa muussa paitsi lontoonrakeissa, mutta ouzoakin lihapullataikinaan voi lorottaa jos sitä sattuu kaapista löytymään.

Pseudokreikkalaiset lampaanjauhelihapullat

1/2 kg lampaanjauhelihaa
2 viipaletta paahtoleipää tai muuta vaaleaa leipää murennettuna
1 muna
1 tl timjamia
(1 tl kuivattua minttua)
(1/2 dl keltaisia rusinoita)
1-2 murskattua valkosipulin kynttä
1 tl suolaa
1 tl vastarouhittua mustapippuria
1 hienoksi silputtu sipuli

Pyörittele edellämainitusta aineksista sekoitettu taikina pieniksi lihapulliksi korppujauhoissa. Paista niukassa oliiviöljyssä pannulla pyöritellen noin 10 minuuttia. Näiden kanssa hyvä kastike on nopea…

Tsatsiki

Sekoita yhteen
2 dl rasvaista maustamatonta jugurttia, Bulgarian- tai kreikkalaista
1 murskattu valkosipulin kynsi
noin 5-10 cm pätkä kurkkua karkeasti raastettuna ja kuivaksi puristettuna
2 tl valkoviinietikkaa
suolaa ja vastarouhittua mustapippuria mausteeksi

Lohkoperunat

Suomessa näitä saa esivalmiina kaupan pakastealtaista. Mutta helppoja ovat itsekin tehdä.
2-3 keskikokoista kiinteää perunaa / aterioitsija
oliiviöljyä
Herbes de provencea, timjamia tai rosmariinia
merisuolaa

Lohko perunat ja esikeitä niitä 4-5 min suolatussa vedessä. Valuta, siirrä kevyesti öljyttyyn laakeaan uunivuokaan, pirskota vähän lisää öljyä päälle. Paista uunin ylätasolla 225 asteessa reilut 20 minuuttia tai kunnes ovat kultaisia. Ripottele valmiitten lohkoperunoiden päälle merisuolaa ja mausteyrttejä.

Näiden lisäksi teemme yleensä vielä salaatin tomaatista, kurkusta, kotoa löytyvistä vihreistä lehdistä (mixed greens tai baby spinach) ja vinaigretesta (1 tl balsami-, valko- tai punaviinietikkaa, 3 tl oliiviöljyä, veitsenkärjellinen Dijon-sinappia, kaksi ripausta sokeria ja ripaus suolaa).

Maan ruokakulttuuri on omaperäinen ja ikivanha. Meksikon lipussakin kotka hengailee kaktuksen päällä ahmimassa käärmettä. Me söimme jalkakäytävillä, neonputkikojuissa, pikaruokaloissa, leipomoissa, turistirysissä ja juppiravintoloissa. Nauttimamme ruoka oli useimmiten herkullista, mutta se muistutti tuskin ollenkaan muualla maailmassa meksikolaisissa ravintoloissa tarjoiltua “meksikolaista ruokaa”. (Teksas-reissujen saldona olen alkanut uskoa että meksikolaisesta ruoasta poistetaan USDA:n määräyksestä maku välittömästi rajalla, tuloksena Tex-Mex.)

Ciudad de Méxicosta sormiin tarttui yli kaiken muun makea tuoreen maissitortillan ja limetin yhdistelmätuoksu. Hypnoottista ajanvietettä oli notkua verkkaisasti etenevällä lounaalla jalkakäytävän kansanravintolassa ja katsella kuinka poliisi laskostelee luotiliivinsä ja kiväärinsä nurkkaan pois tieltä ja kuinka teinityttö taputtelee maissitaikinan palloiksi, litistää pallot muovipussien välissä tortillaprässissä, ja paistaa ne kuumalla metallilevyllä kypsiksi pehmeiksi tortilloiksi, jotka pian päätyvät lautasliinan sisässä pöytäämme.

Hyvin meksikolainen tapa käsitellä mitä hyvänsä eteenkannettua ruokaa vaikutti olevan energinen suolaus ja limettimehun lisäys. Jokapaikan lisäkkeitä olivat myös maustekastikkeet salsa verde ja roja, Pueblassa usein suklaisena.

Matkamme oli hyvin lyhyt ja monta keskeistä herkkua jäi kokonaan kokeilematta. Mieleenpainuvimpia lasiini ja lautaselleni kerinneitä Meksikon makuja:

• Flor de Jamaica – punaiset kuivatut kiinanruusun kukat joista tehdään mehukattimaista jokapaikan virvoitusjuomaa; törmäsin kukkaan myös tacon täytteenä.

• Nopales eli kypsennetyt suikaloidut vihreät kaktusnuput.

• Heinäsirkat – pikkupurtavana tai tortillantäytteenä: lisukkeittensa ansioista maistuivat hyvältä, mutta niiden omaa (olematonta?) makua oli vaikea tunnistaa valkosipulin ja chilin läpi. Ehkä mukana oli ilkeämpiäkin mausteita: USA:n puolella on rajoitettu oaxacalaisten kuivattujen heinäsirkkojen myyntiä viranomaisten mittaamien korkeiden lyijy- ja elohopeapitoisuuksien vuoksi.

• Pozole: lämmittävä ja ruokaisa salsa- tai lihaliemipohjainen keitto, jossa oli valtavia turvonneita maissinjyviä (vähän kuin märkää pop cornia) lihariekaleiden, sipulin, retiisin, oreganon, chilien ja salaattisuikaleiden alla.

• Nyyteissä hajoavan kypsäksi haudutettu vuohenliha.

• Tamarindimehu – hapanimelä maku oudon lähellä Coca-Colaa.

• Sattumat: unohda pelkät paistit ja fileet, Meksikossa ruhot käytettiin tarkkaan. Alkuliemestäni esimerkiksi pulpahti lusikkaani herkkupalana kokonainen kanan maksa suonineen kaikkineen.

• Huitlacoche – maissintähkän pinnalla kasvava home; näytti ja maistui homejuuston homeelta, herkullista esimerkiksi lihan täytteenä.

• Rosca de reyes – vaikutti siltä että jokaikinen perhe raahasi loppiaiseksi kotiin Meksikon värisin sokeroiduin hedelmin koristellun voipullakranssin: kranssi vaati kulkeakseen iso pizzalaatikon tapaisen virityksen jonka läpimitta vaihteli yleensä puolesta metristä metriin.

• Suunnaton viehtymys diminutiiveihin paitsi kielessä myös yllättäen kaupan kaljahyllyssä. Monista meksikolaisista bulkkioluista oli saatavissa söpö kääpiöversio. “Coronita” taisi olla yleisin, mutta nautin myös tummaa pikku-Indiota loppiaiskranssin seurana.

Reissun edellä jääkaappia eriasteisista mikrobiviljelmistä tyhjentäessä käteen osui kauhea virheostos, pari kuukautta vanha guacamole-purkki. Töhnän maku oli alkujaankin laimea ja teollinen, mutta amerikkalaiseen tyyliin lisäaineita oli sen verran että mönjä näytti edelleen kammottavan syömäkelpoiselta ja lensi siksi roskiin.

Pastanjauhajatkin puhuivat hiljan guacamolesta, joten tässä tölkkiversiota oleellisesti parempi resepti, joka on peräisin muutaman vuoden takaiselta joulunalusreissultani Santa Fe’hen. Ah! Sievän pikkukaupungin punertavat savitalot lepäilivät lumen alla – ja jokaikinen talo oli koristeltu punaisia chili-ristroja imitoivilla jouluvaloilla. Chiliä oli jopa joulunekuissa… ja jälkiruokana unelmankeveitä hunajaan dipattavia sopaipillaseja.

Tiedän että Taikinapoika ja minä olemme vahvasti eri mieltä siitä mikä on ideaali guacamolen koostumus – veljen versio on hyvin erilainen, silti herkullinen. Itse vastustan tomaattia tässä ruoassa. Uudessa Meksikossa on tapana sotkea guacamoleen tomaatteja vain kesäisin kun tomaatit ovat oikeasti herkullisia – lisää paikallisista perinteistä Huntley Dentin mainiossa kirjassa Feast of Santa Fe. Toisinaan suosimassamme Mama Mexico -ravintolassa Manhattanin Upper West Sidella (“go early or go deaf” – paikka on yleensä tupaten täynnä ja siellä raivoaa äärimmäisen meluisa mariachibändi) tämä sama guacamole valmistetaan pyynnöstä näytösluontoisesti asiakkaan pöydässä.

Talviguacamole

1 kypsä avocado
1/4-1 limetin mehu, hädässä saman verran sitruunamehua
1 pieni murskattu valkosipulin kynsi, keskellä oleva vihreä itu poistettuna
1/2 – 1 rkl oliiviöljyä
ripaus suolaa ja mustapippuria
(tuoretta korianteria)
(hiukan vihreää chiliä)

Halkaise alligaattoripäärynä, kaiva siitä lusikalla kivi ulos, ja hakkaa hedelmäliha kermamaiseksi tahnaksi kulhossa yhdellä tai kahdella lusikalla. Jos tarvitset yleiskonetta, hedelmä on liian raaka ja ruoka pilalla – sori. Lisää muut ainekset. Säädä happamuus mieleiseksesi annostelemalla limetin mehua asteittain ja maistelemalla välillä. Tarjoa tortilla chips -maissilastujen kanssa tai tacojen päällä.

Pari teknistä juttua avocadoista. Suosin tavanomaista tummanvihreää ja ryppyistä tyyppiä. Joskus kaupoista löytyvä jalkapallonkokoinen vaaleanvihreä avocado on parilla pistokokeella maistunut vain vetiseltä. Painan avocadoa varovasti: kypsä antaa vähän periksi. Raa’asta avocadosta ei kannata guacamolea tehdä – rakenne on väärä ja maku kauhea. Avocadon pitää olla niin pehmeä, että sisuksen voi muhentaa lusikalla sitä vääntämättä ;) Koska usein saatavilla on vain raakoja avocadoja, pistän hedelmän muovipussiin kypsymään päiväksi pariksi tomaatin kanssa (tomaatti seurustelee avocadon kanssa etyleenin välityksellä, joka on käsittääkseni kaasumuotoinen kasvua signaloiva hormoni…) Jos avocadossa puolestaan halkaistaessa on ruskeita viiruja tai laikkuja, se on jo liiankin kypsä ja kolhiintunut. Koska avocadon ostaminen on venäläistä rulettia pienin panoksin, kannattaa ostaa ja kypsyttää pari hedelmää kerralla.

Avocado muuttuu hapettuessaan ruman mudanväriseksi. Oletan että askorbiinihappo estää tämän prosessin, eli siksi guacamole kylvetetään yleensä sitrusmehuissa. Jos teet tahnan etukäteen, lisää sitrus heti, ja varmuuden vuoksi painele vielä guacamolen pintaan tiiviisti elmukelmu hapetusta vähetämään. Meillä tätä ongelmaa ei ole, koska guacamole syödään hartaasti ja heti, viimeisistä nokareista taistellen.

Myöhästymisestä kertovan kuulutuksen puoli tuntia venähti kolmeksi. Tämä tietysti harmitti, sillä läppärin lataaminen terminaalissa oli jäänyt puolitiehen, ja odottelu olisi ollut paljon mukavampaa loungessa kuin ahtaalla turistipaikalla. Pääsin ennen lentoa vielä vanhasta muistista Lufthansan Senator-loungeen, jossa oli selvästi panostettu ruokatarjouluun: aikaisemmin ilmaisten juomien lisäksi oli tarjolla ollut vain makkaroita ja keksejä, nyt tarjontaa oli lisätty jauhelihapihvin näköisillä “poultry meat ballseilla”, saksalaisella sipulipiirakalla, tuorejuustotäytteisillä chileillä ja joillain muilla pikkupurtavilla, joita en kiireissäni ehtinyt maistella. Lennon myöhästymisestä vielä autuaan tietämättömänä Nappasin reppuun pullon San Pellegrinoa, pitkällä lennolla kun on kiva olla vesiomavarainen.

Singapore airlinesin ruoka oli aika samaa tasoa kuin muilla isoilla lentoyhtiöillä, mutta pieniin yksityiskohtiin oli panostettu: juomavalikoimassa oli luonnollisesti Singapore sling -drinkki, ja jälkiruuaksi olisi saanut Magnum-jäätelön. Viivästyminen Frankfurtissa johti tietysti siihen, että jatkolentoni Singaporesta oli ehtinyt jo lähteä sinne laskeuduttuamme. Singapore Airlinesin loistavan palvelun jälkeen myöhästymisestä ei jäänyt edes paha mieli: hotelli, taksit ja ateriat maksettiin täysin oma-aloitteisesti, ja virkailija vielä muistutti keskustaan lähtiessäni että “älä vain maksaa penniäkään itse, kaikki on hoidettu puolestasi”. Näin todellakin oli, ja sain viettää mukavan shoppailupäivän Singaporessa. Edellisen käynnin muistot järkyttävästä ihmispaljoudesta korjaantuivat; nyt paikoin oli suorastaan autiota.

Singaporelaiset ovat ylpeitä merenherkuistaan, ja erityisesti chili crab -ruokalajista. Tästä mausteisesta rapuannoksesta on pari variaatiota, suosituimman ollessa chili-kananmunakastikkeessa kypsennettyä srilankalaista taskurapua, ja kuivempi mustapippuriversio. Kokeilin itse chilirapuja, mutta en ollut täysin myyty. Runsaan kastikkeen takia syöminen oli todella sottaista. Koska rapu oli pilkottu kuorineen kastikkeeseen, se oli käytännössä syötävä sormin, ja jälki oli sen mukaista. Hong Kongissa maistamani variaatio, jossa ravut on kypsennetty suuresta määrästä pieniä chilejä tehdyssä höystössä, on mielestäni herkullisempaa ja samalla huomattavasti nautittavampaa helpomman koostumuksensa ansiosta. Hong Kongissa tätä ruokalajia kutsuttiin spicy crabiksi.

Maistoin Singaporessa ensimmäistä kertaa sokeriruokomehua. Törmäsin siihen sattumalta, kun aamulla ostoskeskuksen avautumista odotellessani kiertelin katselemassa aamiaispaikkoja, ja yksi niistä myi erilaisia tuorepuristettuja mehuja. Heidän tiskillään oli kyltti “Sugar Cane Juice $1.90. With Lemon $2.20″. Hetken emmittyäni tilasin lasillisen sitruunalla, ja yllätyksekseni juoma todellakin puristettiin sokeriruo’osta. Kahdesta noin käsivarren mittaisesta kuoritusta ruo’onpätkästä tuli iso mukillinen todella herkullista mehua. Jäin heti koukkuun, ja tilasin lisää kun löysin samanlaisen myymälän eräältä metroasemalta. Mehu oli luonnollisesti makeaa, mutta toisin kuin voisi kuvitella, ei lainkaan imelää. Hyvää, melko miedon makuista, ja mainion virkistävää sitruunan terästämänä.

Samalta metroasemalta löysin japanilaisia mustekalapalloja myyvän pikaruokalan. Söpö mustekalalogo ja hauska ketjun nimi “Japanese Octopus Balls” saivat impulssiostamaan, ja pian olinkin tyytyväisenä metrovaunussa palloineni ja mehuineni. Näitä palleroita myytiin mustekalalla, katkaravulla ja pekonilla täytettyinä. Ne olivat kuin pieniä palloksi paistettuja suomalaisia lettuja tai kreppejä, ja tarjoiltiin kalahiutaleiden kanssa. Maku oli ihan kiva, mutta ei mitenkään mieleenpainuva. Syön jatkossa mustekalani yhä mieluiten marinoituna, keitettynä tai sellaisenaan raakana.

En ole ikinä tajunnut suomalaisten innostusta valmismarinoituun lihaan. Teollinen neonoranssi mönjä hämää kuluttajan uskomaan että parhaat päivänsä ohittaneesta raadonpalasta kannattaa vielä maksaa täysi hinta. En juuri koskaan osta mitään valmiiksi marinoitua – ellei mukaan lasketa satunnaisia sydänkesän kanaa brutale -grillaushetkiä (pallogrilli esiin auton takakontista ja ateria pystyyn minimaalisin välinein tienposkeen). Tekemättä aiheesta fMRI-tutkimusta pystyn nimittäin sanomaan että marinadien sekoittelu vetoaa samoihin primitiivisiin mielihyväkeskuksiin kuin mutavellin sotkeminen pienenä.

Työtoverini häipyi talvisen apeasta New Yorkista Jamaikalle sukuloimaan. Kun työnteon sosiaalinen kontrolli on poissa, löytyy kummasti aikaa ruoanlaittoon ja bloggaukseen. Kaivelin siis kaapeistani esiin kaikki piparimausteet ja kaikenlaista muutakin: sorruin nettireseptiin ja ryhdyin läträämään kaikkien marinadien kuningatarta, jamaikalaista jerk saucea. (Pyörittelin pari päivää sitten käsissäni parin taalan hintaista jerk-marinadipulloa lähimarketissamme. Kiusaus oli voimakas mutta voitettavissa: päätin sittenkin nauttia halvasta aromaterapiasta ja rentouttavasta läträämisestä tekemällä marinadin itse.)

Jamaican Jerk Chicken

1 rkl maustepippuria
1 rkl timjamia
1 rkl sokeria
1 1/2 tl cayenne-pippuria
1 1/2 tl mustapippuria
1 1/2 tl salviaa
3/4 tl muskottia
3/4 tl kanelia
6-8 valkosipulin kynttä viipaleina
1/2 dl oliivi- tai rypsiöljyä
1/2 dl soijakastiketta
1 dl viinietikkaa + 3/4 dl vettä
1 dl appelsiinimehua
1 limetin mehu
3 kevätsipulia tai 1 purjo ohuina viipaleina
1 tuore tulinen chilipippuri tai pari peperoncinoa tai 1-2 kuivattua thaichiliä
iso sipuli silppuna
suunnilleen yhden linnun verran marinoimatonta broileria
(itse käytin 8 reisipalaa, mutta 4 nahatonta rintaleikettä olisi käynyt yhtä hyvin)

Sekoita kaikki marinadin ainekset eli reseptilista sipulisilppuun asti isossa (3 l tai suurempi) kulhossa. Nauti huumaavista maustehöyryistä, koeta olla aivastamatta, ja tarkista että viinietikkaa on riittävästi ennen kun aloitat – muuten homma keskeytyy harmillisesti kauppareissuun. Itse olin vahingossa ostanut koreamarketista vihreäksi jalapeñoksi luulemani tuoreen chilipalon, joka auki leikatessa osoittautui miedon paprikan vahvuiseksi. Improvisoin heittämällä sekaan kaapista pari kuivattua chiliä. Plumpsauttele nahattomat kananpalat upoksiin marinadiin. Anna maustua useamman tunnin ajan tai yön yli.

Jos Taikinapoika olisi täällä, olisin pyytänyt häntä kippaamaan kanapalat marinadista grilliin. Tyylipuhdas jerk chicken on nimittäin nuotioruokaa; optimaalisen maustumisen takaamiseksi kana käsittääkseni sohitaan marinadivaiheessa terävillä kepeillä täyteen reikiä jotta herkullinen maku tunkeutuisi mahdollisimman syvälle. Koska jopa naapurin latinot luopuvat grillikesteistä jalkakäytävällä tähän vuodenaikaan, tyydyin mietolämpöiseen kaasu-uuniin (150 astetta) ja pitkään haudutusaikaan folion alla (90 minuuttia). Kiehauta kunnolla jäännösmarinadi kastikkeeksi. Tämän ruoan kanssa kannattaa tarjota hyvää riisiä ja kuutioita tuoreesta mangosta (jonka päälle ripottaisin ihan vähän suolaa ja mahdollisesti Tabasco-tyyppistä hot saucea).

Aikaa tämän ruoan parissa vierähti ihan kunnolla, vaikkakin suurin osa siitä oli passiivista odottelua, kun ruoka maustui liemessään tai muhi uunissa. Tulos oli maukas ja pikantti kanaruoka, johon olisin ollut supertyytyväinen jos en tietäisi millainen yliaistillinen parin taalan nautinto irtoaisi 145. kadun ja Amsterdam Avenuen tienoilla olevasta jerk hutista tai alakertamme ravintolasta, jonka monet kokit ovat karibialaisia. Tämän keitoksen maku ei ollut yhtä monivivahteinen. Kaipasin myös rapean nahan ja pehmeän sisuksen kontrastia. Tällaista tämä kapitalismin arki on: ruoanlaitto kannattaisi ulkoistaa. Tai sitten seuraavan kerran kokeilen kaupan marinadia…

Pari vuotta sitten talvilomalla Puerto Ricossa yritimme ankarasti ihastua paikallisiin ruokiin, mutta ainoa positiivinen paikallinen ruokaelämys olivat Taikinapojan jäljittämät vastagrillattua maitoporsasta tarjoilevat lechonera-kojut. Loppuajan meitä ravitsivat sieluttomat jenkkiketjuravintolat – tosin muistelen edelleen kaiholla argentiinalaisen ravintolan chimichurria Poncessa.

Mutta lukiessani Polkkapossun ylistystä kookokselle palautui mieleeni madeleineleivoksen lailla vielä yksi hyvä ruoka- tai pikemminkin juomamuisto Puerto Ricosta: käyntimme Bacardin rommitehtaalla San Juanin esikaupunkialueella.

Bacardia markkinoidaan isolla rahalla sinitukkaisille risteilyturisteille perinteikkäällä konseptilla drink this and you’ll f*** more. Multimediaintensiivistä minijunatehdaskiertokäyntiä odotellessa meille kaadettiin anteliaita rommipohjaisia drinksuja, joista yksi on jäänyt pysyvään repertuaariimme. Se koostuu parista jääkuutiosta ja tilkasta Bacardi Cocoa†. Sitten lasi täytetään mahdollisimman runsashedelmälihaisella guavamehulla††. Tätä herkkua löytyy meidän nurkiltamme liki joka bodegasta painavissa Goyan peltitölkeissä, ja Suomestakin muistaakseni ainakin Stockmannilta. Jos ei, guavan voi korvata ananasmehulla: Kolumbus törmäsi ananakseen alun perin jollakin Puerto Ricon lähisaarista.

Toinen Puerto Ricon kookospitoinen lahja maailmalle on piña colada, jälkiruokamainen drinkki jolla kevyesti korvaa aterian. Parikymmentä skandinaaviseen makuun sovitettua perumutaatiota tästä teemasta (ja käyttöaiheita lopulle Malibulle) löytyy innokkailta tanskalaisilta baarimikoilta.

Molempien drinkkien seuraksi suositan jotain mahdollisimman todellisuuspakoista vuosikerta-TV-viihdettä, mielellään 70- tai 80-luvulta (koska Flashdance on jo katsottu, maltan tuskin odottaa siihen asti että postipoika tuo Dallas-saippiksen DVD-version. Tom Cruisen Cocktail toimii myös).
________
†Internetistä käsin ei näe myykö Alko tällaista väkevää: jos ei, tujaus ah-niin-kitschiä Malibua varmaan ajaa saman asian.
††Monesta muusta trooppisesta hedelmästä poiketen tiedän ihan oikeasti millaisessa puussa guavat kasvavat. Eräänä uneliaana iltapäivänä Brasiliassa katselin raukeana kuinka trooppinen lintu nokki guavaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se ruikkasi hiukseni täyteen hyvin guavaista linnunkakkaa. Kunnollista nenäliinaa ei ollut mukana, joten ystävälliset brasilialaiset saivat ihailla pitkän ja hikisen bussimatkan ajan miten kauniin vastavärikontrastin violetti linnunkakka muodosti vaaleisiin hiuksiin.

Taikinapoikaa ja minua yhdistää 50%:sti yhteisten geenien lisäksi jatkuva ruoasta puhuminen ja alituinen uteliaisuus muitten maitten elintarvikkeita kohtaan. Velipoika haeskeli vuohenlihaa Bostonin halal-lihakaupoista ja tuntui testaavan kaikki barbeque-kastikkeet Teksasin taivaan alla. Minä puolestani nautin New Yorkissa asumisessa eniten kaupungin roolista kaikkien kansojen ruokakomerona. Tuskallista taivalta tukkoisilta lentokentillä kotiin lievittää kummasti meditatiivinen hetki kymmenten oliivi- ja fetalaatujen ja ouzoa tihkuvien pullien äärellä kreikkalaisessa Titan Foodsissa Astoriassa. Portugalilaisen Seabras-marketin taivaalliset pasteis de nata-kermapiiraat ja guarana-limonadi tuovat samanlaista lievitystä New Jersey Turnpiken silta- ja tunneliruuhkiin. Ja viime kesänä yhdessä reissatessamme matkan valopilkkuja oli East LA:sta löytynyt meksikolainen jättimarket, josta meillä molemmilla on muistona atsteekkityyliset kaakaonvatkaustikut.

Tänään sattuma tarjosi uuden mahdollisuuden varustautumiseen tulevan viikon keitoskoitoksiin. Iltapäivän autoajelu Long Islandilla Great Neckin ja Manhassetin McMansionien tienoilla kulminoitui äkkijarrutukseen keskellä Queensia korealaisen supermarketin parkkikselle. Sisältä löytyi sokkelo merilevähyllystöjä ja kolmeakymmentä seesamiöljylaatua. Lihapuolelta olisi löytynyt tuoretta pötsiä, kalaosastolta kalmareita, ja vihannespuolelta sananjalkoja ja lootuksenjuuria, jotka valitettavasti jäivät tällä kertaa hyllyyn. Valtavan isosta osaa ruokatarpeita en tunnistaneet edes edustivatko ne kasvi- vai eläinkuntaa.

En ole ikinä käynyt Koreassa, mutta viimaisiin ja sumuisiin talvipäiviin sopii mielestäni mainiosti korealaisten innovoima keripukkilääke, kimchi eli punapippuriin ja valkosipuliin säilötyt maitohappokäytetyt vihannekset – usein kaalia, retikkaa tai naurista. Vaikka sekä Doughboylla että minulla on pitkään ollut haaveena täyttää kotikellari omatekoisilla kimcheillä, hanke jäi taas kerran toteuttamatta. Miksi odotella päivätolkulla kotikäymisen epävarmoja tuloksia, kun tarjolla on parin taalan hintaan tusinoittain toinen toistaan ihanampia valmiita kimchejä välittömästi nautittavaksi? Nappasin mukaan bok choy- ja retikka –kimchejä, sushilajitelman ja jälkiruoaksi vielä hauraanmakeansuolaisia riisikakkuja. Tapaninpäivän illallinen oli valmiina nautittavaksi heti kun oli kerennyt lämmittää vielä kyytipojaksi tilkan sakea. Elimistön puhdistuminen valtimoita tukkivista lanttulaatikon ja rosollin jämistä voi alkaa.

Yritän pitää reissulla silmät auki ja kirjata ylös mielenkiintoisia ruokia. Erityisesti perinteiset aboriginaalien suosimat vompatinkotletit, kengurunpussikeitto sekä maorien laavakivillä paistetut kiwiomeletit saanevat palstatilaa. Luulisin pääseväni matkan varrella aika-ajoin nettiin, joten joitain matkablogauksia on myös luvassa.

Leikki sikseen: toisin kuin vielä kymmenisen vuotta sitten, niin Uusi-Seelanti kuin Australiakaan eivät ole enää kulinaristisia periferioita, joissa syödään “lammasta ja pottuja”. Bill Bryson kertoo maanmainiossa matkakuvauksessaan “Down Under“, kuinka Australiassa vielä parikymmentä vuotta sitten viiniä suuremmassakin kaupungissa tilatessaan saattoi saada vastaukseksi: “is that some poof thing?” Uudessa-Seelannissa, jonne ensimmäiseksi suunnistan, Aasian, Euroopan ja tyynen valtameren alueen maut on hienosti yhdistetty runsaisiin paikallisiin raaka-aineisiin. Kiwi-cuisine tarjoaa muun muassa seuraavia herkullisen kuuloisia ruokalajeja: lammaspurilaita vihanneksilla ja prosciutolla, tonnikala-wasabi-kaviaarisalaattia, kumaralla ja omenoilla täytettyjä porsaanselyksiä riisin ja pinaattipilafin kera, paua-risottoa ja hummerilientä, ostereita merilevä-tempurakuorrutuksella sekä jälkiruuaksi vaikkapa kiwi-jäätelöä. Makoisia hetkiä on siis luvassa :)

Australiassa vietän suurimman ajan maastoauton kyydissä iltaisin nuotion ympärille leiriytyneenä ja tähtien alla nukkuen. Itse metsästetty loimukenguru on toivomuslistalla ;)

Näkemisiin ja kuulumisiin!

Jokin aika sitten panin merkille, että Vii Voanin pakastealtaassa oli laatikollinen kokonaisia durianeja. Eilen lempikauppani valikoimia taas kahlatessani nuo herkullisen näköiset hedelmät sattuivat taas silmään, ja tiedustelin kassalta niiden hintaa. Neljän euron kilohinnalla yli kolmekiloiseen hedelmään investoiminen pisti jo arveluttamaan, mutta kauppias ehdotti heti vaihtoehdoksi valmiiksi kuorittua, pakastettua hedelmälihaa. Kun 450 gramman paketti maksoi vain neljä euroa, ostopäätös oli helppo tehdä.

Parin tunnin pöydällä sulattelun jälkeen avasin paketin, mutta hetken jo luulin saaneeni norsun kivekset tai jotain vastaavaa – konsistenssi kun oli pehmeän kumimainen. Tässä vaiheessa hedelmäliha tuntui vielä aavistuksen kohmeiselta, joten jatkoin tutkimuksia reilun tunnin kuluttua. Vasta nyt tajusin, että hedelmäliha oli käärittynä elmukelmuun, ja vasta sen poistamisen jälkeen durian alkoi etäisesti muistuttaa syötävää tavaraa. Kelmun poisto valitettavasti vain vahvisti jo ennestään pikanttia hajua, jota voisi luonnehtia spurgunkusimaiseksi. Ruokakriitikko Richard Sterlingin kuvaus “its odor is best described as pig-sh*t, turpentine and onions, garnished with a gym sock” on mielestäni hieman liioitteleva, mutta ymmärrän kyllä syyn hotellien duriankielteisyyteen.

Hedelmäliha on todella kuin vaniljakastiketta, ja ilman lusikkaa sitä on turha yrittää syödä. En osaa oikein kuvailla makua, sen verran erikoinen se on. Ei paha, mutta minun kirjoissani tästä hedelmästä ei kruunata kuningasta.