I bought a can of Libby’s pumpkin puré more or less a year ago, but never quite remembered to use it. Finnish Father’s Day was a little while ago, and I wanted to bring something easy yet tasty for the Sunday meal’s dessert. I remembered the pumpkin can, and read the back label which had a pie recipe on it. Since I happened to have all the ingredients at hand, and didn’t have the energy to google for the ultimate pumpkin pie recipe that takes forever to make and requires three trips to specialty stores for exotic spices, I decided to give the can’s recipe a go.

“This is the traditional holiday pumpkin pie. This classic recipe has been on LIBBY’S® Pumpkin labels since 1950. This pie is easy to prepare and even easier to enjoy. Just mix, pour, bake for a delicious homemade tradition.”

And sure enough, the outcome was delicious. For all non-Americans, the taste is really close to gingerbread, yet the consistency is soft and luscious, just like when you soak a handful of gingerbread to a glass of milk and spoon them as a soggy mess – one of my favorite childhood memories…

So here you go, LIBBY’S® Famous Pumpkin Pie, straight from the can’s label.

LIBBY’S® Famous Pumpkin Pie

1.75 dl (3/4 cup) granulated sugar
1 tsp ground cinnamon
1/2 tsp salt
1/2 tsp ground ginger
1/4 tsp ground cloves
2 large eggs
1 can (425 g / 15 oz.) LIBBY’S® 100% Pure Pumpkin
1 can (3.5 dl / 12 fl. oz.) condensed milk
1 unbaked 23 cm / 9-inch (0.9 l / 4-cup volume) deep-dish pie shell
Whipped cream (optional)

MIX sugar, cinnamon, salt, ginger and cloves in small bowl. Beat eggs in large bowl. Stir in pumpkin and sugar-spice mixture. Gradually stir in evaporated milk.

POUR into pie shell.

BAKE in preheated 220°C (425°F) oven for 15 minutes. Reduce temperature to 175°C (350°F); bake for 40 to 50 minutes or until knife inserted near center comes out clean. Cool on wire rack for 2 hours. Serve immediately or refrigerate. Top with whipped cream before serving.

The November issue of Saveur had a tasty and interesting looking recipe titled “Coffee-Crusted Beef Tenderloin”. Because I’m dieting again and need to cook daily in order to know what I eat, a lean tenderloin recipe suited my needs perfectly. The ingredients called for coffee which I love, but also three kinds of chillies – guajillo, ancho and chipotle. In Finland it’s quite difficult to find anything else but Dutch/Israeli grown “green chillies” or “red chillies”. The packages never mention the exact type of the chilli(es) in question. For most people this is ok, as they only want to spice up their dishes a little bit, but a foodie like me could use the species name.

Anyhow, the quest for correct chillies gave me an excuse to spend my lunch hour wandering around the specialty food stores in Helsinki. After a frustrating search I had to settle for those dang “Dutch red chillies” which were the closest thing to mirasol (fresh version of guajillo). Anchos are made by drying poblanos, which are round, green chillies about the size of a golf ball. They are not very hot, but used to add mild heat. The closest thing to poblanos I was able to find was a basket full of habaneros. As many of you know, they are really, really hot. Since I was also lacking chipotles (I only have Chipotle Tabasco), I decided to go for the habaneros as well. This ended up being a good decision for the dish, but not so much for S :D

Because of the lack of proper chillies I had to modify the recipe to use the ingredients I was able to find. I used four stemmed seeded red chillies, half a habanero and a lot of chipotle tabasco for the sauce. During the whole preparation I used disposable gloves, and when the sauce was boiling on the stove the fumes actually made my lungs feel weird. This is why I found it really odd when S came home and tasted the sauce. She didn’t find it hot at all, and ended up eating it by the spoonful. By then I felt stupid for wearing the gloves while handling those “hot” habaneros, and decided to cook the other 1.5 habaneros with the tenderloin in the oven. We even took a tiny bite of the habaneros before cooking, and they didn’t taste that hot. When everything was ready, I kindly offered S one of the cooked habaneros, and she happily accepted – you know, baked bell peppers are super good too… Well, 30 seconds later she came back to the kitchen, desperately looking for milk. And then the uncontrollable drooling started. I was too afraid to take pictures, but you can get a pretty good idea by taking a look at this guy :D

Without further ado, the original recipe from Saveur (the beef itself wasn’t hot at all!):

Coffee-Crusted Beef Tenderloin

Serves 6

1 beef tenderloin, about 1.5 kg (3 lbs)
4 guajillo chillies, stemmed and seeded
2 ancho chillies, stemmed and seeded
4 cloves of garlic, chopped
2.5 dl (1 cup) water
2 chipotle chillies in adobo
1/2 small white onion
2 tbsp light brown sugar
2 tbsp red wine vinegar
3/4 tsp pepper
2 tbsp extra virgin olive oil
2 1/2 tsp coarse sea salt
3 tbsp finely ground coffee
1 tbsp cocoa powder
1/8 tsp ground cinnamon

Toast 4 the guajillo and ancho chillies over medium heat for 4-5 minutes. Soak in 2.5 dl (1 cup) of warm water until soft, about 30 minutes.

Purée chillies, the soaking water, garlic, chipotles in adobo and the onion until smooth. Heat the olive oil in a small sauce pan and simmer until thickened, about 30 minutes. Add sugar, vinegar, 1 tsp salt and 1/4 tsp pepper. Simmer for another 15 minutes or until thickened. Let cool.

Preheat the oven to 200°C (400°F).

Rub the tenderloin with olive oil, salt and pepper. Brush all over with the sauce saving the remainder for another use. Mix the coffee, cocoa powder and ground cinnamon together, and roll the tenderloin in the mixture until completely covered. Let the tenderloin sit for 30 minutes in room temperature.

Roast the tenderloin for 10 minutes, then lover the temperature to 105°C (225°F), and continue roasting until the internal temperature from the thickest part reaches 58°C (135°F).

Let rest for 15 minutes. Slice and serve.

Anna invited S and I for a coffee today and asked me to bring something. Initially I was planning to go there empty handed as Anna always has plenty of super good food prepared, but a couple of hours before the coffee time I started feel bad and began looking for a quick and simple recipe.

I started dieting again a few days ago, but at the same time have been craving to bake something chocolaty and preferably gooey – with these simple preconditions chocolate brownies were an easy choice. Unfortunately the recipe I chose has so many calories I didn’t even dare to calculate the calories per serving. Probably pretty close to a Big Mac :D
Stephanie Jaworski’s Joyofbaking.com has been a good source of baking recipes, and after a quick comparison between her and Nigella’s brownie recipes (picture below) I decided to go with Stephanie’s – only because her recipe called for double the amount of chocolate :)

This recipe calls for A LOT of chocolate – each ready brownie square contains about 45 grams (1 2/3 oz) of it plus tons of butter and sugar. Perfect comfort food, but super bad for the belly. I highly discourage you to try this recipe ;)

I made a grand mistake with my batch: I forgot to fold the hazelnuts and white chocolate chips into the batter. I realized it the minute I put the cake into the oven, but was too bummed to take it out and try to mix them in. The good thing is that now I have a bona fide reason to bake another cake!

Chocolate Brownies

serves 16

650 g (23 oz) 70% chocolate, e.g. Fazer Premium Block 70%
225 g (8 oz) unsalted butter
6 free range eggs, room temperature
500 g (18 oz) granulated sugar
1 tbsp vanilla extract
210 g (1.5 cups) all-purpose flour
1 tsp baking powder
1/4 tsp salt
100 g (3.5 oz) hazelnuts, coarsely crushed
100 g (3.5 oz) white chocolate chips

Preheat the oven to 175°C (347°F). Cover a lasagna pan with parchment paper.

Melt the chocolate and butter in a pot which is sitting in a bigger pot with boiling water. You can expedite this by pre-melting the butter in a microwave. Mix the butter and chocolate to a smooth paste and set aside.

Mix the flour, baking powder and salt together.

Crush the hazelnuts coarsely and fry them on a pan for a couple of minutes until fragrant.

Cream the eggs and sugar until very light, 5-10 minutes. Add the vanilla extract and fold in the butter-chocolate mixture. Fold in the flour mixture, and then the hazelnuts and white chocolate chips.

Pour the batter into the pan and bake for 45 minutes or until a toothpick comes out clean from the center of the cake.

S and I returned from our US road trip last Monday, and somewhere in Indiana S ordered chili with her pulled chicken sandwich. I had completely forgotten that chili even existed. Yesterday I wanted to have something hearty and warming waiting for us when we’d return from our walk by the waterfront. I basically had three options in my mind – a potato, pasta or beans based casserole…

When we crossed the border from Georgia to South Carolina on our way from Savannah to Charleston, we saw a small roadside shack selling Carolina Cider Company’s products. One of the food souvenirs I bought there was a jar of Sweet Fire Bread & Butter Pickles And Peppers. These – albeit by my guess rebadged and manufactured for CCC in TX – are to die for. From the second I opened the jar, I’ve had a huge craving for anything jalapeños.

After this going for a beans based recipe was a no-brainer. The tricky part was to find a recipe – there are literally thousands of them in the net. The following one is based on one I found from the rezipezaar, but modified to my taste. I actually misread the instructions and used coconut instead of cocoa, but I found this chili to be lovely, and S can’t keep her hands off the left overs, so I guess I did pretty good :)

Antti’s Mean Jalapeño Chili

Serves 6-8

3.5 dl (1.5 cups) diluted veal fond
1 can crushed tomatoes
200 g (0.5 lbs) sliced jalapenos
2 tsp coconut powder
2 tsp crushed cumin seeds
1.5 tsp dried oregano
1 tsp crushed fennel seeds
1 tsp ground black pepper
1 tsp salt
2 tbsp granulated sugar
4 cans kidney beans in chili tomato sauce
1 whole single-clove garlic, sliced
2-3 onions
500 g (1 lbs) ground beef
1 dl (6 tbsp) Maizena

Chop the onions and garlic, and fry together with the ground beef until golden brown. Stir in the Maizena and mix well.

Meanwhile combine all other ingredients in a 4 liter (1 quarts / 1 gal) pot. Cook until the chili starts to boil, add the meat and let simmer in low setting for 1-2 hours. If the chili is not hot enough, add some chili / cayenne powder.

Serve as is with ground cheese, with tortillas, or sneak cold straight from the fridge :)

Just back from a weeklong drive around Finland. Maitohorsma is in full bloom all over Finland, and the scenery is incredibly pretty, although a bit repetitive. Trees, trees and a whole lot more trees, dotted with lakes and more lakes.

One of the biggest challenges to traveling in Nordic countries is that in most smaller places, food options are really limited, ranging from dreary to dismal. On many previous car trips, a cheap portable grill in the trunk has been the perfect solution and the provider of some really memorable meals. This time, however, my husband was pretty fussy about his new car: ashes and bits of coal floating anywhere near it was a definite no-no. So before we started out, I had pretty low expectations foodwise – I wondered whether it is possible to travel in Finland for a week without resorting to either one of our recently adopted national dishes, pizza or kebab.

Considering that we didn’t really plan our trip in advance, we managed to eat surprisingly well throughout the trip. We relied on a few Google searches, local newspapers, and asking around. Although my main impression is that the most decent options in smaller places involves seeking out the skillful women who provide mass catering for schools and workplaces, we managed to have a few decent (if not stellar) meals in more gourmet oriented restaurants in larger cities like Kuopio. In general, the average price of a meal in a Finnish restaurant is slightly higher than what I got used to in New York: the quality of food is often a bit lower, as most Finnish customers are not particularly demanding. High quality produce and fresh fish were surprisingly hard to find (nigiri in Oulu – buyer beware). And too many places with chichi aspirations still resort to bizarre finishing touches – what’s with the pea shoots?

Anyhow, it’s good to be back home. The strawberry season is almost over, and I should make a few pretty jars of jam before it is too late. Before that, however, a recipe I have repeated countless times this summer -

The Ultimate Strawberry Daiquiri

serves 2 to 4, depending on the size of the glasses

5 dl ice
125-200 g frozen strawberries (softened for about 15-30 minutes before starting)
0.5 dl sugar
the juice of 1/2 lime
the juice of 1/2 lemon
1 dl dark rum

In a sturdy blender, combine ice, sugar and strawberries. Pour in lime juice, lemon juice and rum. Blend until smooth, the consistency of slush.

Rub the rim of a glass with the peel of the squeezed lime, dip in salt or sugar to create a frosty rim. Pour the daiquiri into glasses and serve.

As you prepare daiquiris a few times, you become more confident with the proportions and can start pouring without measuring. Adaptations are also fun: my current favorite involves equal amounts of ice and frozen strawberries, 2 tbsp of sugar and the juice of 1/2 lime and 1/2 to 1 dl of Bacardi Coco. (I know coconut liqueur sounds incredibly tacky, but I ran out of dark rum and the tequila I bought in Tijuana tastes of pizza herbs. The combination of strawberry and coconut works nicely as a dessert drink).

If you are pregnant or still waiting for the liver transplant, virgin daiquiris will work, too: you can substitute lemon-lime soda (Sprite or 7Up) for the rum. And yes, this is one of the really few recipes where frozen strawberries will work much better than fresh ones.

I’ve always loved grilling, smoking, and barbequing – generally spekaing anything which involves playing with fire :) In Boston I was devastated as I didn’t have a place for a grill. Every time I went to a Home Depot and walked by the long lines of gas and charcoal grills my heart was bleeding. One of the very last things I did in the States before moving back to Finland was buying a couple of Weber grills. They’re horrendously expensive here in Finland, but very reasonably priced in the US. The movers had already packed all my belongings into an ocean container when I drove to the moving company’s warehouse with two huge cardboard boxes and asked them to ship them too. Interestingly I’m not apparently the only crazy European hauling grills from one continent to another. The sales assistant at The Backyard Barbeque in Framingham (where I bought my Weber Q gas grill) told that quite a few people tell them they’re taking the grills to Europe – even as a flight luggage!

But long story short – I have now two nice grills at my disposal, and since the weather was nice, my tummy grumbling and my inner vegetarian squelch by my inner carnivore, I called my brother and asked if he fancied some BBQ. Not surprisingly the answer was affirmative, so I headed to a trusty butcher shop in a nearby mall. I was supposed to buy half a kilo or so of tenderloin (fillet mignon), but then saw Argentinian Beef Angus prime rib roast (entrecôte) on sale. In the States prime rib had been my ultimate pleasure, so I basically impulse bought a 2.5 kg (5.5 lbs) slab of the prime rib roast. This decision would inevitably affect our lunch schedule, effectively turining it to a dinner instead.

While my brother was preparing the fire, I made a dry rub for the roast. I ground the dry spices in a mortar to a coarse powder, which I patted and rubbed all over the roast. The spices stick better if you moisten the meat with water first. The first picture shows the roast with the dry rub applied.

The roast may look small in this picture, but that’s only because the grill is huge – its diameter is 22.5″ (57 cm). I wanted to smoke the roast, which calls for an indirect cooking method. The coals are on the other side of the grill, and the roast on the other on top of a water-filled drip pan. When cooking with a Weber kettle, it’s important to keep the lid on at all times, as it reflects the heat back like a convection oven.

When grilling steaks, quick and hot is ok. When smoking, the temperature is kept low and the meat is cooked for a long period of time. My 2.5 kg roast took 2 hours 45 minutes in the grill, plus an additional 15 minutes in an oven, after which I kept it wrapped in a foil for another 30 minutes to post-cook and keep the jus.

A rough 120 C (250 F) is a desired lid temperature when smoking, albeit some prefer higher, some lower temperatures. I’ve found this to be an ok temp. In a Weber kettle, keep the top vents open, and control the temperature with the lower vents. And don’t let the coals burn out! Keep adding them every now and then during the cooking, but don’t keep the lid open for too long.

When the internal temperature of the roast has reached 46 C (115 F), remove it from the grill, and put in a preheated 200 C (400 F) oven for 15 minutes. After that, wrap in a foil for 30 minutes before carving.

If you have tended the fire properly, and not overcooked the meat, you should find someting like this under the dark, spicy crust:

Stockyard, my favorite steak house in Boston often served horseradish sauce on the side of the prime rib, so that’s what I use at home too. Heat the sauce in a microwave for a little while before serving. Don’t throw the jus away, but bring also to the table with the horseradish sauce. Mashed or baked potatoes or sweet potatoes make a perfect side dish for the roast.

Dry Rub

1/4 cup black pepper
2 tbsp cinnamon
2 tbsp salt
2 tbsp white pepper
1.5 tsp ground thyme
1.5 tsp garlic powder
1 tsp onion powder

Ground everything into a coarse – semi fine powder, and rub all over the roast. Wet the meat beforehand slightly with water to help the rub to stick.

Black pepper crab (and chili crab) on the other hand are something I’ve learned to enjoy in South East Asia, particularly in Singapore and in Hong Kong. There are other variations too, but I don’t really know their names. My hosts simply referred them as “spicy crab”. One of these spicy crab dishes I had in Hong Kong, and it had huge crabs cut into pieces on a bed of small whole chillies, which were mild enough to be eaten in heaps. I think the chillies were coated with a batter of some sort – if you think you might have a clue what this dish was, please leave a comment! I’d love to try to make it myself :)

Even though I’ve always enjoyed these Asian crab dishes a lot, I’ve also found it a bit onerous to separate the crab meat from the crushed shells and claws while dining. I had had my first spicy crabs way before Anna introduced me to the world of soft shells. The soft shell crabs I ate with her in Mississippi were deep fried in batter, and didn’t have much resemblance left to normal crabs taste or texturewise. I definitely didn’t hate them tough, but rather fancied the idea of chomping down whole crabs with shells, legs, claws and all.

I wouldn’t be surprised if some of you haven’t ever had soft shell crabs or perhaps even heard of them before – I hadn’t for sure before I saw two sitting on a plate in front of me in a restaurant :) If they are a new acquaintance for you, let me give a quick introduction: Soft shell crabs are blue (USA) or mangrove (Asia) crabs that have just molten their hard shells. As these crabs grow larger, their shells cannot expand so they molt the exteriors and have a soft covering for a matter of hours when they are vulnerable and considered usable. Usually crabs must be caught and killed within four hours of molting to be useful as soft shell crab. The resulting soft shell crab is a delicacy, which can literally be eaten whole, even though they look exacly like their hard shelled fellow creatures. I can promise you the first time you put a whole claw in you mouth feels really weird :)

Anyhow, since soft shell crabs can be eaten whole without any leftovers, I thought they’d make perfect spicy crabs. A couple of months ago I was strolling though the isles of an Asian grocery store in Sydney, and saw a rack of Singaporean chili and black pepper crab spice mixes. I bought one pack of Seah’s Black Pepper Crab Spices and brought it back to Finland with me.

Unfortunately soft shell crabs are really difficult to come by in Finland, so I had to wait almost three months until I found a new batch of them in one of the Asian stores I frequent in Helsinki. I finally had everything I needed for my Black Pepper Soft Shell Crabs experiment, and even Anna happened to be visiting from New York, so I knew my time had come.

Black Pepper Soft Shell Crabs

Serves 2

4 soft shell crabs
1-2 tbsp olive oil
black pepper crab spice mix (or make the spice mix from scratch)
fresh parsley for garnish
rice

Clean the soft shell crabs by removing the mouth and eyes with scissors, lift the shell from both sides and remove the gills, and cut away the apron (tail).

Steam the crabs in a bamboo steamer for 5-10 minutes until cooked and the shells have turned red(dish). Discard extra juices.

Heat the oil in a wok and add the spice mix. Stir for a minute or two until fragrant, but be  careful not to burn the spices. Lower the temperature and add the crabs and mix and turn carefully for a little while until evenly coated with pepper and the crabs are warm again.

Serve immediately on a bed of rice.

Instead of celebrating Mardi Gras in a skimpy costume to the beat of steel drums in Trinidad, I’m stuck in freezing cold New York stuffing two gigantic suitcases, preparing to take off for Finland. On days like this when food is just an afterthought, I often stop by the wonderful Japanese-Korean convenience store in my neighborhood, m2m, to pick up a tray of sushi and a few contrasting kimchi. (Boringly enough, I always choose the standard-issue white radish pickled in hot red pepper sauce, although they also carry a dozen more exotic varieties, such as lotus root, squid, or dried shrimp). Best of all, the store is cheap, cheap, cheap, at least by Manhattan standards.

I’ve never really noticed before that they have a tiny fresh produce section tucked away in the dark back corner. Among the vegetables, I was drawn to the alluringly thick fresh jumbo udon noodles, essentially soups in a box. (See this site for more udon ideas – Engrish alert! If you are stuck with the more common instant ramen, check out this quirky Seattle-based website.) Because of the bone-chilling breeze blowing down the river, a bowl of hearty soup sounded a lot more appealing than cold pieces of nigiri and maki.

At home, I quickly boiled some water and, in futile efforts to get rid off stuff that will spoil while I’m gone, threw in some mushrooms and vegetables from the fridge. Normally I’m not a huge fan of the MSG-laden flavor sachets that come with many instant noodles, but the one accompanying the jumbo noodles tasted just fine. Best of all, I was slurping piping hot soup within ten minutes of arriving home.

Quick Udon Noodle Soup

1 serving

5 dl (2 cups) boiling water
1 pkg fresh udon noodles or dried noodles
the flavor sachet of the noodles (this contained soy sauce, fish stock, sugar, salt, powdered kelp, and MSG)
4-5 fresh mushrooms
a handful of baby bok choy
1 sliced spring onion
2 hot thai chilli peppers

Add the noodles to the boiling water, boil for 2 min. Slice the mushrooms, chillies, spring onion and gently pull apart the bok choy. Add the contents of the flavor sachet and all fresh ingredients to the soup, boil for 2 minutes, and serve.

I accompanied the soup with white radish kimchi and warm sake, and had hot steamed Chinese custard buns for dessert. Yum!

Institutional food can scar you for life. At my previous job in Helsinki, the hospital chefs disguised cheap sources of animal protein as culinary innovations, coming up with dubious creations such as Rainbow Trout Topped With Grilled Edam Cheese or Salmon Sprinkled With Pizza Herbs. Suffice it to say, I have been turned off novel ways of cooking fish for the past five years.

But my steaming basket has changed everything. As the gales from the Hudson are particularly forbidding these days, this mouthwatering recipe at the website of a New York personal chef brings a welcome respite of sunny Sicily. I simply had to try it. You should, too. Steaming was my method of choice once again, because it requires very little up-front effort and even less cleaning up afterwards.

Swordfish seems to be native to the shores of Hudson, ie, the Uptown Fairway’s fishmonger section ;). Salmon is an easy substitute, and tastes just as good, if not better – if you can stomach yet more salmon.

Swordfish with Blood Oranges

2 servings

2 swordfish or salmon medaillons
1/2 dl red wine vinegar
1 dl orange juice
2 tbsp brown sugar

1-2 blood oranges, supremed* and diced
1 tomato, seeded and diced
1/2 finely diced red onion
salt and pepper, to taste

Prepare the sauce: combine the vinegar, orange juice, and brown sugar in a small saucepan and bring to a boil, then lower the heat and reduce until you have a syrupy sauce. Line the steamer basked with parchment paper. Put the fish on a plate, pour off a little of this sauce to coat the fish, and put the plate in the steamer. Steam for 10 minutes or until done, then let rest for a few minutes in room temperature.

Add the diced blood oranges, tomatoes and red onion to the remaining syrup. Let cool in the fridge while the fish is steamed. Top the fish with the sauce and serve with sticky rice, couscous, or polenta.

*To supreme means to remove the bitter, stringy, unattractive white membrane that surrounds the juice sacs of citrus fruits.

The perfect movie to follow this meal: A Perfect Murder. You can envy Gwyneth Paltrow’s Upper East Side kitchen and pretend that you have a personal chef, too.

Suomessa asuessani sain mittani täyteen laitosruokaa. Työskentelin jonkin aikaa Lapinlahden sairaalassa ja työtehtäviini kuului osallistuminen potilasruokailuun kerran viikossa. Muistikuvissani potilasateriat poikkesivat aina kehnompaan suuntaan sairaalan maksullisen ruokalan tarjonnasta – joukkoruokailu tietysti tähtää hinta-ruokamääräsuhteen optimointiin aterioitsijaa kohden, ja sairaalassa tilannetta komplisoivat vielä terveellisyys- ja erityisruokavaliovaatimukset. Tiukan budjetin keittiössä potilaitten ruokalistalla kirjolohta tuntui siten olevan koko ajan. Sairaalakokit yrittivät naamioida kirjolohen parhaansa mukaan, tuloksena pizzamaustekirjolohi ja edamkirjolohi. Vältin kaikkia lohikaloja ja innovatiivisia kalanvalmistustapoja parhaani mukaan seuraavat viisi vuotta ;)

Nyt kun tuuli puhaltaa kylmästi Hudson-joelta mielitekona on aurinkoisen Sisilian ruoka. Aivan kylmän joen äärellä sijaitseva Fairway-supermarket myy onneksi luomuveriappelsiineja, ja newyorkilaisen yksityiskokin kotisivuilta löysin tämän reseptin jota kannattaa ehdottomasti kokeilla. Kastike on helppo kuin mikä ja superraikas. Pääsin loistavasti tämän avulla eroon myös jääkaapin pohjalla lojuneesta punaviinietikkajämästä – en ole löytänyt sille juurikaan käyttöä vaikka muuntyyppisiä etikoita meillä kuluu litratolkulla. Molempia kokeiltuani olen sitä mieltä että lohikalat toimivat tässä reseptissä vähintään yhtä hyvin tai ehkä paremminkin kuin miekkakala.

Veriappelsiineja ja miekkakalaa

2:lle

2 miekkakalapihviä tai lohimedaljonkia

1/2 dl punaviinietikkaa
1 dl appelsiinimehua
2 rkl fariinisokeria
1-2 kuutioitua veriappelsiinia; poista ensin kitkerä valkoinen osa mahdollisimman tarkoin
1 tomaatti (poista siemenet ja kuutioi)
1/2 punasipuli hienoksi hakattuna
suolaa ja pippuria maun mukaan

Mittaa kastikekasariin etikka, appelsiinimehu ja sokeri, kiehauta liedellä ja keitä jonkun verran kasaan 5-10 minuutin ajan (varo kuiviin kiehumista ja karamellisoitumista). Kieuhata kattilallinen vettä, pane sen päälle höyrytyskori: Laita kala leivinpaperin päälle lautasella höyrytyskoriin ja lirauta päälle hieman vastakeitettyä kastiketta; sulje kansi ja höyrytä 5-10 minuuttia, varo ylikeittämistä.

Pilko veriappelsiinit, tomaatti ja sipuli, ja lisää ne kastikkeen joukkoon, mutta älä enää kypsennä; siirrä kastikekattila jäähtymään jääkaappiin siksi aikaa kun kala höyryttyy.

Nosta kala tarjoilulautaselle, suolaa ja kaada päälle viileä kastike. Tarjoa kalan kanssa esimerkiksi kuskusia, tahmeaa riisiä tai polentaa.

Aterian todellisuuspakoiseen meininkiin sopii Gwyneth Paltrow -elokuva A Perfect Murder. Sitä katsellessa voi kuvitella omistavansa palatsiasunnon ja hehtaarikeittiön Park Avenuella – ja keittiössä häärii tietenkin henkilökohtainen yksityiskokki.

When visiting New York before Christmas, my cousin Thomas brought us authentic Nürnberger Lebkuchen. Lots and lots of them, in fact ;) Today, I realized that although the holidays are long gone, the last three of those German Christmas cookies were still lingering in the cupboard.

I am by no means a sports fan, but quite inexplicably I have been following the Olympics several nights a week this year. Bobsledding looks so crazy it’s a must-watch, and right now I’m keeping an eye on the women’s figure skating finale. (Also, NBC’s coverage is pretty hilarious, featuring heartwarming sob stories of adversity and redemption in the athletes’ mini-profiles, usually filmed against grimy Russian cityscapes). I’ve also heard that Finns are all of a sudden totally crazy about curling, although I’d swear last year 90% of the population would have drawn a blank on it – apparently Finland is playing for gold in the Torino games.

All this snow, ice, and strenuous exercise on TV makes me famished. Suddenly it came to me that the leftover Lebkuchen would be perfect for an ice cream sandwich. I took a really sharp knife, halved the Lebkuchen (they are quite fragile), scooped on some vanilla ice cream, and topped the whole thing with some fresh strawberries and kumquats.

I love the concept “Eskimo Pie”. This brand name (just “eskimo” in Finnish) refers a chocolate covered ice cream bar, invented in the US in the 1920s by a Danish immigrant. But an Eskimo Pie does not look like a pie at all, so I’d like to borrow the name for my creation – which was the messiest and most scrumptious thing I’ve eaten in quite a while ;)

Kun siirryin yläasteelle, uuden koulun keskeisiä vetonauloja oli Puffetteja eli keksien väliin puristettua jäätelömassaa myyvä automaatti. Eräänä vuonna viimeinen kesälomalle lähtenyt koulun siivoaja nykäisi epähuomiossa jäätelöautomaatin töpselin seinästä, ja elokuussa vastassa oli haju joka on jäänyt aikakirjoihin.

Olympialaisia katsellessa lumi ja jää pysyvät jatkuvasti mielessä, vaikka Manhattanilla talvesta ei ole enää jälkeäkään. Huomasin aamulla että kaapissa oli edelleen pari nürnbergiläistä pikkuleipää serkkuni Thomaksen vierailusta joulun alla. Päätin väsätä niistä gourmet-eskimopiirakan halkomalla keksit varovasti kahtia hyvin terävällä veitsellä ja täyttämällä ne vaniljajäätelöllä (piparit tai muut keksit olisivat toimineet myös). Päälle vielä kumkvatteja ja mansikoita – a vot. Taidan käydä tekemässä vielä toisen ;)
Aila ja Thomas, jos satutte lukemaan tätä, lämpimät kiitokset vielä pikkuleivistä: olivat mainioita sekä sellaisenaan että tässä uusiokäytössä!

Aivan kärkeen viime vuonna syömistäni aterioista kirii illallinen ravintola Phnom-Penhissä Vancouverissa. Kyseessä on ulkoisesti vaatimaton ja hinnoiltaan edullinen kamputsealainen perhepaikka piskuisen Chinatownin ja narkkariraunioiden päätesijoituspaikan Downtown Eastsiden puristuksessa. Syömämme vihreästä papaijasta tehty salaatti ja rapupata tyrehdyttivät keskustelun ja saivat aprikoimaan milloin viimeksi pistimme suuhumme mitään yhtä maukasta. Kaupunki oli muutenkin mieletön kulinaarinen elämys. Tinkimätön satsaus maukkaisiin ja tuoreisiin raaka-aineisiin, iso aasialaisyhteisö ruokineen ja Tyynen valtameren ja lumihuippuisten vuorten tavaton kauneus houkuttelisivat itse asiassa takaisin pitemmälle visiitille. Ensiapuna matkakuumeeseen kävimme jo katsomassa pöhkön Vancouverissa kuvatun Bollywood-leffan.

New Yorkiin on tupsahtanut kuluneen vuorokauden sisällä 24 tuumaa lunta – ennätys 150 vuoteen. Kotikadulla autojen konepellit ovat kinoksen alla, lentokentät ovat kiinni, ja kaupunki on aavemaisen hiljainen, mutta sisällä vallitsee lämmin tropiikin tunnelma, sillä hommasin eilen räntäsateisesta Chinatownista riittävästi ruokaa viikon tarpeiksi. Keräily-metsästyksen pääkohteena oli vihreä papaija, joka löytyikin pienen hakemisen päätteeksi Kowloon Bay -marketin hedelmäkojusta Boweryltä (jonka lähes uhanalaiset spurgut palauttivat mieleen häivähdyksen Vancouveria). Suunnittelin papaijan ympärille indokiinahenkisen aterian joka sai vastikään hankkimani bambuisen höyrytyskoritornin taas keikkumaan hellalleni.

Kun reissasimme viitisen vuotta sitten Brasiliassa, halkaistu kypsänoranssi papaija tuntui olevan koko maan ehdoton aamupalasuosikki. Itse en hedelmästä enkä varsinkaan sen väljähtäneeltä aftershavelta maistuvasta mehusta ole oikein ikinä innostunut. Mutta vihreä papaija on ihan eri juttu. Sen geneerinen raa’an hedelmän maku ja rakenne on hätkähdyttävän lähellä raakaa lanttua, naurista tai turnipsia. (Jos joku innostuu fuusiokeittelemään oheisen ruoan lantusta tai nauriista – Pille, I’m thinking of you – lupaan vastineeksi kokeilla mangopapaijalaatikkoa lanttulaatikon sijaan ensi jouluna). Aterian inspiraationa on tietenkin elokuvaklassikko Vihreän papaijan tuoksu, jota katselemalla oppii tästä vihanneksesta
kaiken oleellisen.

Salaatti vihreästä papaijasta
(adapted from this original recipe)

puolikas vihreä papaija (tai 1 lanttu tai nauris)
kourallinen tuoretta minttua

Salaatin makea kalakastike:

1/4 dl kuumaa vettä
1/4 dl sokeria
1 limetin mehu
1/3 dl nam pla -kalakastiketta
3 pientä thaichiliä ohuina renkaina (poista siemenet)

Kuori ja halkaise papaija, raavi hassut värittömät siemenaihiot lusikalla roskiin. Raasta hedelmäliha karkeaksi raasteeksi tai pilko julienne-tikuiksi. Sekoita kastike, kaada raasteen päälle, anna vetäytyä ja maustua hetken kylmässä ennen tarjoilua.

Höyrytetty thaikala ja tahmea riisi
(original recipe in English)

n. 1-2 dl tahmeaa riisiä / syöjä (höyrytyskorissa pystyy valmistamaan enintään 5dl)
1 nahallinen kalafile / syöjä (lohta, turskaa, kissakalaa, red snapperia…)

jokaista kalafilettä kohden:

1 rkl sakea
1/2 tl suolaa

2,5 cm tuoretta inkivääriä
1 pieni thaichili
1 kevätsipuli
seesamiöljyä

Liota tahmeaa riisiä (sticky rice, glutinous rice, sweet rice) vähintään neljä tuntia vedessä. Valuta siivilässä, verhoile alempi höyrytyskori leivinpaperilla, levitä sinne riisi tasaiseksi matoksi. Sulje höyrytystornin kansi; höyrytä 20 minuuttia.

Sotke sake ja suola keskenään, marinoi sillä kalafile. Kuullota kuorittua pieneksi hakattua inkivääriä chilin ja kevätsipulin vaalean osan kanssa vajaa minuutti kuumassa seesamiöljyssä. Nosta kalafile leivinpaperin päälle omaan höyrytyskoriinsa (riisikorin päälle). Ripottele chili-sipuli-inkivääriseos kalan päälle. Höyrytä kalafileen koosta riippuen 5-10 minuuttia. Riisi saa samalla jatkaa vielä kypsymistään alakorissa. Ripottele kevätsipulin vihreä osa mukaan viimeiseksi höyrytysminuutiksi. Tarjoa koko komeus papaijasalaatin kanssa.

]]> http://www.taikinapoika.com/2006/02/13/vihrean-papaijan-tuoksu/feed/ 9 http://www.taikinapoika.com/2006/02/09/rachaelin-you-wont-be-single-for-long-penne-alla-vodka/ http://www.taikinapoika.com/2006/02/09/rachaelin-you-wont-be-single-for-long-penne-alla-vodka/#comments Thu, 09 Feb 2006 18:03:07 +0000 Antti http://www.taikinapoika.com/2006/02/09/rachaelin-you-wont-be-single-for-long-penne-alla-vodka/ Ajattelin ensin otsikoida postauksen “Antin ‘I Don’t Wanna Be Single’ Penne alla Vodka”, mutta olkoon nyt alkuperäisessä asussaan. Toivottavasti lopputulos on sama, jään odottelemaan :)

Penne alla Vodka on italialainen keksintö, joskin Italiasta sitä on nykyisin melko vaikea löytää. Ruokalajin historia juontaa 1970-luvulle, jolloin vodka oli vielä tuntematonta Italiassa, ja maahantuojat tekivät kaikkensa saadakseen sen tunnetuksi. Yksi markkinointikikka oli reseptikilpailun järjestäminen, ja lopputuloksena oli tämä votkakastike. 70-luvun puolivälissä se oli varsinainen trendipasta, mutta nykyisin Penne alla Vodkaa löytää parhaiten Amerikasta, jossa se on erittäin suosittua.

Bostonissa lempi-italialaisravintolani oli Brooklinessa sijaitseva Vinny Testa’s, ja siellä herkullisin annos oli heidän Penne alla Vodka makealla italialaisella fenkolimakkaralla ja Asiago-juustolla höystettynä. Mmm! Annos oli edullinen, vain kymmenen euroa, mutta niin iso, että siitä riitti syötävää kahdelle tai toinen ateria vielä kotiin viemiseksi. Söinkin monesti jääkaappikylmää pastaa yöpalaksi. Herkkua!

Tämä Rachael Rayn resepti ei sisällä lihaa, mutta jauheliha tai italialainen tuoremakkara sopii sekaan oivallisesti. Kastike on todella helppo ja nopea valmistaa – se on oikeastaan aivan tavallinen tomaatti-kermakastike, johon on lisätty votkaa. Aromi on kuitenkin uniikki, joten ei muuta kuin kokeilemaan.

Penne alla Vodka

kahdelle (600 kcal / annos)

1/2 rkl öljyä
1/2 rkl voita
2 shalottisipulia
2-4 valkosipulin kynttä
6 cl maustamatonta votkaa
1,25 dl kanalientä (kuutiosta tehty ok)
400 g tölkki karkeaa tomaattimurskaa
225 g penne rigateja
0,6 dl kermaa (Valion 10% 3 juuston ruokakerma sopi kivasti)
tummaa Maizenaa suurustamiseen
suolaa, pippuria
10 tuoretta basilikan lehteä

Hienonna shalotit ja valkosipulin kynnet. Kuumenna voi ja öljy kasarissa, ja kuullota shalotteja ja valkosipuleita 3-5 minuuttia, kunnes kauniin ruskettunutta. Lisää kanaliemi ja tomaattimurska sekä mausta suolalla ja pippurilla. Jätä porisemaan hiljakseen.

Kiehauta iso kattilallinen vettä, lisää reilusti suolaa ja keitä pennejä valmistajan ohjeen mukaan (noin 10-15 min), kunnes al dente.

Lisää kerma ja votka kastikkeeseen, ja poista liedeltä, kun se alkaa kuplia uudelleen. Jos kastike vaikuttaa liian juoksevalta, suurusta kourallisella tummaa Maizenaa. Valuta pasta ja sekoita kastikkeeseen silputun basilikan kanssa. Tarjoile heti raastetun parmesanin kanssa.

Rachael Ray (yllä) ei ole vielä tunnettu ainakaan Suomessa, mutta Yhdysvalloissa (ja viime kuulemani mukaan Australiassa) hän on supersuosittu TV-kokki Food Networkilla. Rachael on kirjoittanut myös lukuisia keittokirjoja (joista yhden sain Annalta joululahjaksi, Thanks!). The New York Timesissä ollut artikkeli viime syksyltä summaa Rachaelin saavutukset:

Though the nation’s food elite might cringe, Ms. Ray, 37, is one of the most influential people cooking today. Let the big-name chefs fuss with foams and sous vide. She’ll stick with hot dog nachos and “jambalika,” a dish that is kind of like jambalaya. With more than 4 million books in print and four shows on the Food Network, Ms. Ray has shown America the way back to the kitchen.

En ole myöskään ainoa, jonka mielestä Rachael on söpö-Rachael:

Her mother answers her daughter’s fan mail, which can range from children’s drawings to marriage proposals to letters from recently widowed senior citizens.

“She’s big with the guys, let me tell you,” her mother said.

Lopuksi vielä hieman silmäniloa ainakin miespuolisille Taikinapojan lukijoille. Amerikan FHM (For Him Magazine) julkaisi artikkelin Rachaelista vuonna 2003, josta The New York Times kirjoitti seuraavasti:

“The shots feature Ms. Ray in short-shorts with an exposed midriff, licking chocolate off a big wooden spoon, eating a strawberry and sitting in a sink, laughing as suds cascade down her curvaceous thighs.”

Mitäpä tuohon lisäämään muuta kuin itse kuvat :)

New Yorkin etnisistä kaupunginosista Chinatown on se ilmeisin. Jalkakäytävät ovat yleensä tukkoon asti täynnä Vuitton -klooneja tinkiviä vyölaukkuturisteja. Meno on tönivää ja hymytöntä, sillä kaupunginosan asukkaat vetävät ja työntävät perässään mitä oudointa roinaa. Jätteistä lismainen katukäytävä toimii sekä myyntipöytänä ja näyteikkunana. Tyypillisin asiani Chinatowniin on ollut taistella itseni Bostoniin menevään halpaan Fung Wah -bussiin. Kokemukset ovat olleet sen verran rasittavia että olen kehittänyt fobian koko paikkaa kohtaan ja hakenut kiinaelämykseni ihan muualta – Brooklynin Sunset Parkista ja Queensin Flushingista, tai sitten Torontosta ja San Franciscosta.

Tänään voitin kiinalaisen uuden vuoden varjolla vanhan vastenmielisyyteni ja hankkiuduin D-junalla Grand Streetille. Ihmettelin metroaseman väentungosta, mutta syy selvisi kun pulpahdin keskelle peking-oopperahahmoista ja veitsitanssia esittävistä pikkulapsista koostuvaa paraatia. Paraatin teemana oli siirtyminen koiran vuoteen, joka on erityisen onnekas avioliiton solmimiselle, koska sisältää tavallisesta vuodesta poiketen kaksi kevättä. Paraatin sankarit olivat siksi tänään enimmäkseen erilaisiin kiina-asuihin puettuja tiibetinspanieleja. En meinannut uskoa silmiäni kun yleensä tuupiskelevat ja yrmeät kiinalaiset katukauppiaat hymyilivät kasvot loistaen ohi tanssiville savua puhkuville lohikäärmeille, papaatteja poksautteleville pikkulapsille ja konfettia kylväville pommeille. Tungos oli niin kova että olin vartin verran kirjaimellisesti väkijoukon syleilyssä Canal ja Mott Streetin risteyksessä. Katuvilinän kirjo ylsi buddhalaisista munkeista, tuhatvuotiaista kiinalaismummoista ja lempeäsilmäisistä karibialaismiehistä Park Avenuen daameihin ja Boweryn pummeihin.

Tungoksenkin seassa jalkakäytävillä myytiin kaikkea mahdollista: elävä kala pomppasi puulaarista jalkoihini, ja toisessa myymälässä sangollinen kilpikonnia ryömi ympäriinsä valmiina päätymään liemeen. Punaisia taatelimarjoja, kuivattuja sienia ja kukkivaa bok choy -kaalia löytyi joka paikasta, mutta useimpia kuivattuja kasviksia en millään pystynyt tunnistamaan. Dynasty-supermarketin lihatiskillä myytiin siisteillä styroksilevyillä lehmän penistä, ankan varpaita ja porsaan kärsiä.

Tarkoitukseni ei ollut varsinaisesti ostaa mitään, mutta kahmaisin mukaani taiwanilaisia vihreästä teestä tehtyjä riisikakkuja, sokeroitua inkivääriä, macaolaisia kirjoitusmerkein koristeltuja manteli-papujauhokeksejä (jotka maistuvat aivan portugalilaisilta leivoksilta) ja välitöntä riippuvuutta aiheuttavia makeansuolaisia lakritsiluumuja. Teepuolelta ostin oolongia ja valkoista teetä. En voinut myöskään vastustaa vauvakokoisia bok choy -kaaleja. Seuraavaksi löysin litsiluumun makuista kuplateetä. Pisteenä iin päällä imeydyin Boweryllä ravintolakeittiövälineitä myyvään varastokauppaan. Olo oli kuin joulupukin lelupajassa. Harmi että muuttokontti Suomeen lähti jo… Kuudellatoista taalalla irtosi hyvälaatuinen kolmikerroksinen bambuhöyrytin ja ammattikokin pihdit. Olin suunnitellut käveleväni East Riverin yli Brooklyniin lempikirjakauppaani Williamsburgissa, mutta kolmen valtavan muovikassin raahaaminen metroon ja kotiin oli ihan riittävä haaste.

Kotona pistin bambuhöyrytyskorit, pihdit ja tortillaprässin heti käyttöön. Tein dim sum -nyyttejä, jotka ovat lihaton versio dumplingeista joita ostin taalalla neljä kappaletta chinatownilaisesta katukeittiöstä (hyvännäköinen lihanyyttiresepti löytyy täältä). Ensi kertaa söin näitä bok choy -nyyttejä parikymmentä vuotta sitten Saksassa, jossa kiinalaiset vaihto-opiskelijat valmistivat meidän perheellemme juhla-aterian. Olen aina ajatellut että höyryttäminen on vaivalloista sähläämistä, mutta nyytit valmistuivat siististi ja nopeasti. Lisäplussana nyytin rakenteesta tulee höyryttämällä parempi kuin keittämällä, eikä täytteen valumista kattilaan tarvitse pelätä kuten keittäessä.

Bok choy -täytteiset taikinanyytit

12-15 kpl eli 1-2 hengelle

2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl (+ mahdollisesti 1-2 rkl) vettä
pari bok choy -kaalia tai 8-10 baby bok choy -kaalia
1 tl soijakastiketta tai osterikastiketta

Täytä kattila vedellä, saata se kiehumaan, ja kokoa höyrytyskoritorni kattilan päälle. Verhoa kunkin korin pohja palasella leivinpaperia (myös banaanin, salaatin, kaalin tai bok choyn lehtiä voi käyttää). Asettele kaalien kovimmat osat kohti höyrytyskorin keskiosaa. Höyrytä vauvabokchoyta höyrytyskuvun sisällä 3-4 minuuttia tai kunnes hieman pehmenevät. Poimi pois pihdeillä tai syömäpuikoilla – höyry polttaa helposti sormet. Anna jäähtyä hetken, hakkaa sitten terävällä veitsellä aivan hienoksi silpuksi: purista silpusta vesi pois. Sekoita bok choy -hakkeeseen hiukan soijaa tai osterikastiketta.

Vaivaa vedestä ja vehnäjauhoista 5-10 minuutissa silkkinen ja kimmoisa pastataikina joka ei tartu enää käsiin eikä kulhon reunoihin. Jauhojen kosteus vaihtelee vuodenajoittain joten lisää vettä tarvittaessa mikäli taikina jää murenevaksi.

Boweryn ravintolatukussa myytiin sekä tortillaprässin kaltaisia taiwanilaisia alumiiniprässejä että pastakoneita. Tee taikinasta pastakoneella lasagnelevyjä, joista otat muotilla noin kymmenen sentin halkaisijaisia pyörylöitä. Jos käytössäsi ei ole pastakonetta, pyörittele taikina tangoiksi, joista leikkaat noin kolmen sentin halkaisijaisia pikku palloja. Purista pallot tortillaprässillä tai ihan perinteisesti kaulimella noin millinpaksuisiksi kiekoiksi (sama tekniikka kuin karjalanpiirakan kuoren valmistus). Annostele kiekon keskelle noin teelusikallinen bok choy -täytettä ja rypytä nyytti umpeen. Istuta nyytit höyrytyskoriin leivinpaperin päälle toisistaan erilleen; höyrytä 3-4 minuuttia. Tarjoile soija- tai osterikastikkeen kanssa.

Ensi sunnuntaina New Yorkin Chinatownissa on luvassa on vielä yksi lohikäärmeparaati – uudenvuoden juhlinta päättyy sunnuntaina 12.2. Koluamatta jäi niin paljon fantastisia dim sum -ravintoloita ja indokiinalaisia kauppoja että taidan jatkossa käydä tiuhaan Chinatownissa. Nyt syvennyn napostelemaan lakritsiluumuja ja vihreä tee -makeisia ja katselemaan elokuvaa Saving Face, jossa vilahtaa taiwaninamerikkalainen työtoverini Larry. Ang Leen Syö juo mies nainen sopisi myös tunnelmaan.

Kaksi erinomaista ruokablogia – Yhdysvaltain ruokapääkaupungista San Franciscosta ylläpidetty 101 cookbooks ja Kanadan pötsistä Torontosta bloggaava uusi tulokas Cream Puffs in Venice – kirjoittivat äskettäin pizzasta suunnattoman herkullisesti. Tuli mieleen myös omia ruokamuistoja: horjuvalla kielitaidollamme tulkitsimme Vesuviuksen kupeessa sijaitsevassa puu-uunipizzeriassa esitetyn kysymyksen “Bianca o rossa?” viiniin liittyväksi, joten pöytään kannettu pelkistä valkoisista vihanneksista valmistettu pizza oli hienoinen yllätys.

Yksinkertaisimmillaan valkoinen pizza sisältää pelkästään suolaa ja yrittejä, mutta ruokabloggaajien innoittamana inspiroiduin vähän mutkikkaammasta versiosta ja poikkesin normaalien ostosrutiinieni vastaisesti täydentämään varastojani 11o. kadun D’Agostinoon kesken pahinta iltaostosruuhkaa. Kokemus oli tietysti ruhjova, mutta palkinnoksi nettosin artisokkia, Prinssi Edwardin saarella kasvaneita Yukon Gold -perunoita, luomurosmariinia ja maukasta gorgonzolaa. Artisokat säästin sittenkin toiseen tarkoitukseen, mutta lopuista ostosreissun hedelmistä syntyi herkullinen

Peruna-rosmariinipizza

1 annos pizzapohjataikinaa (ohessa resepti kahdelle pohjalle)

täytteen määrä yhtä pizzapohjaa varten:
1 rkl neitsytoliiviöljyä
1-2 keskikokoista Yukon Gold- tai muuta kiinteää perunaa
50-75 g gorzonzolaa tai muuta sinihomejuustoa
50 g mozzarellaraastetta
1-2 tl rosmariininneulasia

Kaulitse pizzapohja noin 30-senttiseksi pyöryläksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen, ja voitele pizzapohjaa ruokalusikallisella oliiviöljyä. Kuori ja viipaloi raa’at perunat terävällä veitsellä parimillisiksi viipaleiksi, levittele mosaiikkimaisesti pizzapohjalle. Ripottele päälle rosmariini, sinihomejuusto ja mozzarella. Koska sinihomejuusto on hyvin suolaista, en lisää pizzataikinaan enää suolaa. Älä nostata pizzapohjaa sen kummemmin, vaan tuikkaa uuniin ja paista 12 minuuttia tai sen verran että pizzan reunat alkavat olla kullankeltaisia. Anna jäähtyä ainakin puolisen tuntia ennen tarjoamista, se tasaa makuja. Tarjoa täyteläisen punaviinin kanssa – kalifornialaisen Niebaum-Coppolan Zinfandelin jämät sopivat tähän ruokaan ja yleiseen talviunifiilikseen kuin nenä päähän.

Nykyinen New Yorkin suomalaisväestö koostuu paljolti opiskelijoista ja pankki- ja YK-ihmisistä – tähän joukkoon törmää parhaiten Scandinavia Housen elokuvailloissa. New Yorkin vanhempi suomalaiskerros, palvelustytöt, telakkatyöläiset ja kovat kommunistit asustivat Brooklynin Sunset Parkissa, jonka 40.-43. kadut vilisivät aikoinaan suomalaisia seurakuntia, haaleja, lihakauppoja ja asuinosuuskuntia. Monet rakennukset ovat yhä paikoillaan, mutta suomalaisista ei taida enää olla juuri mitään jäljellä: taqueriat, bodegat, kiinalaiset pesulat ja espanjankieliset helluntaikirkot ovat tuoneet tilalle ihan uudenlaista väkeä.

Mutta jos kaipaa vain tuntemusta siitä että ei vaaleine hiuksineen poikkea millään lailla katukuvasta, Brooklynin puolalainen Greenpoint on loistava osoite. Suomesta käsin Puola tuntuu kovin eksoottiselta ja vieraalta kulttuurilta, mutta valtameren takaa Itämeri tuntuu enemmän yhdistävän tai erottavan – täältä käsin Ukrainakin on osa Skandinaviaa.

Greenpointissa Kristina’s Restaurantissa, Poloniassa ja muissa alueen ravintoloissa saa lihaleikkeitä, perunamuusia ja juuresraasteita – ruokaa josta tulee nostalgisesti mieleen kotoisat huoltoasemat ja baarit. Palvelu on tehokasta mutta kaurismäkimäisen mykkää. Lisäksi paikallisista ruokakaupoista saa monenlaisia puolalaisen keittiön lähtöaineita: lihaisia makkaroita, slaavilaisia säilykkeitä ja Zywiec-olutta. Valikoimissa on usein myös jotain suomalaista, vähintään Pandan lakritsia.

Brooklynissa päivälämpö on nousi eilen ja tänään jo 15 C:een ja ilma tuoksuu keväältä. Koska Suomessa tiettävästi vielä paukkuvat ankarat pakkaset, pistän tähän oikeastaan ne ainoat puolalaistyyppiset ruoat jota toistuvasti laitan kotona. Molemmat ravitsevat tukevasti kylmyyttä vastaan.

Bigos

1-2 rkl voita
300 g kassleria tai muuta luutonta hauduttamiseen sopivaa sianlihaa kuutioina
300-400 g kielbasaa, krakovanmakkaraa tai bratwurstia suupaloina
300-400 g hapankaalia
1-2 valkosipulin kynttä murskattuina
2 sipulia hienonnettuna
3-4 porkkanaa paloina
1/2-1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl meiramia
1 rkl sokeria
3-5 dl passeerattua tomaattia (tai tomaattimehua)
100 g smetanaa

Ruskista paistinkasarissa voissa pienissä erissä liha, lisää sitten makkaranpalat. Saksi hapankaalia pienemmäksi, lisää kaikki muut ainekset paitsi smetana lihoihin ja makkaranpaloihin. Hauduta liedellä juuri ja juuri kiehuen tunnin verran. Lisää lopuksi smetana, sekoita ja tarjoile tumman leivän kanssa.

***

Mikäli tämä cassouletmainen ruoka ei sellaisenaan tunnu tarpeeksi tuhdilta, voi jälkiruoaksi tarjota juustokakun. Olen syönyt aivan tällaista juustokakkua Blikle-kahvilassa Varsovassa. Kyseessä on myös itäeuroopan juutalaisten tullessaan tuoma ja pienin muunteluin New Yorkin tunnusleivonnaiseksi noussut herkku.

Varsovalainen juustokakku

150 g digestivekeksimuruja
75 g sulatettua voita

3 kananmunaa
3 keltuaista
750 g maitorahkaa
150 g sokeria
2 tl vanilliinisokeria
1 1/2 rkl sitruunamehua
1 dl kullanruskeita rusinoita

Vuoraa 20-senttinen irtopohjavuoka foliolla, mielellään tuplasti ja mahdollisimman vesitiiviisti. Painele pohjalle lämpimään voisulaan sekoitetut digestivekeksinmurut.

Sekoita keskenään juustokakkutäyte eli loput ainekset keskenään kulhossa, kaada digestivemurupohjan päälle, pidä huolta että juustoseos ei nouse foliovuorauksen yli.

Aseta uunin yläosaan reilusti irtopohjavuokaa isompi astia, kaada siihen jonkin verran kiehuvaa vettä, ja aseta juustokakkuvuoka kypsymään tähän vesihauteeseen (vesihaude tekee ihmeitä kakun rakenteelle – kunhan vuoka on vesitiivis). Paista 180-200 asteessa ainakin tunnin verran, kunnes pinta on kullankeltainen. Anna jäähtyä kunnolla ennen leikkaamista ja tarjoamista.

Kiersin Uutta Seelantia vuokraamallani autolla, ja ajoin sattumalta Ohiwa Oyster Farm -osterifarmin ohi Bay of Plenty:n eli vapaasti käännettynä Runsauden lahden rannalla lähellä Whakatanen pikkukaupunkia, jossa päädyin viettämään uudenvuoden aattoa. Farmi oli jäädä näkemättä, kun viitisen kilometria ohi ajettuani pysähdyin lukemaan Lonely Planetia, ja maininta siitä osui silmiin. Koska päivän ajourakka oli jo lopuillaan, ja muutenkin sopivasti pikkunälkä, päätin tehdä u-käännöksen ja käydä katsastamassa tämänkin nähtävyyden. Rannalla olevan myyntikojun tiskillä oli pitkä jono paikallisen näköisiä asiakkaita, mistä päättelin ruuan olevan hyvää. Vartin jonotuksen jälkeen pääsin tilaamaan tusinan ostereita, ja hetken odoteltuani olin hieman hämilläni saadessani käsiini lämpimän sanomalehtipaperiin käärityn nyytin. Luulin nimittäin tilanneeni raakoja ostereita, mutta koska en niitä eksplisiittisesti pyytänyt, sain ne paikallisittain oletusarvoisesti leivitettyinä ja uppopaistettuina. Tyydyin kuitenkin kohtalooni, ja valitsin pöydän rannalta, käärin nyytin auki ja aloin hieman skeptisenä popsia osterinugetteja. Epäilykseni vaihtui silmänräpäyksessä ihastukseksi, kun mainion maukas rasvainen leivitys ja sisältä merellisen suolaisena purskahtava osterinliha sekoittuivat toisiinsa. Tilaamani tusinan sijaan sain reilut parikymmentä osteria, ja pikkuvälipala muuttuikin täyttäväksi ateriaksi.

Anna ei vieläkään liene vakuuttunut: oikeanpuoleinen kuva on vuoden takaiselta yhteiseltä matkaltamme Yhdysvaltojen etelävaltioissa Louisianassa, Mississippissä ja Alabamassa. Ehdimme käydä New Orleansissa ennen sen tuhoutumista hirmumyrskyssä, ja paikallinen erikoisuus siellä on Po’boy, usein merenelävillä täytetty leipä. Po’ boy sai nimensä 1929, kun New Orleansin raitiovaunutyöläiset olivat neljä kuukautta lakossa, ja nämä “poor boys” saivat ilmaisia leipiä eräältä ravintoloitsijalta. Sekä Anna että minä halusimme tietysti kokeilla näitä hassun kuuloisia leipiä, ja tilasimme molemmat osteri-Po’boyt. Saamamme mitäänsanomaton valkoinen leipä salaatinlehdellä, parilla tomaatinviipaleella ja uppopaistamalla mauttomaksi korvennetuilla ostereilla täytettynä oli mieleenpainumaton pettymys, minkä vuoksi Uuden Seelannin lämmin yllätysnyytti aluksi säikäytti. Mutta toisin kuin louisianalaiset, ne olivat herkullisia. Aikuisten oikeasti.

Tässä ennen joulua lupaamani porkkanakakun resepti. Kirjoitin tämän lentäessäni kohti Uutta Seelantia, ja olin jo kokonaan unohtanut sen olemassaolon :)

Amerikkalaisista leivonnaisista porkkanakakku on yksi suosikeistani, enkä taida olla ainoa: usein pienillä oransseilla marsipaaniporkkanoilla koristettuja porkkanakakkuneliöitä on tarjolla Yhdysvalloissa liki jokaisessa ravintolassa, jolla on erillinen jälkiruokapöytä. Myös etniset ravintolat ovat tajunneet tämän suuren suosion – itse olen syönyt porkkanakakkua ainakin kiinalaisissa ja japanilaisissa buffeteissa lukuisten amerikkalaista ruokaa tarjoavien ketjujen, kuten Old Country Buffetin, lisäksi.

Suomessa porkkanaa ei koeta kovinkaan eriskummalliseksi raaka-aineeksi leinonnaisissa, tekeehän Fazerkin porkkanasämpylöitä. Niin porkkanakakussa kuin –sämpylöissäkään porkkana ei juurikaan tuo makua taikinaan, vaan lähinnä väriä ja mehevyyttä. Nykypäivänä porkkanan makeus ei tule ensimmäiseksi mieleen, mutta keskiajalla porkkana oli harvoja Euroopassa saatavilla olevia leivonnaisten makeuttajia. Toinen maailmansota nosti porkkanakakun suureen suosioon Briteissä, kun porkkana oli harvoja säännöstelemättömiä juureksia. Hyvän saatavuutensa vuoksi porkkanaa mainostettiin kansalaisille muun muassa hävittäjälentäjien avulla.

Porkkanan lisäksi perinteisessä amerikkalaisessa porkkanakakussa käytetään usein pähkinöitä sekä esimerkiksi ananasmurskaa tai omenahilloa tai –raastetta tuomaan lisäkosteutta. Lisäksi kakku on usein kuorrutettu sokerilla tai tuorejuustolla. Itse pidän tuorejuustokuorrutuksesta, ja tämän Joy of Bakingista lainatun reseptin sitruunainen Philadelphia –kuorrute saa kakun suorastaan sulamaan suussani. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Porkkanakakku sitruunatuorejuustokuorrutuksella

Taikina:
2,5 dl (115 g) pähkinärouhetta
350 g porkkanoita punnittuna ennen kuorimista
1 tölkki ananasmurskaa
4,8 dl (280 g) vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 1/2 tl kanelia
4 munaa
3,6 dl (300 g) sokeria
240 ml auringonkukka- tai rypsiöljyä
2 tl vaniljauutetta

Täyte ja kuorrutus:
100 g huoneenlämpöistä suolatonta voita
400 g Philadelphia Extra Light –tuorejuustoa
250 g tomusokeria
1 tl vaniljauutetta
1 tuore sitruuna (pelkkä kuori raastettuna)
Voitele ja korputa tai vuoraa leivinpaperilla kaksi halkaisijaltaan 23 cm vuokaa, tai tilavuudeltaan vastaavaa suorakaiteista vuokaa. Lämmitä uuni 175 asteeseen.

Jos pähkinät ovat kokonaisia, hienonna ne karkeaksi rouheeksi. Paista pähkinärouhetta pannulla, kunnes se alkaa tuoksua ja ruskistuu hieman. Kuori ja raasta porkkanat hienoksi.

Sekoita jauhot, ruokasooda, leivinjauhe, suola ja kaneli valmiiksi keskenään. Vatkaa munia noin minuutti vaahdoksi. Lisää sokeri ja vatkaa kunnes munavaahto on hyvin vaaleaa ja kuohkeaa, noin 4-5 minuuttia. Lisää vaniljauute ja kaada öljy taikinan sekaan tasaisena norona samalla vatkaten.

Lisää jauhoseos, mutta vatkaa vain sen verran että jauhot juuri sekoittuvat taikinaan.

Sekoita lastalla varovasti laskostellen porkkanaraaste, pähkinät ja ananasmurska. Varo, ettei munavaahto laske. Jaa taikina tasaisesti molempiin vuokiin ja paista 25-30 minuuttia, eli kunnes keskelle tuikattu hammastikku tulee puhtaana ulos. Anna kakkujen jäähtyä ennen kuin poistat ne vuoistaan.

Kuorrute: Vatkaa Philadelphia ja pehmeä, huoneenlämpöinen voi aivan tasaiseksi sähkövatkaimella. Siivilöi tomusokeri vaiheittain joukkoon samalla jatkaen vatkaamista. Lisää lopuksi vaniljauute ja hienoksi raastettu sitruunan kuori.

Kakku on parhaimmillaan kylmänä, ja se säilyy mainiosti pari päivää jääkaapissa. Kuvan kakku on koristeltu valkosuklaasta pursotetuilla lumihiutaleilla.

Pizza lienee ruoista arkisin. Aivan turhan usein syön hohdottoman noutopizzaviipaleen tietokoneen ääressä työlounaaksi. Mutta aivan identtisistä raaka-aineista saa pienin muutoksin kovin erimakuisia lopputuloksia. Seuraavaksi kaksi poikkeamaa peruskaavasta: niitä kehtaa tarjota vieraillekin.

Ensimmäinen pizzasuosikki edustaa pannupizzoja joihin leimauduin jo varhain. Ekat ihan omat ravintolalaskuni tein nimittäin Pizza Hutissa aikakautena jolloin Super Supremet olivat juuri rantautuneet Suomeen (mulletit ja happokäsitelty vaalea denim olivat tuohon aikaan myös tosi in). Ainakin Jenkeissä Pizza Hutin loiston päivät ovat kaukana takanapäin. Toimipisteet näyttävät siltä että niistä saa tubin tai ulkoloisia. Supremen päällä on outoja pipanoita jotka voisivat olla eläinkaupasta peräisin. Ohi ovat ajat sitten ajaneet lukuisat kilpailijat, kuten deep dish pizzan ketjukonseptiksi nostanut chicagolainen Pizzeria Uno. Tässä kotitekoinen paksunpaksu pizza joka ei poikkea esikuvastaan ainakaan huonompaan suuntaan.

Chicago Deep Dish Pizza

1/2 hiivapalaa
2 1/2 dl kädenlämmintä vettä
1/2 dl ruokaöljyä
2 rkl oliiviöljyä
5 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl maissijauhoa tai maizenaa

Vaivaa kimmoisaksi taikinaksi (10 min lihastyötä tai oma Kitchen Aid auttaa). Kohota lämpimässä parikymmentä minuuttia. Painele kohonnut taikina syvään, n. 25-30 halkaisijaltaan olevaan korkeareunaiseen piirasvuokaan.

n 100 g tuoretta tai tankomozzarellajuustoa puolen sentin paksuisina viipaleina
iso tölkki kokonaisia tölkkitomaatteja ilman lientä
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
2 valkosipulinkynttä ohuina viipaleina
3 rkl parmesaani- tai grana padano -raastetta
3 rkl oliiviöljyä

Juusto ladotaan mukulakivimäisesti pohjalle ja muut kerroksina tässä järjestyksessä sen päälle. Paista 250 asteessa 35-40 minuuttia tai kunnes pizzan kuori alkaa olla kullankellervä.

***

Kun lopulta selviydyin Italiaan asti, pizza-avaruuteeni aukesi vielä uusi ulottuvuus. Miespuoliset paikalliset ystäväni söivät yleensä iltapalaksi pizzan per henki ja jälkiruoaksi puolikkaan margheritan. Aloin tajuta yksinkertaisuuden kauneutta. Toinen avaus oli että pizzan ei tarvitse koostua tölkkiananaksesta, vaan kiviuuninkuumaan rapeaan lättyyn voidaan lisätä tuoreet päällysteet joita ei ole syytä kuumentaa; jääkaappikylmää ricottaa, prosciutto crudoa, kylmäsavukirjolohta, tai bresaola-lihaleikettä ja rucolaa.

Paras ikinä syömäni pizza taitaa olla kotoisin räikeästi valaistusta pizzeriasta keskeltä Po-joen tasangon sumuista tyhjyyttä jostain Bolognan ja Ferraran väliltä: siellä pizza venytettiin ohuenohueksi (“super tirata”, “tiratissima”) ja päällä oli tuoreita herkkutatteja ellei peräti tryffeleitä.

Kaasu- tai sähkökäyttöisellä kotiuunilla ei tietenkään pääse puulämmitteisen uunin tuloksiin, mutta oheinen resepti tuottaa suotuisana päivänä – kuten tänään – ihan kelvollisen kotiversion italialaisesta peruspizzasta. Fiinit päällysteet viimeistelevät elämyksen salonkikelpoiseksi. Taikinasta tulee kaksi pizzaa ja riittävästi ruokaa kahdelle hengelle (ja ehkä vähän tähteitä).

Parsa- ja poropizza

2.5 dl kädenlämpöistä vettä
1/2 palaa hiivaa tai 1 pss kuivahiivaa
6 1/4 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl oliiviöljyä
(ripaus suolaa)

Vaivaa kimmoisaksi hiivataikinaksi, kohota 30 min lämpimässä.

Parsatäyte
1-2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulin kynsi
1 tlk tomaattimurskaa, valuta tölkistä hieman nestettä pois
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa
1/2 nippua vihreää parsaa (esim 8 vartta) tai 1 tlk vihreää säilykeparsaa
1 rkl oliiviöljyä + 1 murskattu valkosipulinkynsi
mozzarellajuustoraastetta

Laita uuni kuumenemaan 225-250 C:een.
Kuullota valkosipulia hetki kuumassa öljyssä, lisää tomaattimurska ja yrtit, ja kiehuta sen verran (5-10 min) että neste suunnilleen haihtuu seoksesta pois.

Jos käytät tuoretta parsaa, napsauta roskiin varsien puumainen alaosa (n. 5 alinta senttiä). Esikeitä parsanversojen nuppupäitä noin minuutin kaksi kuumassa suolavedessä.

Kaulitse puolet taikinasta leivinpaperille noin 30 sentin läpimittaiseksi pizzapohjaksi. Jollet halua paksua pullapohjaa, älä anna enää nousta, vaan hiero taikinapyörylän pintaan muskattu valkosipulinkysni ja liraus oliiviöljyä. Dumppaa päälle tomaattisekoitus. Asettele pinnalle parsanvarret, ripota päälle reilusti mozzarellaraastetta, paista heti 10-12 min tai kunnes pizzan reunat alkavat näyttää kypsiltä.

Porotäyte
valkosipulinkynsi
mozzarellaraastetta
rucolaa
kylmäsavuporoleikettä (tai bresaolaa)
merisuolaa

Pyörittele jäljelläolevasta taikinanpuolikkaasta toinen 30-senttinen pizzakiekko, hankaa pintaan valkosipulimuska ja öljy, peittele mozzarellaraasteella, ja paista 225-250 C:ssa 10-12 min. Kun pizza on kullankeltainen ja kupliva, ota uunista. Ripottele kuuman pizzan pintaan runsaasti rucolaa, 4-5 isoa siivua kylmäsavuporoa tai bresaolaa, ja vähän karkeaa merisuolaa.

Katuja kansoittavat monenlaiset tuoreet siirtolaiset: helleenien ja egyptiläisten lisäksi ainakin joka sortin latinot, bangladeshilaiset, kroaatit, brasilialaiset ja albaanit. Edullisia ja kotoisia ravintoloita on valtavasti. Lasi Brooklyn Lageria Brickissä ja jälkiruokaostokset Broadwaylla sijaitsevassa kreikkalaisessa leipomossa edustavat äärimmäisen suositeltavaa ajanvietettä. Syömään päädymme silti melkein aina kreikkalaiseen Stamatikseen kivenheiton päähän Broadwayn N/W-metroasemasta.

Stamatikseen on mentävä ajoissa, sillä muuten hillittömästä taramasalatan, hyvän leivän, souvlakin, tsatsikin, lampaankyljysten ja sitruunaperunoitten ahnehtimisesta seuraa hirveä ähky – puhumattakaan Mythos-oluen, retsinan ja karahvipunaviinin aiheuttamista painajaisista. Talon piikkiin saapuu aina vielä jälkiruoka siinä vaiheessa kuin ei jaksaisi enää palaakaan.

Stamatiksen vuoksi emme juurikaan laita kreikkalaista ruokaa kotona ajoittaisia feta- ja oliivi-mässääjäisiä lukuunottamatta. Seuraava reseptit ovat kuitenkin kulkeneet jo pitempään matkassamme. Ne ovat alkuperältään hämäriä ja autenttisuudeltaan todennäköisesti K-kaupan Väiskin tasoa. Suosittelen silti kokeilemaan. Jos inhoaa lammasta voi tyytyä nautaan tai nautasikaan. Mintun ja rusinat voi jättää pois jos ne oudoksuttavat. Itse kierran aniksen kaukaa kaikessa muussa paitsi lontoonrakeissa, mutta ouzoakin lihapullataikinaan voi lorottaa jos sitä sattuu kaapista löytymään.

Pseudokreikkalaiset lampaanjauhelihapullat

1/2 kg lampaanjauhelihaa
2 viipaletta paahtoleipää tai muuta vaaleaa leipää murennettuna
1 muna
1 tl timjamia
(1 tl kuivattua minttua)
(1/2 dl keltaisia rusinoita)
1-2 murskattua valkosipulin kynttä
1 tl suolaa
1 tl vastarouhittua mustapippuria
1 hienoksi silputtu sipuli

Pyörittele edellämainitusta aineksista sekoitettu taikina pieniksi lihapulliksi korppujauhoissa. Paista niukassa oliiviöljyssä pannulla pyöritellen noin 10 minuuttia. Näiden kanssa hyvä kastike on nopea…

Tsatsiki

Sekoita yhteen
2 dl rasvaista maustamatonta jugurttia, Bulgarian- tai kreikkalaista
1 murskattu valkosipulin kynsi
noin 5-10 cm pätkä kurkkua karkeasti raastettuna ja kuivaksi puristettuna
2 tl valkoviinietikkaa
suolaa ja vastarouhittua mustapippuria mausteeksi

Lohkoperunat

Suomessa näitä saa esivalmiina kaupan pakastealtaista. Mutta helppoja ovat itsekin tehdä.
2-3 keskikokoista kiinteää perunaa / aterioitsija
oliiviöljyä
Herbes de provencea, timjamia tai rosmariinia
merisuolaa

Lohko perunat ja esikeitä niitä 4-5 min suolatussa vedessä. Valuta, siirrä kevyesti öljyttyyn laakeaan uunivuokaan, pirskota vähän lisää öljyä päälle. Paista uunin ylätasolla 225 asteessa reilut 20 minuuttia tai kunnes ovat kultaisia. Ripottele valmiitten lohkoperunoiden päälle merisuolaa ja mausteyrttejä.

Näiden lisäksi teemme yleensä vielä salaatin tomaatista, kurkusta, kotoa löytyvistä vihreistä lehdistä (mixed greens tai baby spinach) ja vinaigretesta (1 tl balsami-, valko- tai punaviinietikkaa, 3 tl oliiviöljyä, veitsenkärjellinen Dijon-sinappia, kaksi ripausta sokeria ja ripaus suolaa).

Reissun edellä jääkaappia eriasteisista mikrobiviljelmistä tyhjentäessä käteen osui kauhea virheostos, pari kuukautta vanha guacamole-purkki. Töhnän maku oli alkujaankin laimea ja teollinen, mutta amerikkalaiseen tyyliin lisäaineita oli sen verran että mönjä näytti edelleen kammottavan syömäkelpoiselta ja lensi siksi roskiin.

Pastanjauhajatkin puhuivat hiljan guacamolesta, joten tässä tölkkiversiota oleellisesti parempi resepti, joka on peräisin muutaman vuoden takaiselta joulunalusreissultani Santa Fe’hen. Ah! Sievän pikkukaupungin punertavat savitalot lepäilivät lumen alla – ja jokaikinen talo oli koristeltu punaisia chili-ristroja imitoivilla jouluvaloilla. Chiliä oli jopa joulunekuissa… ja jälkiruokana unelmankeveitä hunajaan dipattavia sopaipillaseja.

Tiedän että Taikinapoika ja minä olemme vahvasti eri mieltä siitä mikä on ideaali guacamolen koostumus – veljen versio on hyvin erilainen, silti herkullinen. Itse vastustan tomaattia tässä ruoassa. Uudessa Meksikossa on tapana sotkea guacamoleen tomaatteja vain kesäisin kun tomaatit ovat oikeasti herkullisia – lisää paikallisista perinteistä Huntley Dentin mainiossa kirjassa Feast of Santa Fe. Toisinaan suosimassamme Mama Mexico -ravintolassa Manhattanin Upper West Sidella (“go early or go deaf” – paikka on yleensä tupaten täynnä ja siellä raivoaa äärimmäisen meluisa mariachibändi) tämä sama guacamole valmistetaan pyynnöstä näytösluontoisesti asiakkaan pöydässä.

Talviguacamole

1 kypsä avocado
1/4-1 limetin mehu, hädässä saman verran sitruunamehua
1 pieni murskattu valkosipulin kynsi, keskellä oleva vihreä itu poistettuna
1/2 – 1 rkl oliiviöljyä
ripaus suolaa ja mustapippuria
(tuoretta korianteria)
(hiukan vihreää chiliä)

Halkaise alligaattoripäärynä, kaiva siitä lusikalla kivi ulos, ja hakkaa hedelmäliha kermamaiseksi tahnaksi kulhossa yhdellä tai kahdella lusikalla. Jos tarvitset yleiskonetta, hedelmä on liian raaka ja ruoka pilalla – sori. Lisää muut ainekset. Säädä happamuus mieleiseksesi annostelemalla limetin mehua asteittain ja maistelemalla välillä. Tarjoa tortilla chips -maissilastujen kanssa tai tacojen päällä.

Pari teknistä juttua avocadoista. Suosin tavanomaista tummanvihreää ja ryppyistä tyyppiä. Joskus kaupoista löytyvä jalkapallonkokoinen vaaleanvihreä avocado on parilla pistokokeella maistunut vain vetiseltä. Painan avocadoa varovasti: kypsä antaa vähän periksi. Raa’asta avocadosta ei kannata guacamolea tehdä – rakenne on väärä ja maku kauhea. Avocadon pitää olla niin pehmeä, että sisuksen voi muhentaa lusikalla sitä vääntämättä ;) Koska usein saatavilla on vain raakoja avocadoja, pistän hedelmän muovipussiin kypsymään päiväksi pariksi tomaatin kanssa (tomaatti seurustelee avocadon kanssa etyleenin välityksellä, joka on käsittääkseni kaasumuotoinen kasvua signaloiva hormoni…) Jos avocadossa puolestaan halkaistaessa on ruskeita viiruja tai laikkuja, se on jo liiankin kypsä ja kolhiintunut. Koska avocadon ostaminen on venäläistä rulettia pienin panoksin, kannattaa ostaa ja kypsyttää pari hedelmää kerralla.

Avocado muuttuu hapettuessaan ruman mudanväriseksi. Oletan että askorbiinihappo estää tämän prosessin, eli siksi guacamole kylvetetään yleensä sitrusmehuissa. Jos teet tahnan etukäteen, lisää sitrus heti, ja varmuuden vuoksi painele vielä guacamolen pintaan tiiviisti elmukelmu hapetusta vähetämään. Meillä tätä ongelmaa ei ole, koska guacamole syödään hartaasti ja heti, viimeisistä nokareista taistellen.

En ole ikinä tajunnut suomalaisten innostusta valmismarinoituun lihaan. Teollinen neonoranssi mönjä hämää kuluttajan uskomaan että parhaat päivänsä ohittaneesta raadonpalasta kannattaa vielä maksaa täysi hinta. En juuri koskaan osta mitään valmiiksi marinoitua – ellei mukaan lasketa satunnaisia sydänkesän kanaa brutale -grillaushetkiä (pallogrilli esiin auton takakontista ja ateria pystyyn minimaalisin välinein tienposkeen). Tekemättä aiheesta fMRI-tutkimusta pystyn nimittäin sanomaan että marinadien sekoittelu vetoaa samoihin primitiivisiin mielihyväkeskuksiin kuin mutavellin sotkeminen pienenä.

Työtoverini häipyi talvisen apeasta New Yorkista Jamaikalle sukuloimaan. Kun työnteon sosiaalinen kontrolli on poissa, löytyy kummasti aikaa ruoanlaittoon ja bloggaukseen. Kaivelin siis kaapeistani esiin kaikki piparimausteet ja kaikenlaista muutakin: sorruin nettireseptiin ja ryhdyin läträämään kaikkien marinadien kuningatarta, jamaikalaista jerk saucea. (Pyörittelin pari päivää sitten käsissäni parin taalan hintaista jerk-marinadipulloa lähimarketissamme. Kiusaus oli voimakas mutta voitettavissa: päätin sittenkin nauttia halvasta aromaterapiasta ja rentouttavasta läträämisestä tekemällä marinadin itse.)

Jamaican Jerk Chicken

1 rkl maustepippuria
1 rkl timjamia
1 rkl sokeria
1 1/2 tl cayenne-pippuria
1 1/2 tl mustapippuria
1 1/2 tl salviaa
3/4 tl muskottia
3/4 tl kanelia
6-8 valkosipulin kynttä viipaleina
1/2 dl oliivi- tai rypsiöljyä
1/2 dl soijakastiketta
1 dl viinietikkaa + 3/4 dl vettä
1 dl appelsiinimehua
1 limetin mehu
3 kevätsipulia tai 1 purjo ohuina viipaleina
1 tuore tulinen chilipippuri tai pari peperoncinoa tai 1-2 kuivattua thaichiliä
iso sipuli silppuna
suunnilleen yhden linnun verran marinoimatonta broileria
(itse käytin 8 reisipalaa, mutta 4 nahatonta rintaleikettä olisi käynyt yhtä hyvin)

Sekoita kaikki marinadin ainekset eli reseptilista sipulisilppuun asti isossa (3 l tai suurempi) kulhossa. Nauti huumaavista maustehöyryistä, koeta olla aivastamatta, ja tarkista että viinietikkaa on riittävästi ennen kun aloitat – muuten homma keskeytyy harmillisesti kauppareissuun. Itse olin vahingossa ostanut koreamarketista vihreäksi jalapeñoksi luulemani tuoreen chilipalon, joka auki leikatessa osoittautui miedon paprikan vahvuiseksi. Improvisoin heittämällä sekaan kaapista pari kuivattua chiliä. Plumpsauttele nahattomat kananpalat upoksiin marinadiin. Anna maustua useamman tunnin ajan tai yön yli.

Jos Taikinapoika olisi täällä, olisin pyytänyt häntä kippaamaan kanapalat marinadista grilliin. Tyylipuhdas jerk chicken on nimittäin nuotioruokaa; optimaalisen maustumisen takaamiseksi kana käsittääkseni sohitaan marinadivaiheessa terävillä kepeillä täyteen reikiä jotta herkullinen maku tunkeutuisi mahdollisimman syvälle. Koska jopa naapurin latinot luopuvat grillikesteistä jalkakäytävällä tähän vuodenaikaan, tyydyin mietolämpöiseen kaasu-uuniin (150 astetta) ja pitkään haudutusaikaan folion alla (90 minuuttia). Kiehauta kunnolla jäännösmarinadi kastikkeeksi. Tämän ruoan kanssa kannattaa tarjota hyvää riisiä ja kuutioita tuoreesta mangosta (jonka päälle ripottaisin ihan vähän suolaa ja mahdollisesti Tabasco-tyyppistä hot saucea).

Aikaa tämän ruoan parissa vierähti ihan kunnolla, vaikkakin suurin osa siitä oli passiivista odottelua, kun ruoka maustui liemessään tai muhi uunissa. Tulos oli maukas ja pikantti kanaruoka, johon olisin ollut supertyytyväinen jos en tietäisi millainen yliaistillinen parin taalan nautinto irtoaisi 145. kadun ja Amsterdam Avenuen tienoilla olevasta jerk hutista tai alakertamme ravintolasta, jonka monet kokit ovat karibialaisia. Tämän keitoksen maku ei ollut yhtä monivivahteinen. Kaipasin myös rapean nahan ja pehmeän sisuksen kontrastia. Tällaista tämä kapitalismin arki on: ruoanlaitto kannattaisi ulkoistaa. Tai sitten seuraavan kerran kokeilen kaupan marinadia…

Pari vuotta sitten talvilomalla Puerto Ricossa yritimme ankarasti ihastua paikallisiin ruokiin, mutta ainoa positiivinen paikallinen ruokaelämys olivat Taikinapojan jäljittämät vastagrillattua maitoporsasta tarjoilevat lechonera-kojut. Loppuajan meitä ravitsivat sieluttomat jenkkiketjuravintolat – tosin muistelen edelleen kaiholla argentiinalaisen ravintolan chimichurria Poncessa.

Mutta lukiessani Polkkapossun ylistystä kookokselle palautui mieleeni madeleineleivoksen lailla vielä yksi hyvä ruoka- tai pikemminkin juomamuisto Puerto Ricosta: käyntimme Bacardin rommitehtaalla San Juanin esikaupunkialueella.

Bacardia markkinoidaan isolla rahalla sinitukkaisille risteilyturisteille perinteikkäällä konseptilla drink this and you’ll f*** more. Multimediaintensiivistä minijunatehdaskiertokäyntiä odotellessa meille kaadettiin anteliaita rommipohjaisia drinksuja, joista yksi on jäänyt pysyvään repertuaariimme. Se koostuu parista jääkuutiosta ja tilkasta Bacardi Cocoa†. Sitten lasi täytetään mahdollisimman runsashedelmälihaisella guavamehulla††. Tätä herkkua löytyy meidän nurkiltamme liki joka bodegasta painavissa Goyan peltitölkeissä, ja Suomestakin muistaakseni ainakin Stockmannilta. Jos ei, guavan voi korvata ananasmehulla: Kolumbus törmäsi ananakseen alun perin jollakin Puerto Ricon lähisaarista.

Toinen Puerto Ricon kookospitoinen lahja maailmalle on piña colada, jälkiruokamainen drinkki jolla kevyesti korvaa aterian. Parikymmentä skandinaaviseen makuun sovitettua perumutaatiota tästä teemasta (ja käyttöaiheita lopulle Malibulle) löytyy innokkailta tanskalaisilta baarimikoilta.

Molempien drinkkien seuraksi suositan jotain mahdollisimman todellisuuspakoista vuosikerta-TV-viihdettä, mielellään 70- tai 80-luvulta (koska Flashdance on jo katsottu, maltan tuskin odottaa siihen asti että postipoika tuo Dallas-saippiksen DVD-version. Tom Cruisen Cocktail toimii myös).
________
†Internetistä käsin ei näe myykö Alko tällaista väkevää: jos ei, tujaus ah-niin-kitschiä Malibua varmaan ajaa saman asian.
††Monesta muusta trooppisesta hedelmästä poiketen tiedän ihan oikeasti millaisessa puussa guavat kasvavat. Eräänä uneliaana iltapäivänä Brasiliassa katselin raukeana kuinka trooppinen lintu nokki guavaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se ruikkasi hiukseni täyteen hyvin guavaista linnunkakkaa. Kunnollista nenäliinaa ei ollut mukana, joten ystävälliset brasilialaiset saivat ihailla pitkän ja hikisen bussimatkan ajan miten kauniin vastavärikontrastin violetti linnunkakka muodosti vaaleisiin hiuksiin.

Taikinapoikaa ja minua yhdistää 50%:sti yhteisten geenien lisäksi jatkuva ruoasta puhuminen ja alituinen uteliaisuus muitten maitten elintarvikkeita kohtaan. Velipoika haeskeli vuohenlihaa Bostonin halal-lihakaupoista ja tuntui testaavan kaikki barbeque-kastikkeet Teksasin taivaan alla. Minä puolestani nautin New Yorkissa asumisessa eniten kaupungin roolista kaikkien kansojen ruokakomerona. Tuskallista taivalta tukkoisilta lentokentillä kotiin lievittää kummasti meditatiivinen hetki kymmenten oliivi- ja fetalaatujen ja ouzoa tihkuvien pullien äärellä kreikkalaisessa Titan Foodsissa Astoriassa. Portugalilaisen Seabras-marketin taivaalliset pasteis de nata-kermapiiraat ja guarana-limonadi tuovat samanlaista lievitystä New Jersey Turnpiken silta- ja tunneliruuhkiin. Ja viime kesänä yhdessä reissatessamme matkan valopilkkuja oli East LA:sta löytynyt meksikolainen jättimarket, josta meillä molemmilla on muistona atsteekkityyliset kaakaonvatkaustikut.

Tänään sattuma tarjosi uuden mahdollisuuden varustautumiseen tulevan viikon keitoskoitoksiin. Iltapäivän autoajelu Long Islandilla Great Neckin ja Manhassetin McMansionien tienoilla kulminoitui äkkijarrutukseen keskellä Queensia korealaisen supermarketin parkkikselle. Sisältä löytyi sokkelo merilevähyllystöjä ja kolmeakymmentä seesamiöljylaatua. Lihapuolelta olisi löytynyt tuoretta pötsiä, kalaosastolta kalmareita, ja vihannespuolelta sananjalkoja ja lootuksenjuuria, jotka valitettavasti jäivät tällä kertaa hyllyyn. Valtavan isosta osaa ruokatarpeita en tunnistaneet edes edustivatko ne kasvi- vai eläinkuntaa.

En ole ikinä käynyt Koreassa, mutta viimaisiin ja sumuisiin talvipäiviin sopii mielestäni mainiosti korealaisten innovoima keripukkilääke, kimchi eli punapippuriin ja valkosipuliin säilötyt maitohappokäytetyt vihannekset – usein kaalia, retikkaa tai naurista. Vaikka sekä Doughboylla että minulla on pitkään ollut haaveena täyttää kotikellari omatekoisilla kimcheillä, hanke jäi taas kerran toteuttamatta. Miksi odotella päivätolkulla kotikäymisen epävarmoja tuloksia, kun tarjolla on parin taalan hintaan tusinoittain toinen toistaan ihanampia valmiita kimchejä välittömästi nautittavaksi? Nappasin mukaan bok choy- ja retikka –kimchejä, sushilajitelman ja jälkiruoaksi vielä hauraanmakeansuolaisia riisikakkuja. Tapaninpäivän illallinen oli valmiina nautittavaksi heti kun oli kerennyt lämmittää vielä kyytipojaksi tilkan sakea. Elimistön puhdistuminen valtimoita tukkivista lanttulaatikon ja rosollin jämistä voi alkaa.

Jouluaatto alkaa lähestyä, ja sen myötä leivontaurakkani on liki päätöksessään. Tein päivällä kaksi amerikkalaista Carrot Cakea (kuva yllä) ja saksalaisen Schwarzwälder Kirschtorten. Niistä voisi kirjoitella sanan tai pari kinkkua sulatellessa. Tähän väliin pieni koristeluniksi, johon törmäsin eilen Slashfoodissa.

Valkosuklaiset lumihiutaleet

100 g valkoista suklaata

Pilko suklaalevy, ja laita palaset pakastuspussiin. Sulje pussi, ja lämmitä sitä kuumassa vedessä kunnes suklaa on sulanut. Leikkaa pussin nurkasta pieni pala pois, ja pursottele kuvan mukaisesti pieniä tähtiä leivinpaperin päälle. Vie ulos tai laita jääkaappiin kovettumaan hetkeksi. Painele vaikkapa kakun kuorrutuksen päälle koristeiksi.

Doughboy painelee nyt lahjoja pakkaamaan!

Sahrami on maailman kallein mauste, jota saadaan Crocus Sativus -kukan emeistä. Jotta tuotanto ei olisi aivan liian helppoa, jokaisessa kukassa on vain kolme 5-6 cm pitkää emiä. Sahramin aromia saadaan vain näiden emien kärjistä reilun sentin matkalta. Niinpä keruu on puhdasta käsityötä – kiloon tarvitaan noin 150.000 kukkaa – ja hinta sen mukainen.

Korkean hinnan vuoksi maailma on väärällään sahraminväärentäjiä, ja melko suoraan voin kehottaa jättämään etelänmatkalta ostamatta sen halvan pussin sahramiksi väitettyä ainetta. Todennäköisimmin sinulle yritetään kaupata joko kurkumaa, mauttomia emien alaosia, värjättyjä ja kuivattuja kehäkukan terälehtiä, maissintähkän “silkkiä”, tai ainakin näillä reilusti jatkettua sahramia. Keskiajalla sahraminväärentäjät tuomittiin kuolemaan, nykyisin huijareita on paljon enemmän elävien kirjoissa.

Meillä kaupoissa myytävä sahrami lienee aitoa, mutta silloin tällöin kuulee väitteitä laadun olevan keskinkertaista. Tilasin taannoin unssin (28,34 g) sahramin luotteja, siis juuri niitä emien yläosia, sanfranciscolaisesta “Vanilla, Saffron Imports“-nettikaupasta. Netin keskusteluryhmissä heillä on hyvä maine, eikä minullakaan ole ollut valittamista. Unssi maksaa $35,95 ja toimituskulut Eurooppaan lisäksi $17. Näin kokonaishinnaksi tulee 44 euroa. Lähikaupassa puoli grammaa sahramia maksaa 2-3 euroa, ja sama määrä nettisahramia vain 0,78 euroa. Sahrami säilyy kuivassa vuosikausia, joten tilausta voi korkean laadun lisäksi yrittää perustella itselleen taloudellisestikin…

Nyt sahramia on joka tapauksessa vaikka muille jakaa, joten päätin kokeilla jossain netissä näkemääni sahramikanan reseptiä. Korvasin kanan kalkkunafileellä kun sellainen sopivasti osui kohdalle.

Sahramikalkkuna

kolmelle-neljälle

1/2 tl sahramia (tai pari-kolme kaupan annospussia)
1 kg kalkkunan rintafilee
2 rkl voita
1 iso sipuli
1-2 cm tuoretta inkivääriä
1-2 tuoretta punaista tai vihreää chiliä maun mukaan
1-3 valkosipulin kynttä
1/2 tl jauhettua kardemummaa
1 tl suolaa
vaaleaa Maizena-suurustetta

Kuumenna lasissa pieni tilkka vettä liki kiehuvaksi ja sekoita sahrami siihen. Anna aromien liueta vähintään puoli tuntia; mitä pidempään, sitä parempi.

Suikaloi sipulit, murskaa valkosipulin kynnet, raasta inkivääri ja hienonna chilit. Leikkaa kalkkuna 3-4 sentin kuutioiksi. Kuumenna voi pannulla ja lisää sipulit, inkivääri ja chilit. Paista kevyesti kunnes sipuli on pehmennyt ja kauniisti ruskettunutta. Lisää valkosipuli, kardemumma ja sahramivesi. Lisää kalkkunapalat ja sekoita niin, että palat saavat soosia ympärilleen.

Lisää suola ja keita hiljakseen kannen alla välillä hämmentäen noin 25 minuuttia tai kunnes kalkkuna on kypsää. Suurusta tarvittaessa Maizenalla.

Tarjoile valkosipuliperunamuusin tai perinteisemmän riisin kera.

Sahramin maku on melko mieto, joten sitä ei kannata peittää muilla vahvoilla mausteilla. Koko asuntoon leviävä huumaava tuoksu on sitäkin voimakkaampi. Aina sahramia käytettäessä on tärkeää liottaa sitä aluksi kuumassa vedessä, etikassa tai alkoholissa. Muuten kallisi mauste menee hukkaan.

Pastanjauhajien herkullisen näköinen pippuripihvi sai sisäisen antivegaanini nostamaan päätään, ja lihanhimohan siinä heräsi.

Monet pitävät sisä- ja ulkofileestä niiden vähärasvaisuuden ja mureuden vuoksi. Oma suosikkini on kuitenkin entrecôtee. Sen kalvot ovat pehmeitä, ja runsas marmorointi pitää lihan mehukkaana. Entrecôtee on mielestäni myös fileitä aromikkaampaa.

Eipä silti, kyllä minuun uppoaa sisä- ja ulkofileetkin. Ja mieluiten yhtä aikaa, kuten oheisten kuvien porterhouse-pihvissä. Tässä mainiossa liha-aficionadojen herkkupalassa T-luun toisella puolella on sisäfilee- ja toisella puolella ulkofileepihvi. Porterhouse onkin T-luupihvi parhaasta kohdasta leikattuna, jolloin sisäfileepihvi saadaan mahdollisimman isoksi.

T-luupihvejä porterhouseista puhumattakaan on melko turha etsiä tavallisista marketeista, mutta kauppahallien palvelevista lihakaupoista, kuten Hakaniemen hallin Reinin lihasta, kannattaa kysyä.

Creuzfeldt-Jakobin, eli kotoisemmin hullun lehmän taudin takia monessa Euroopan maassa ei saa enää myydä edes T-luupihvejä, jotka siis on leikattu halkaisemalla selkäranka pituussuunnassa. Suomessa lainsäädäntö ei kaiketi ole aivan näin tiukka, teurastamoilla kun on lupa erottaa hermokudos selkärangasta. Jälleenmyyjät eivät tätä enää saa tehdä, joten saatavuus on senkin takia heikentynyt merkittävästi. Mutta jos onnistut jostain porterhousen löytämään, osta ihmeessä ja herkuttele vaikkapa yrteillä maustettujen paistettujen tomaattien ja hyvän pihvikastikkeen kanssa!

En yleensä osta banaaneita, koska pidän niistä melko kovina, ja suurin osa ehtii kypsyä liian pehmeiksi ennen kuin muistan syödä viimeiset pois. Kelläpä ei olisi silloin tällöin nurkissaan hieman ylikypsiä, ruskealaikullisia banaaneita? Seuraavan kerran kun mietit, mitä tekisit niille kahdelle viimeiselle, muista tämä helppo banaanileivän resepti.

Banaanileipä ilmestyi amerikkalaisiin keittokirjoihin 1930-luvulla, kun leivinjauhe ja ruokasooda alkoivat yleistyä kotitalouksissa. Vaikka modernit kohotusaineet olivat eurooppalainen keksintö, amerikkalainen Eben Norton Horsford kehitti jo 150 vuotta sitten Rumfordiksi nimeämänsä leivinjauheen. Moni vanhempi ihminen Suomessakin puhuu vielä “rumfortista”.

Banaanileipä on siis koostumukseltaan kakkumainen, eli taikinaa ei vaivata muiden leipätaikinoiden tapaan.

Banaanileipä

70 g huoneenlämpöistä voita
1,2 dl sokeria
1,2 dl fariinisokeria, mittaa tiiviiksi paineltuna
1 muna
2 valkuaista
1 tl vaniljauutetta
2 kypsää reilun kaupan banaania
4 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1/4 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1,2 dl kermaa
1,2 dl pähkinärouhetta

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele ja korputa tai vuoraa leivinpaperilla suorakaiteen muotoinen vuoka (esim 10x30x7 cm).

Muussaa banaanit käsin tai haarukalla pehmeäksi mössöksi. Murskaa pähkinät karkeaksi rouheeksi ja paista pannulla hetken aikaa, kunnes rouhe alkaa hieman ruskistua ja muuttuu aromaattiseksi. Sekoita jauhot, sooda, leivinjauho ja suola valmiiksi omassa kulhossaan.

Vatkaa voita omassa kulhossaan kunnes se muuttuu kuohkeaksi. Lisää sokeri ja fariinisokeri ja sekoita hyvin. Sekoita joukkoon vaniljauute, muna ja valkuaiset. Lisää banaanimössö ja vatkaa nopealla asennolla puoli minuuttia. Taikina on tarkoitus jättää hieman muhkuraiseksi, joten laita käsivatkain tai yleiskone syrjään tässä vaiheessa . Liialla sekottamisella leivästä tulee muffinssimaisen kuminen.

Sekoita lastalla varovaisesti käännellen jauhot ja kerma banaaniseokseen. Vuorottele jauhojen ja kerman lisäystä pari kertaa. Lisää lopuksi pähkinärouhe samalla tavalla. Sekoita kunnes kuivat aineet ovat juuri sekoittuneet märkiin, ja taikina on vielä hieman epätasaista.

Kaada taikina tasaiseksi kerroksesksi vuokaan ja paista 55-60 minuuttia, eli kunnes keskelle tökätty tikku tulee ulos puhtaana.

Banaanileipä on hyvää lämpimänä, mutta erinomaista myös kylmänä seuraavina päivinä, kun maut ovat ehtineet tasaantua.

Amerikkalaisten ruokien sarja jatkuu tänään maapähkinävoikeksien reseptillä, ja aloittaa samalla leivontaminisarjan, joka päättynee jouluaattoon tai aatonaattoon.

Maapähkinävoi ja peanut butter and jelly sandwichit kuuluvat amerikkalaisuuteen siinä kuin ruis- ja näkkileipä Suomeen. Maapähkinävoi käy hyvin myös leivontaan, ja on olennainen osa satay-kastikkeessa. Monet pitävät siitä sellaisenaan vaikkapa suoraan sormesta nuoltuna tai sellerinvarrella dipattuna. Mukavan monipuolinen raaka-aine siis, ja Suomessakin hyvin saatavilla. Pienistäkin kaupoista löytyy yleensä jokin Saksassa valmistettu purkki, ja suureksi yllätyksekseni lähi K-Supermarketissa oli suomalaista luomumaapähkinävoita!

Mutta sitten itse aiheeseen, tällä kertaa dekadentin rasvaiseen ja sokeriseen reseptiin:

Peanut Butter Cookies – maapähkinävoikeksit

24 kpl

1,2 dl (110 g) suolatonta voita, huoneenlämpöistä
1,2 dl (215 g) fariinisokeria
1,2 dl (100 g) sokeria
1 muna
1 tl vaniljauutetta
1,2 dl (125 g) maapähkinävoita
3 dl jauhoja
1/2 tl soodaa
1/4 tl suolaa
1/2-1 dl suklaahippuja jos mieli tekee

Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen. Vatkaa voita ja sokereita pari-kolme minuuttia kunnes seos on kuohkeaa. Lisää munat ja vaniljauute ja sekoita. Lisää maapähkinävoi ja sekoita. Varo vatkaamasta liikaa.

Sekoita jauhot, sooda ja suola keskenään ja sekoita maapähkinävoiseokseen. Lisää suklaahiput, jos käytät niitä. Tässä vaiheessa taikina tuntuu todella kuivalta ja kovalta, ja intuitio kehottaa lisäämään nestettä. Vastusta kuitenkin kiusausta niin keksit eivät lässähdä kuumassa uunissa.

Kaada lautaselle sokeria. Pyörittele taikinasta käsillä parin-kolmen sentin palloja, kierauta sokerilautasella ja aseta pellille leivinpaperin päälle. Paina haarukalla pallo littanaksi kahdesta suunnasta, jolloin pinnalle syntyy pieni ruutukuvio. Toista 23 kertaa :)

Paista 9-11 minuuttia, kunnes reunat alkavat juuri ruskistua. Kuumina keksit ovat aivan pehmeitä, joten tässä on paras luottaa vain kelloon. Jäähdyttyään keksit ovat kovia.

Pieni lämmitys mikrossa pehmentää keksit mukavasti, mutta ovat maukkaita kylminäkin.

Bagel on yksi niistä sanoista, joiden suomalainen kirjoitusasu on minulle täysi mysteeri. Baageli sopii jotenkin paremmin suuhun kuin lyhyen ytimekäs, ja varmasti oikeampi bagel. Lausuttuna ongelmaa ei ole, baagelia vaikkapa Wayne’s Coffeen tiskillä tilattaessa englantilaisesta ääntämisasusta juontuva “beigeli” tuntuu täysin luontevalta.

Baagelit tunnettiin Puolassa jo 1600-luvulla, ja itä-Euroopasta tulleet juutalaissiirtolaiset toivat ne mukanaan Amerikkaan, missä ne ovat nykyisin hyvin suosittuja. Kauppojen baagelihyllyt ovat todella runsaat, niitä saa suolaisina ja makeina sekä monella tavalla maustettuna.

Suomessa tilanne on valitettavasti toinen: juuri missään niitä ei myydä. Kun kysyin muuten mainiosti varustetun lähi K-supermarkettini leipäosaston vastaavalta mistä niitä voisi saada, hänen vastauksensa oli: “Tosi moni on kysellyt baageleita, mutta en tiedä mistä niitä saa. Olen soittanut kaikki lähialueen leipomot läpi, mutta kukaan ei tee niitä.” Ennen kauppakierrostani olin luonnollisesti googlannut Suomen baagelitilanteesta sen vähän mitä siitä on kirjoitettu. Tiesin, että Dennis Bakery leipoo baageleita Kaarinassa myös pakasteiksi, ja ehdotinkin, että kauppias ottaisi ne valikoimiinsa.

Useamman suurenkin kaupan kierrettyäni olin jo vaipua epätoivoon, kunnes Sellon Prisman leipomosta vastattiin iloisesti että kyllä löytyy! “Ei tosin heti, mutta jos odotat 10 minuuttia, paistamme ne sinulle. Montako haluat?” Baagelit tulivat Tanskasta pakasteina, mutta olivat valmiina kaikin puolin maukkaita “everything”-mallisia, eli päällystetty ainakin seesamin- ja unikonsiemenillä sekä kuivasipuli- ja valkosipulirouheella. Lämpimien baageleiden huumaava tuoksu täytti auton kotimatkalla kasvattaen nälkää entisestään. Lempparitäytteeni lox schmear syntyi nopeasti:

Lox Schmear Bagel – savulohibaageli

2 everything-baagelia
50 g Philadelphia Extra Light -tuorejuustoa
1-1 1/2 tl kapriksia
1 tl limen mehua
1/4 tl suolaa
1/4 tl valkopippuria
persiljaa
100 g kylmäsavustettua (kirjo)lohta
suolakurkkua
1 pieni punasipuli

Pilko kaprikset ja persilja pieneksi silpuksi ja sekoita lusikalla tuorejuustoon limemehun, suolan ja valkopippurin kanssa kunnes tasaisen kuohkeaa. Halkaise baagelit kahtia ja sivele ensin puolet tuorejuustoschmearista alapuoliskolle. Aseta savulohiviipaleet ja ohuesti viipaloidut sipulirenkaat schmearin päälle, sivele loput tuorejuustosta ja viimeistele suolakurkkuviipaleilla. Paina päälipuolisko paikalleen ja tarjoile heti tai pakkaa vaikka evääksi töihin.

Perjantaiset vaaleat bataatit olivat K-Supermarketista ja kasvatettu USA:ssa. Tänään kokkaamani israelilaiset bataatit ostin Sestosta. Tässä lopputulos sen pitemmittä puheitta:

Bataattien erot eivät jääneet pelkästään väriin: israelilaiset olivat myös paljon mehukkaampia, vähäkuituisempia ja huomattavasti helpompia kuoria. Nämä soveltuisivat mainiosti pihvin kyytipojaksi “uuniperunoina”, elikä Amerikkalaisittain

Lone Star Steakhouse Baked Sweet Potatoes

1 keskikokoinen makea, punalihainen bataatti per nuppi
voita
kanelia
sokeria

Lämmitä uuni 200 asteeseen ja laita bataatit ritilälle leivinpaperin päälle. Paista noin tunti, kunnes paksuimpaan kohtaan työnnetty tikku painuu esteettä läpi. Tässä vaiheessa bataatista on saattanut tihkua pisaroita, jotka ovat karamellisoituneet pinnalle. Tämä on OK, ja vain hyvä juttu.

Viillä kypsän bataatin kuori auki uuniperunamaisesti, levitä rakoa ja laita sinne reilu nokare voita. Viimeistele ripottelemalla kainostelematta kanelisokeria. Kukin aterioija voi tehdä tämän myös itse makunsa mukaan. Kanelisokerivoisula on tarkoitus sekoittaa pehmenneeseen sisukseen ennen nauttimista. Teelusikka sopii tähän mainiosti, ja kannattaa kattaa valmiiksi pöytään.

Kiitokset tästä makuelämyksestä menevät Texasiin Lone Star Steakhouselle. Hyvää oli, ja sitä parempaa mitä isomman pihvin kyytipoikana uunibataatti syödään!