I bought a can of Libby’s pumpkin puré more or less a year ago, but never quite remembered to use it. Finnish Father’s Day was a little while ago, and I wanted to bring something easy yet tasty for the Sunday meal’s dessert. I remembered the pumpkin can, and read the back label which had a pie recipe on it. Since I happened to have all the ingredients at hand, and didn’t have the energy to google for the ultimate pumpkin pie recipe that takes forever to make and requires three trips to specialty stores for exotic spices, I decided to give the can’s recipe a go.

“This is the traditional holiday pumpkin pie. This classic recipe has been on LIBBY’S® Pumpkin labels since 1950. This pie is easy to prepare and even easier to enjoy. Just mix, pour, bake for a delicious homemade tradition.”

And sure enough, the outcome was delicious. For all non-Americans, the taste is really close to gingerbread, yet the consistency is soft and luscious, just like when you soak a handful of gingerbread to a glass of milk and spoon them as a soggy mess – one of my favorite childhood memories…

So here you go, LIBBY’S® Famous Pumpkin Pie, straight from the can’s label.

LIBBY’S® Famous Pumpkin Pie

1.75 dl (3/4 cup) granulated sugar
1 tsp ground cinnamon
1/2 tsp salt
1/2 tsp ground ginger
1/4 tsp ground cloves
2 large eggs
1 can (425 g / 15 oz.) LIBBY’S® 100% Pure Pumpkin
1 can (3.5 dl / 12 fl. oz.) condensed milk
1 unbaked 23 cm / 9-inch (0.9 l / 4-cup volume) deep-dish pie shell
Whipped cream (optional)

MIX sugar, cinnamon, salt, ginger and cloves in small bowl. Beat eggs in large bowl. Stir in pumpkin and sugar-spice mixture. Gradually stir in evaporated milk.

POUR into pie shell.

BAKE in preheated 220°C (425°F) oven for 15 minutes. Reduce temperature to 175°C (350°F); bake for 40 to 50 minutes or until knife inserted near center comes out clean. Cool on wire rack for 2 hours. Serve immediately or refrigerate. Top with whipped cream before serving.

Some months ago I was looking for an easy and light dinner, and ended up buying a box of premium brand ready-to-eat Jerusalem artichoke soup. Before heating the soup I googled its manufacturer, and found their recipe site, which suggested a bacon-tomato topping for the soup. Both S and I were positively surprised by the smooth texture and exquisite taste, but being the foodie I am, the thought of eating canned soup felt wrong.

Our first encounter with Jerusalem artichokes happened in the middle of the summer, and I assumed it would be trivial to buy them from any market. I did immediately find a few plastic bags full of semi-rotten tubers in the nearby supermarket, but I wasn’t ready to settle for anything but perfect. Soon my trusty greengrocer explained that Jerusalem artichokes are a fall species, and that fresh tubers start to appear in stores in late October.

A couple of weeks ago I found a small bag of tiny fresh tubers, and made my first batch of Jerusalem artichoke soup. Peeling the tubers was a pain, as they are quite similar in appearance to fresh ginger. Peeled tubers also brown quickly if exposed to air, so they need to be put in water as soon as possible. The small, gnarly and uneven tubers took a lot of time to peel, and I actually made a mental note not to make the soup from scratch ever again. Because the soup ended up being really good, I decided to give the Jerusalem artichokes an another go when I saw a batch of big tubers at the greengrocer’s. This time I only washed them carefully, and scrubbed the worst parts off, leaving the skin. This saved a lot of time and effort, and unless a glutton for punishment, I suggest doing the same.

I haven’t bought sun dried tomatoes since I first made oven dried tomatoes some two years ago. They’re cheaper, have less oil and taste every bit as good as store bought ones – if not much better. The recipe is in Finnish, but basically you halve the tomatoes, brush them lightly with olive oil, sprinkle with salt, coriander and balsamico, and bake in an oven for 4-9 hours using the lowest temperature setting, and the door slightly cracked open allowing the steam to escape.

Jerusalem artichoke soup with sun dried tomatoes and bacon topping

Serves 4-6

1 kg (2.2 lbs) Jerusalem artichokes
1 medium-to-big parsnip
2 potatoes
2 dl (a scant cup) cream
chicken broth
salt, pepper to taste
egg yolks for thickening (optional)
parsley

150 g (5 oz) bacon
2 dl (a scan cup) of sun dried tomatoes, or a couple of fresh tomatoes
5 cloves of garlic
croutons

Scrub the Jerusalem artichokes carefully, or peel them. Peel the parsnip and potatoes, and cut in large cubes to speed up cooking. Cover the vegetables with chicken broth and cook until soft, about 10-20 minutes. Keep the cooking liquid.

Puré the vegetables with the cream, and add cooking liquid until the soup runs smoothly. Season with salt and pepper. Use egg yolks if you need to thicken the soup. Add finely cut parsley.

Cut the bacon into strips, and fry with crushed garlic until nicely browned. Add the tomatoes. Spoon the bacon-tomato mixture on top of the soup and add croutons. Decorate with parsley leaves.

The lingonberry and carrot pie is just one of the many flavors my mom bakes, other staples being apple (fresh apples or apple sauce depending on the season), blueberry, plain carrot, carrot and apple and rhubarb. The linognberry & carrot pie combines the tartness of the lingonberries with the sweetness of the carrots in an exquisite way making it very refreshing. It is also very moist and visually appealing with its super intense shades of red.

The underlying pulla crust is thick and soft in a pan pizza kind of way. It is also sweet rather than plain or salty, and has a nice cardamommy flavor to it. If you double the crust recipe, you can also make a batch of buns – I recommend rolling the dough, spreading with margarine / butter, and sprinkling with lots of sugar and cinnamon, and then rolling and cutting the dough in bun-sized pieces. As a kid I loved to eat those buttered-and-spiced buns raw, before baking. I always tried to steal at least one when mom wasn’t looking ;) Not that I wouldn’t like them anymore…

Pulla crust

For one full baking sheet

2,5 dl (1 cup) 2% milk
25 g (1 oz) fresh yeast or 1 pkg dry yeast (12 g / 1/2 oz)
1/2 tsp salt
1 egg
1 dl (0.4 cups) sugar
7 dl (3 cups) all-purpose flour
1/2 dl (0.2 cups) canola oil
1 tsp ground cardamom

Mix the yeast in lukewarm milk until completely dissolved, then add salt, egg, sugar, oil and cardamom and mix well. Add flours gradually while kneading. Continue kneading until the dough feels firm. Add more flour if the dough is too moist and sticks in your hands or in the table. Let rise until the volume is roughly doubled.

Lingonberry and Carrot Pie

1 portion of pulla crust (above)

5 dl (2 cups) lingonberries
5 dl (2 cups) finely shredded carrots
3 dl (1.3 cups) sugar
2 tbsp potato flour (corn starch)

Preheat the oven to 200 C (400 F). Mix the berries, shredded carrots and sugar. Check the sweetness by tasting – different batches of berries vary in sourness, so you may want to adjust the amount of sugar. The filling should be sweeter than sour/tart. Finally mix in the starch.

Roll the dough when it has risen to fill a baking sheet. With your finger, press around the edges to create a “rim” to keep the fillings inside the crust. Spread the lingonberry-carrot filling over the crust. Optionally brush some egg over the crust edges to give it a beautiful glaze. Bake for 17-20 minutes until the edges have nicely browned.

Instead of celebrating Mardi Gras in a skimpy costume to the beat of steel drums in Trinidad, I’m stuck in freezing cold New York stuffing two gigantic suitcases, preparing to take off for Finland. On days like this when food is just an afterthought, I often stop by the wonderful Japanese-Korean convenience store in my neighborhood, m2m, to pick up a tray of sushi and a few contrasting kimchi. (Boringly enough, I always choose the standard-issue white radish pickled in hot red pepper sauce, although they also carry a dozen more exotic varieties, such as lotus root, squid, or dried shrimp). Best of all, the store is cheap, cheap, cheap, at least by Manhattan standards.

I’ve never really noticed before that they have a tiny fresh produce section tucked away in the dark back corner. Among the vegetables, I was drawn to the alluringly thick fresh jumbo udon noodles, essentially soups in a box. (See this site for more udon ideas – Engrish alert! If you are stuck with the more common instant ramen, check out this quirky Seattle-based website.) Because of the bone-chilling breeze blowing down the river, a bowl of hearty soup sounded a lot more appealing than cold pieces of nigiri and maki.

At home, I quickly boiled some water and, in futile efforts to get rid off stuff that will spoil while I’m gone, threw in some mushrooms and vegetables from the fridge. Normally I’m not a huge fan of the MSG-laden flavor sachets that come with many instant noodles, but the one accompanying the jumbo noodles tasted just fine. Best of all, I was slurping piping hot soup within ten minutes of arriving home.

Quick Udon Noodle Soup

1 serving

5 dl (2 cups) boiling water
1 pkg fresh udon noodles or dried noodles
the flavor sachet of the noodles (this contained soy sauce, fish stock, sugar, salt, powdered kelp, and MSG)
4-5 fresh mushrooms
a handful of baby bok choy
1 sliced spring onion
2 hot thai chilli peppers

Add the noodles to the boiling water, boil for 2 min. Slice the mushrooms, chillies, spring onion and gently pull apart the bok choy. Add the contents of the flavor sachet and all fresh ingredients to the soup, boil for 2 minutes, and serve.

I accompanied the soup with white radish kimchi and warm sake, and had hot steamed Chinese custard buns for dessert. Yum!

The credits of this recipe go to Molly at Orangette, albeit she has adopted her recipe from Fresh from the Farmers’ Market. I further changed the recipe by adding the three cheeses. Mmm, cheesy :P

Leeks Braised in Three Cheese Cream And Tarragon

(Serves 1-2 as a side, 140-280 kcal / serving)

1 big leek (about 500 g / 1 lbs)
1,2 dl (1/2 cups) cream
some emmental, gouda and cheddar
(in Finland, simply buy Valio three cheese cream ;)
1,2 dl chicken broth
1/2 tsp dried tarragon
salt, pepper to taste

Preheat the oven to 190 C (375 F). Cut off the dark green tops of the leek and trim off the roots, halve the leek lenghtwise and rinse thoroughly. Place in a long baking dish.

Mix the cream, chicken broth and tarragon. Grate a little bit of each cheese and mix with the sauce. Season with salt and freshly ground black pepper. Pour the cream mixture over the leeks and bake uncovered for 30 minutes. Remove the dish from the oven, turn the leeks over and bake another 45 minutes, until the leeks are golden brown.

Serve hot.

Argentiinalaiset ovat täysin jumissa dulce de lecheen, ruskeaan pehmeään tahmaan joka on kirjaimellisesti karamellisoitunutta maitoa, jonkinlainen kinuskin isoveli. Se on erityisen hyvää jäätelön kastikkeena ja jälkiruoissa. Tavara on kuin crackia, psyykkinen riippuvuus syntyy kertamaistamisesta.

New Yorkissa dulce de lecheä saa melkein kaikkialta, kulmabodegastammekin. Mutta kun etsin selvityksiä siitä kuinka maito karamellisoidaan, törmäsin urbaaneilta legendoilta vaikuttaviin juttuihin umpinaisten säilyketölkkien keittämisestä painekattilassa. Fysiikan lakien sanelemana lämmön ja paineen kasvu suljetussa tilassa enteilee räjähdysvaaraa. Netissä riitti juttua ympäri keittiötä sinkoilevista kuumista tölkeistä, palaneista jäsenistä ja silmänsä menettäneistä kokeista. Yleinen viesti oli ÄLÄ KOKEILE TÄTÄ KOTONA.

Ruokabloggaaminen on keskimäärin aika kesyä puuhaa. Tässä oli nyt ainutkertainen mahdollisuus toteuttaa kotona kolmen minuutin harkinta-ajalla ja $1.79:n investoinnilla Improvised Explosive Device, joista yleensä kuulee vain Bagdadin uutisissa.

Dulce de leche – älä kokeile tätä kotona
(recipe in English)

1 tlk makeutettua säilykemaitoa (“sweetened condensed milk” – saa Suomestakin ainakin etnisistä kaupoista)

Kaivoin esiin syvimmän mahdollisen kaapista löytyvän 10 litran kattilan. Maitosäilyketölkin etiketissä luki CAUTION – NEVER HEAT UNOPENED CAN. Heitin etiketin pois. Laitoin avaamattoman tölkin kattilaan ja täytin kattilan liki piripintaan vedellä. Kriittistä on että säilyketölkki pysyy koko keittoprosessin ajan kunnolla upoksissa, vähintään tuuman verran veden alla – Arkhimedes osaisi varmaan tilittää tästä jotain sellaista mitä minä en.

Tölkin kiehuessa kuuluu jatkuva kop-kop-kop -ääni. Jos liekki oli hitusenkin liian vahva, ääni yltyi pelottavan synkopoiduksi KLONK-UTI KLONKK KLONKKKKK KLONKKKKKKKK -ääneksi , jossa voi omasta paranoian asteesta riippuen kuulla kiskoiltaan syöksyvää junaa tai välitöntä räjähdysvaaraa. Velipoika ehdotti ystävällisesti käyttämään kattilankantta kilpenä, poistumaan asunnosta ja palaamaan sopivasti moppaamaan karamellin asunnon katosta.

Kestin odotuksen hermojännitystä kolme tuntia. Tänä aikana tölkkiin ehti jo ilmaantua ruostepilkkuja. Kahdessa tunnissa olisi syntynyt karamellikastiketta, kolmessa tunnissa kehittyi semisolidi vanukas, ja neljässä tunnissa pitäisi päästä jo jollakin lailla itsenäisesti pystyssä pysyvään jälkiruokaan. Annoin kattilan jäähtyä huoneenlämpöön edelleen veden alla. Kun lopulta avasin sen uunihanskat kädessä kuin olisin käsitellyt Loviisan polttoainesauvaa, tölkinavaajan tekemästä reiästä purskahti ilmoille lämmintä ruskeaa massaa huomattavalla pakonopeudella. Refleksit toimivat. Väistin sopivasti: näkö on vielä tallella.

Lämmin dulce de leche oli käsittämättömän hyvää – kuin luotu jäätelön tai omenapalojen kastikkeeksi. Sitä voi myös levittää paahtoleivän päälle.

Karamellisoidun maidon voi toki tehdä aivan lähtöaineistaankin, maidosta, sokerista ja vaniljasta (ohje en español ja in English). Niihin ei liity mitään räjähdysvaaraa, ainoastaan pitkäveteistä keittämistä, joten ihan vapaasti kokeilemaan…

Penne alla Vodka on italialainen keksintö, joskin Italiasta sitä on nykyisin melko vaikea löytää. Ruokalajin historia juontaa 1970-luvulle, jolloin vodka oli vielä tuntematonta Italiassa, ja maahantuojat tekivät kaikkensa saadakseen sen tunnetuksi. Yksi markkinointikikka oli reseptikilpailun järjestäminen, ja lopputuloksena oli tämä votkakastike. 70-luvun puolivälissä se oli varsinainen trendipasta, mutta nykyisin Penne alla Vodkaa löytää parhaiten Amerikasta, jossa se on erittäin suosittua.

Bostonissa lempi-italialaisravintolani oli Brooklinessa sijaitseva Vinny Testa’s, ja siellä herkullisin annos oli heidän Penne alla Vodka makealla italialaisella fenkolimakkaralla ja Asiago-juustolla höystettynä. Mmm! Annos oli edullinen, vain kymmenen euroa, mutta niin iso, että siitä riitti syötävää kahdelle tai toinen ateria vielä kotiin viemiseksi. Söinkin monesti jääkaappikylmää pastaa yöpalaksi. Herkkua!

Tämä Rachael Rayn resepti ei sisällä lihaa, mutta jauheliha tai italialainen tuoremakkara sopii sekaan oivallisesti. Kastike on todella helppo ja nopea valmistaa – se on oikeastaan aivan tavallinen tomaatti-kermakastike, johon on lisätty votkaa. Aromi on kuitenkin uniikki, joten ei muuta kuin kokeilemaan.

Penne alla Vodka

kahdelle (600 kcal / annos)

1/2 rkl öljyä
1/2 rkl voita
2 shalottisipulia
2-4 valkosipulin kynttä
6 cl maustamatonta votkaa
1,25 dl kanalientä (kuutiosta tehty ok)
400 g tölkki karkeaa tomaattimurskaa
225 g penne rigateja
0,6 dl kermaa (Valion 10% 3 juuston ruokakerma sopi kivasti)
tummaa Maizenaa suurustamiseen
suolaa, pippuria
10 tuoretta basilikan lehteä

Hienonna shalotit ja valkosipulin kynnet. Kuumenna voi ja öljy kasarissa, ja kuullota shalotteja ja valkosipuleita 3-5 minuuttia, kunnes kauniin ruskettunutta. Lisää kanaliemi ja tomaattimurska sekä mausta suolalla ja pippurilla. Jätä porisemaan hiljakseen.

Kiehauta iso kattilallinen vettä, lisää reilusti suolaa ja keitä pennejä valmistajan ohjeen mukaan (noin 10-15 min), kunnes al dente.

Lisää kerma ja votka kastikkeeseen, ja poista liedeltä, kun se alkaa kuplia uudelleen. Jos kastike vaikuttaa liian juoksevalta, suurusta kourallisella tummaa Maizenaa. Valuta pasta ja sekoita kastikkeeseen silputun basilikan kanssa. Tarjoile heti raastetun parmesanin kanssa.

Rachael Ray (yllä) ei ole vielä tunnettu ainakaan Suomessa, mutta Yhdysvalloissa (ja viime kuulemani mukaan Australiassa) hän on supersuosittu TV-kokki Food Networkilla. Rachael on kirjoittanut myös lukuisia keittokirjoja (joista yhden sain Annalta joululahjaksi, Thanks!). The New York Timesissä ollut artikkeli viime syksyltä summaa Rachaelin saavutukset:

Though the nation’s food elite might cringe, Ms. Ray, 37, is one of the most influential people cooking today. Let the big-name chefs fuss with foams and sous vide. She’ll stick with hot dog nachos and “jambalika,” a dish that is kind of like jambalaya. With more than 4 million books in print and four shows on the Food Network, Ms. Ray has shown America the way back to the kitchen.

En ole myöskään ainoa, jonka mielestä Rachael on söpö-Rachael:

Her mother answers her daughter’s fan mail, which can range from children’s drawings to marriage proposals to letters from recently widowed senior citizens.

“She’s big with the guys, let me tell you,” her mother said.

Lopuksi vielä hieman silmäniloa ainakin miespuolisille Taikinapojan lukijoille. Amerikan FHM (For Him Magazine) julkaisi artikkelin Rachaelista vuonna 2003, josta The New York Times kirjoitti seuraavasti:

“The shots feature Ms. Ray in short-shorts with an exposed midriff, licking chocolate off a big wooden spoon, eating a strawberry and sitting in a sink, laughing as suds cascade down her curvaceous thighs.”

Mitäpä tuohon lisäämään muuta kuin itse kuvat :)

Thai Red Bean Curry

kahdelle (170 kcal / annos)

200 g vihreitä papuja (tuoreita tai pakaste-)
1-2 valkosipulin kynttä
1 pieni, tulinen chili tai n. 1/2 tl kuivattua chilimurskaa (maun mukaan)
1/2 tl paprikajauhetta
1 sitruunaruohon varsi (lemongrass)
1 rkl thai-kalakastiketta (nam pla)
reilu 1/2 dl kookosmaitoa
1-2 kevätsipulin vartta
1/2 rkl öljyä paistamiseen

Leikkaa pavut noin viiden sentin pätkiksi, keitä kaksi minuuttia ja valuta kuiviksi.

Leikkaa valkosipuli ja sitruunaruoho ohuiksi suikaleiksi. Laita valkosipuli, chili, paprikajauhe, sitruunaruoho, kalakastike ja kookosmaito tehosekoittimeen, ja sekoita kunnes tasaista.

Leikkaa kevätsipulit viistosti ohuiksi suikaleiksi, ja paista niitä noin minuutti kuumassa öljyssä. Lisää kastike tehosekoittimesta ja anna kiehahtaa. Keitä kastiketta kasaan, kunnes siitä on jäljellä noin puolet (mukavan paksua, ei enää juokse), noin 3-4 minuuttia. Lisää pavut, ja anna niiden lämmetä hautumalla pari minuuttia. Tarjoile heti kuumana.

Nämä pavut sopivat hyvin jonkin toisen ruuan lisukkeeksi, tai ihan sellaisenaan maukkaaksi alkupalaksi. Ellet muuten pidä vihreistä pavuista, tämä voi olla keino saada suosituksen mukainen päivittäinen kasvisannos nieltyä alas ;)

New Yorkin etnisistä kaupunginosista Chinatown on se ilmeisin. Jalkakäytävät ovat yleensä tukkoon asti täynnä Vuitton -klooneja tinkiviä vyölaukkuturisteja. Meno on tönivää ja hymytöntä, sillä kaupunginosan asukkaat vetävät ja työntävät perässään mitä oudointa roinaa. Jätteistä lismainen katukäytävä toimii sekä myyntipöytänä ja näyteikkunana. Tyypillisin asiani Chinatowniin on ollut taistella itseni Bostoniin menevään halpaan Fung Wah -bussiin. Kokemukset ovat olleet sen verran rasittavia että olen kehittänyt fobian koko paikkaa kohtaan ja hakenut kiinaelämykseni ihan muualta – Brooklynin Sunset Parkista ja Queensin Flushingista, tai sitten Torontosta ja San Franciscosta.

Tänään voitin kiinalaisen uuden vuoden varjolla vanhan vastenmielisyyteni ja hankkiuduin D-junalla Grand Streetille. Ihmettelin metroaseman väentungosta, mutta syy selvisi kun pulpahdin keskelle peking-oopperahahmoista ja veitsitanssia esittävistä pikkulapsista koostuvaa paraatia. Paraatin teemana oli siirtyminen koiran vuoteen, joka on erityisen onnekas avioliiton solmimiselle, koska sisältää tavallisesta vuodesta poiketen kaksi kevättä. Paraatin sankarit olivat siksi tänään enimmäkseen erilaisiin kiina-asuihin puettuja tiibetinspanieleja. En meinannut uskoa silmiäni kun yleensä tuupiskelevat ja yrmeät kiinalaiset katukauppiaat hymyilivät kasvot loistaen ohi tanssiville savua puhkuville lohikäärmeille, papaatteja poksautteleville pikkulapsille ja konfettia kylväville pommeille. Tungos oli niin kova että olin vartin verran kirjaimellisesti väkijoukon syleilyssä Canal ja Mott Streetin risteyksessä. Katuvilinän kirjo ylsi buddhalaisista munkeista, tuhatvuotiaista kiinalaismummoista ja lempeäsilmäisistä karibialaismiehistä Park Avenuen daameihin ja Boweryn pummeihin.

Tungoksenkin seassa jalkakäytävillä myytiin kaikkea mahdollista: elävä kala pomppasi puulaarista jalkoihini, ja toisessa myymälässä sangollinen kilpikonnia ryömi ympäriinsä valmiina päätymään liemeen. Punaisia taatelimarjoja, kuivattuja sienia ja kukkivaa bok choy -kaalia löytyi joka paikasta, mutta useimpia kuivattuja kasviksia en millään pystynyt tunnistamaan. Dynasty-supermarketin lihatiskillä myytiin siisteillä styroksilevyillä lehmän penistä, ankan varpaita ja porsaan kärsiä.

Tarkoitukseni ei ollut varsinaisesti ostaa mitään, mutta kahmaisin mukaani taiwanilaisia vihreästä teestä tehtyjä riisikakkuja, sokeroitua inkivääriä, macaolaisia kirjoitusmerkein koristeltuja manteli-papujauhokeksejä (jotka maistuvat aivan portugalilaisilta leivoksilta) ja välitöntä riippuvuutta aiheuttavia makeansuolaisia lakritsiluumuja. Teepuolelta ostin oolongia ja valkoista teetä. En voinut myöskään vastustaa vauvakokoisia bok choy -kaaleja. Seuraavaksi löysin litsiluumun makuista kuplateetä. Pisteenä iin päällä imeydyin Boweryllä ravintolakeittiövälineitä myyvään varastokauppaan. Olo oli kuin joulupukin lelupajassa. Harmi että muuttokontti Suomeen lähti jo… Kuudellatoista taalalla irtosi hyvälaatuinen kolmikerroksinen bambuhöyrytin ja ammattikokin pihdit. Olin suunnitellut käveleväni East Riverin yli Brooklyniin lempikirjakauppaani Williamsburgissa, mutta kolmen valtavan muovikassin raahaaminen metroon ja kotiin oli ihan riittävä haaste.

Kotona pistin bambuhöyrytyskorit, pihdit ja tortillaprässin heti käyttöön. Tein dim sum -nyyttejä, jotka ovat lihaton versio dumplingeista joita ostin taalalla neljä kappaletta chinatownilaisesta katukeittiöstä (hyvännäköinen lihanyyttiresepti löytyy täältä). Ensi kertaa söin näitä bok choy -nyyttejä parikymmentä vuotta sitten Saksassa, jossa kiinalaiset vaihto-opiskelijat valmistivat meidän perheellemme juhla-aterian. Olen aina ajatellut että höyryttäminen on vaivalloista sähläämistä, mutta nyytit valmistuivat siististi ja nopeasti. Lisäplussana nyytin rakenteesta tulee höyryttämällä parempi kuin keittämällä, eikä täytteen valumista kattilaan tarvitse pelätä kuten keittäessä.

Bok choy -täytteiset taikinanyytit

12-15 kpl eli 1-2 hengelle

2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl (+ mahdollisesti 1-2 rkl) vettä
pari bok choy -kaalia tai 8-10 baby bok choy -kaalia
1 tl soijakastiketta tai osterikastiketta

Täytä kattila vedellä, saata se kiehumaan, ja kokoa höyrytyskoritorni kattilan päälle. Verhoa kunkin korin pohja palasella leivinpaperia (myös banaanin, salaatin, kaalin tai bok choyn lehtiä voi käyttää). Asettele kaalien kovimmat osat kohti höyrytyskorin keskiosaa. Höyrytä vauvabokchoyta höyrytyskuvun sisällä 3-4 minuuttia tai kunnes hieman pehmenevät. Poimi pois pihdeillä tai syömäpuikoilla – höyry polttaa helposti sormet. Anna jäähtyä hetken, hakkaa sitten terävällä veitsellä aivan hienoksi silpuksi: purista silpusta vesi pois. Sekoita bok choy -hakkeeseen hiukan soijaa tai osterikastiketta.

Vaivaa vedestä ja vehnäjauhoista 5-10 minuutissa silkkinen ja kimmoisa pastataikina joka ei tartu enää käsiin eikä kulhon reunoihin. Jauhojen kosteus vaihtelee vuodenajoittain joten lisää vettä tarvittaessa mikäli taikina jää murenevaksi.

Boweryn ravintolatukussa myytiin sekä tortillaprässin kaltaisia taiwanilaisia alumiiniprässejä että pastakoneita. Tee taikinasta pastakoneella lasagnelevyjä, joista otat muotilla noin kymmenen sentin halkaisijaisia pyörylöitä. Jos käytössäsi ei ole pastakonetta, pyörittele taikina tangoiksi, joista leikkaat noin kolmen sentin halkaisijaisia pikku palloja. Purista pallot tortillaprässillä tai ihan perinteisesti kaulimella noin millinpaksuisiksi kiekoiksi (sama tekniikka kuin karjalanpiirakan kuoren valmistus). Annostele kiekon keskelle noin teelusikallinen bok choy -täytettä ja rypytä nyytti umpeen. Istuta nyytit höyrytyskoriin leivinpaperin päälle toisistaan erilleen; höyrytä 3-4 minuuttia. Tarjoile soija- tai osterikastikkeen kanssa.

Ensi sunnuntaina New Yorkin Chinatownissa on luvassa on vielä yksi lohikäärmeparaati – uudenvuoden juhlinta päättyy sunnuntaina 12.2. Koluamatta jäi niin paljon fantastisia dim sum -ravintoloita ja indokiinalaisia kauppoja että taidan jatkossa käydä tiuhaan Chinatownissa. Nyt syvennyn napostelemaan lakritsiluumuja ja vihreä tee -makeisia ja katselemaan elokuvaa Saving Face, jossa vilahtaa taiwaninamerikkalainen työtoverini Larry. Ang Leen Syö juo mies nainen sopisi myös tunnelmaan.

Kaksi erinomaista ruokablogia – Yhdysvaltain ruokapääkaupungista San Franciscosta ylläpidetty 101 cookbooks ja Kanadan pötsistä Torontosta bloggaava uusi tulokas Cream Puffs in Venice – kirjoittivat äskettäin pizzasta suunnattoman herkullisesti. Tuli mieleen myös omia ruokamuistoja: horjuvalla kielitaidollamme tulkitsimme Vesuviuksen kupeessa sijaitsevassa puu-uunipizzeriassa esitetyn kysymyksen “Bianca o rossa?” viiniin liittyväksi, joten pöytään kannettu pelkistä valkoisista vihanneksista valmistettu pizza oli hienoinen yllätys.

Yksinkertaisimmillaan valkoinen pizza sisältää pelkästään suolaa ja yrittejä, mutta ruokabloggaajien innoittamana inspiroiduin vähän mutkikkaammasta versiosta ja poikkesin normaalien ostosrutiinieni vastaisesti täydentämään varastojani 11o. kadun D’Agostinoon kesken pahinta iltaostosruuhkaa. Kokemus oli tietysti ruhjova, mutta palkinnoksi nettosin artisokkia, Prinssi Edwardin saarella kasvaneita Yukon Gold -perunoita, luomurosmariinia ja maukasta gorgonzolaa. Artisokat säästin sittenkin toiseen tarkoitukseen, mutta lopuista ostosreissun hedelmistä syntyi herkullinen

Peruna-rosmariinipizza

1 annos pizzapohjataikinaa (ohessa resepti kahdelle pohjalle)

täytteen määrä yhtä pizzapohjaa varten:
1 rkl neitsytoliiviöljyä
1-2 keskikokoista Yukon Gold- tai muuta kiinteää perunaa
50-75 g gorzonzolaa tai muuta sinihomejuustoa
50 g mozzarellaraastetta
1-2 tl rosmariininneulasia

Kaulitse pizzapohja noin 30-senttiseksi pyöryläksi. Lämmitä uuni 250 asteeseen, ja voitele pizzapohjaa ruokalusikallisella oliiviöljyä. Kuori ja viipaloi raa’at perunat terävällä veitsellä parimillisiksi viipaleiksi, levittele mosaiikkimaisesti pizzapohjalle. Ripottele päälle rosmariini, sinihomejuusto ja mozzarella. Koska sinihomejuusto on hyvin suolaista, en lisää pizzataikinaan enää suolaa. Älä nostata pizzapohjaa sen kummemmin, vaan tuikkaa uuniin ja paista 12 minuuttia tai sen verran että pizzan reunat alkavat olla kullankeltaisia. Anna jäähtyä ainakin puolisen tuntia ennen tarjoamista, se tasaa makuja. Tarjoa täyteläisen punaviinin kanssa – kalifornialaisen Niebaum-Coppolan Zinfandelin jämät sopivat tähän ruokaan ja yleiseen talviunifiilikseen kuin nenä päähän.

Jokunen päivä sitten Kinopalatsissa käydessäni söin elokuvan alkua odotellessani erinomaiseksi osoittautuneen tandoorikanasalaatin (€6,50) Namaskaarin Fenniakorttelin toimipisteessä (Kinopalatsin ja Kaisaniemen metroaseman välisessä tunnelissa). Maanantaina Vii Voanissa pistäytyessäni ostin varmuuden vuoksi pussillisen tandoorimaustetta, joten aamuvarhainen K-kauppareissuni päättyi ripeään kotimatkaan raa’an broilerin ja bulgarianjugurttipurkin kanssa.

En ole aiemmin paloitellut kokonaista kanaa, joten pieni googletus auttoi tässäkin puuhassa. Hetken pähkäiltyäni kaunis jyväbroileri oli muuttunut Fiskarsin terävällä veitsellä nälkäisen katseeni ryydittämänä perinteisiksi kahdeksaksi palaksi: siivet, koivet, reidet ja rinnat. En ollut sopankeittotuulella, joten ruhon muut osat lensivät roskiin, kuten myös nahka, jota intialaisessa ruuanlaitossa ei käytetä. Paloja hetken pyöriteltyäni päätin hankkiutua eroon myös muista luista, jotka lähtivätkin helposti irti käsin kiskomalla.

Kun liha oli valmisteltu, jätin sen jääkaappiin marinoitumaan iltaan saakka jugurtti-tandoorimarinadissa. Ideaalisesti marinointi olisi saanut kestää yön yli, mutta tällä kertaa en malttanut odottaa niin kauan.

Söin puolet valmiista tandoorikanasta edelliseltä päivältä tähteeksi jääneen peruna-paprika masalan kanssa. Tänään tein kylmän kanan kyytipojaksi mustaa riisiä ja kurkku-raitaa. Kokonaisuus oli oikein miellyttävä tomaatin ja tammenlehväsalaatin kera.

Tandoorikana

kahdelle

500 g luutonta kanaa, esim rinta- ja koipilihat
tandoorimausteseosta
2 dl Bulgarian jugurttia

Marinoi lihat hyvissä ajoin, 6-24 tuntia ennen paistamista. Poista mahdollinen nahka kananpaloista. Viillä rintapaloihin ristikkäisiä syviä viiltoja. Sekoita tandoorimauste jugurttiin mausteseoksen paketin ohjeen mukaisesti, laita lihat pakastuspussiin ja kaada marinadi päälle. Sekoita huolellisesti, jotta marinadi menee myös viiltoihin. Jätä jääkaappiin marinoitumaan.

Vuoraa uunipelti foliolla, josta reunat on taiteltu ylös ammemaisesti. Lämmitä uuni 300 asteeseen pellin ollessa uunin sisällä. Kun uuni on saavuttanut lämpötilan, aseta kananpalat pellille ja paista 10 minuuttia. Ota pelti pois uunista ja sivele palat jäljelle jääneellä marinadilla. Laita kanat takaisin uuniin, ja sammuta uuni. Paista vielä 20 minuuttia luukkua avaamatta.

Kurkku-raita (Kheere ka Raita)

kahdelle

2 dl Bulgarian jugurttia
1 rkl hunajaa
n. 10 cm pätkä kurkkua
n. 1/2 dl silputtua tuoretta korianteria
(kuminaa)

Raasta pesty kurkku karkeaksi ja lyhyeksi raasteeksi, silppua korianteri hienoksi ja sekoita jugurttiin hunajan kanssa. Pidä kylmässä tarjoiluun saakka. Koristele halutessasi kuminalla.

Musta riisi

kahdelle

2 dl mustaa riisiä
vettä

Liota riisiä vesitilkassa noin tunti ennen keittämistä, niin siitä tulee pehmeämpää. Keitä 3-4 desissä vettä kunnes pehmeää, 20-30 minuuttia. Riisilajeja on tuhansia erilaisia, joten täsmällistä keitto-ohjetta on mahdotonta antaa :)

Tarjoile tandoorikana joko kylmänä tai kuumana 3-4 sentin paloiksi leikattuna. Virkistävää raitaa lusikoidaan reilusti lautaselle riisin viereen, ja siinä voi dipata myös kanaa ja leipää.

Viime keskiviikosta lähtien olen syönyt kaaliruokia, joten tänään oli korkea aika saada vaihtelua ruokapöytään. Juttelin eilen illalla Bostonissa asuvan intialaisen ystäväni Meenan kanssa, ja pyysin häneltä kevyttä intialaista reseptiä. Meena, kuten suurin osa intialaisista, on pääasiallisesti kasvissyöjä. Bostonissa asuessani niitin mainetta häikäilemättömänä antivegaanina (Antti eats anything with a face!), ja niinpä helpotin Meenan tehtävää sanomalla heti alkuun, että kasvisruuat ovat ok.

Oheinen resepti on varsin tyypillinen intialainen kasvisruoka, ja muitakin vihanneksia voidaan valmistaa aivan samalla tavalla. Ruokakulttuuri vaihtelee hyvinkin voimakkaasti Intian eri puolilla pohjoisen miedoista etelän tulisiin makuihin. Tämä perunasta ja paprikasta tehty masala edustaa pohjoista keittiötä.

Thanks, Meena!

Peruna-paprika masala (Potato Capsicum Masala)

kahdelle (275 kcal / annos)

1 sipuli
2 tomaattia
3 perunaa
2 paprikaa
2 rkl oliiviöljyä
1/2 tl sinapinsiemeniä
(1/2 tl kuminaa)
1/2 tl kurkumaa
1/2 tl garam masalaa
murskattua kuivattua tai tuoretta chiliä
suolaa
korianterin lehtiä koristeluun

Kuori perunat ja pilko parin-kolmen sentin kuutioiksi. Kypsennä normaalisti keittämällä.

Perunoiden kiehuessa leikkaa sipuli ohuiksi suikaleiksi ja pilko paprikat reiluiksi paloiksi. Leikkaa tomaatit pieniksi kuutioiksi.

Lämmitä öljy ja paista sinapin- ja kuminansiemeniä hetken aikaa kunnes sinapinsiemenet poksahtelevat. Käytä kuminaa, jos pidät siitä, muussa tapauksessa jätä huoletta pois. Lisää sipuli ja paista kunnes suikaleet muuttuvat kauniin ruskeiksi. Lisää suola, garam masala, kurkuma ja chiliä maun mukaan. Lisää tomaatti ja paprika. Kypsennä miedolla lämmöllä välillä sekoittaen. Jos kasvikset vaikuttavat liian kuivilta, lisää hieman vettä. Masala on valmista, kun öljy erkanee. Lisää perunakuutiot, ja anna hautua vielä muutama minuutti. Koristele korianterinlehdillä.

Intialaiset syövät tällaisia masaloita, kuten lähes kaikkia muitakin ruokiaan, leivän kanssa. Chapatista tai paranthasta repäistään palanen, josta taitellaan lusikkamainen kuppi, ja sitä käytetään ruokailuun länsimaisten aterimien sijaan.

Kiitos Jim Dixonin ja hänen Real Good Food -saittinsa, kukkakaali sai tänään 29 vuoden alennustilansa jälkeen ylennyksen ruokapöydässäni juhlapaikalle. Tämä karamellisoidun kukkakaalin ohje on nimittäin mitä triviaalein, ja lopputulos niin typerryttävän herkullinen, että ongelmaksi tulee lähinnä tarpeeksi suuren kukkakaalin löytäminen useamman kuin yhden ruokailijan tarpeet tyydyttämään.

Olin melko skeptinen laittaessani kaaliviipaleet uuniin, mutta puolen tunnin paistamisen jälkeen ensimmäiset maistiaiset olivat koitua kohtaloksi koko pellilliselle :)

Karamellisoitu kukkakaali

pieni kukkakaali yhdelle, iso kahdelle
oliiviöljyä
merisuolaa

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Leikkaa kukkakaali pystysuunnassa vajaan sentin paksuisiksi viipaleiksi. Yhdestä kaalinpäästä tulee vain muutama ehjä viipale, mutta ylimääräiset hieman isommat mujut kannattaa myös paistaa, ainakin arkiaterian tarpeiksi.

Sivele viipaleet molemmin puolin reippaasti oliiviöljyllä, ja ripottele liberaalisti meerisuolaa. Paista noin 30 minuuttia kerran kääntäen, tai kunnes kauniin ruskettuneita. Tarkista suola ja tarjoile heti. Halutessasi voit pirskotella hieman lisää öljyä.

Kaali on parhaimmillaan tulikuumana suoraan uunista, joten muu ruoka kannattaa pitää valmiina odottamassa!

Tutustuin granaattiomenasiirappiin viikko sitten kun hinguimme libanonilais-ruotsalaisen Zozo-elokuvan jälkeen Lähi-idän ruokaa ja pistäydyimme kotimatkalla kebab-falafel-paikassa Amir’sissa. Granaattiomenasiirappi teki munakoisopitaleivästä aivan valtavan herkullisen. Tajusin että kysymys on siitä samasta mystisestä grenadiinisiirapissa jota olen joskus ihmetellyt drinkkiresepteissä.

Granaattiomenat näyttivät palanneen lähikaupan hedelmävalikoimiin. Niitä, kuten melkein kaikkea muutakin, kasvaa Kaliforniassa. Osavaltion harvinaisten hedelmälajien kasvattajien yhdistyksen nettisivu kertoo granaattiomenoista kaiken mahdollisen ja toteaa kuivakkaasti:

Consumer demand [of pomegranates] in this country is not great. More pomegranate fruits probably wind up as decorations in fruit bowls than are consumed.

Synti ja sääli, sillä granaattiomena ei ole mikään tusinaomena – kyse on nimittäin mitä ilmeisimmin siitä paratiisin julkkisomenasta joka liittyi käärmeen, Eevan ja Aatamin valtapeleihin. Hedelmä sisältää syötäviä jalokiviä ja on peräisin akselilta Persia – Himalaja. Renessanssiaikana se on varmasti liittynyt jetset-elämään, sillä sekä Botticelli että da Vinci ovat ikuistaneet sen Kristus-lapsen kouraan. Profeetta Muhammedkin käski nauttimaan granaattiomenia, sillä ne puhdistavat syöjänsä kateudesta ja vihasta. Tästä en mene takuuseen, mutta ikuisen elämän potentiaalia hedelmä taatusti lisää korkealla antioksidanttipitoisuudellaan.

Grenadiinisiirappi

pari granaattiomenaa tai muutama desilitra granaattiomenan mehua
1 limetin tai sitruunan mehu

Verenpunaisen mehun saaminen irti siemenistä on potentiaalisesti sotkuinen prosessi. Sain sitä purskahtelemaan laajalle alalle pelkästään hedelmää leikatessa. Jotkut suosittavat hedelmän puristamista kuten appelsiini – kokeilut omalla vastuulla sillä roiskevaara on ilmeinen. Ehkä siistein menetelmä on painella ja pyöritellä hedelmää ympäriinsä ja sitten tehdä siihen reikä josta mehu lasketaan ulos, mutta uskon enemmän brutaalimpaan tapaan lohkoa hedelmä neljänneksiin, murennella siemenet irti lokeroistaan ja puristaa ne sitten sideharson avulla mehuksi kulhoon.

Osa grenadiiniresepteistä mehustaa siemenet sokerin avulla hillonkeiton tyyliin, mutta hedelmä on itsessään sen verran makea että en halunnut lisätä siihen enää yhtään sokeria. Fuskasin lopulta keittämällä siirapin kaupasta saatavasta valmiiksipuristetusta makeuttamattomasta mehusta ja säästämällä itse hedelmän hedelmäsalaattiin.

Yhdistä limetin ja granaattiomenan mehu ja keitä niitä varovasti kokoon 5-10 minuuttia. Kun seos alkaa muuttua siirappimaiseksi, ota heti pois lämmöltä, anna jäähtyä. (Mehu on niin sokerista että karamellisoin vahingossa ekan satsin kattilan pohjaan kun seurasin liikaa vaalikuumeinen Peter Elkin ääneenlukemaa Osmo Soininvaaran analyysiä Halosesta ja Niinistöstä.)

Käytä grenadiinisiirappia ruokien ja juomien maustamiseen. Esim. grenadiinispritzeriin tarvitaan grenadiinisiirappia, valkoviiniä ja soodavettä; siirapista saa myös tyylikkään martinin. Grenadiini maistuisi myös jäätelön tai jälkiruokien seurana, tai siitä voi tehdä valkoviinietikan avulla vadelmaviinietikan tapaisen salaattikastikkeen. Itse laitoin siirapin tähän hedelmäsalaattiin, jonne sen hienostunut maku ehkä hukkui turhan paljon.

Granaattihedelmäsalaatti

1 granaattiomenan siemenet
1 verigreippi
1-2 appelsiinia
tuoreita mansikoita tai vadelmia
pari banaania viipaleina
(tuoretta ananasta)
(pari rkl grenadiinisiirappia)

Poista sitruksista kalvot ja pilko hedelmäliha suupaloiksi. Halkaise granaattiomena ja riivi siemenet salaattiin. Lisää muut marjat ja hedelmät (ja mahdollinen grenadiinisiirappi), anna vetäytyä ainakin tunnin ajan kylmässä ennen tarjoilua.

Jackson Heightsissa sijaitsee noin korttelin kokoinen mini-Bombay, jossa sarikaupat kilpailevat asiakkaista, kulta on satsumankeltaista, elintarvikeliikkeet sisältävät aivan fantastisia maustevalikoimia, ja desit kaivelevat Amitabh Bachnanin ja muiden Bollywood-tähtien tuotantoa pahvilaatikoissa jalkakäytävillä. Alue sulaa nopeasti mini-Bangladeshiksi, halal-lihakaupoiksi ja kullattua muovia oleviksi koraaninvärssyiksi. Ja aivan silmänräpäyksessä koko Subcontinent jää taakse: seuraavat parinkymmentä korttelia ovat Latinalaista Amerikkaa järjestyksessä Ecuador, Kolumbia, Peru ja Meksiko.

Meksikon-reissun aikana addiktoiduin tuoksuviin maissitortilloihin ja olen siitä lähtien himoinnut omaa tortillaprässiä. Nappasin mukaan kolumbialaisvalmisteisen painavan valurautaprässin 12 taalalla Jackson Heightsista Roosevelt Avenuella 90. kadun tienoilla sijaitsevasta latinalaisamerikkalaisesta kodinkonekaupasta. Kokeilin joskus tehdä itse maissitortilloita Helsingissä ankein tuloksin. Ei ihme, sillä maissitortillojen teko vaatii kalkkikäsiteltyä erityisjauhoa. Oikotie tortilloihin löytyy masecasta, joka on kuivattua tortillataikinaa. Täällä sitä löytää joka kulmabodegasta.

Maseca-tortilloista tulee parempia kuin elottomat pitkään säilyvät muovipussitortillat, mutta maissin tuoksu voisi olla vahvempi. Maukkain tortilla syntyisi työlään atsteekeilta periytyvän prosessin tuloksena. Jokainen meksikolainen syö keskimäärin 15 tortillaa päivässä. Käsimorttelilla tämän jauhomäärän tuottaminen vie päivittäin neljä tuntia. Sybille Bedfordin erinomainen matkakertomus Meksikosta toisen maailmansodan jälkeen kertoo, että natsisaksaa Frida Kahlon kotikaupungin Coyoacánin mutaisille takakujille paennut vähävarainen itäeurooppalainen emigranttiperhe joutui palkkaamaan itselleen pari palvelijaa selviytyäkseen uuden maan arjesta. Vaikka palvelijoille opetettiin eurooppalaistyylinen leivänteko, he pitäytyivät mieluummin perinteisissä ruoissaan, joten palvelijoille piti palkata vielä neljä omaa palvelijaa pyörittämään kivimyllyjä jotta kaikki pysyisivät tortilloissa.

Maissitortillat

2 dl kalkkikäsiteltyä maissijauhoa (maseca- tai masa harina-jauhoa)
1 1/8 dl vettä

Sekoita vesi masecaan ja vaivaa 3 min. Jos taikina tuntuu kuivalta, lisää 1/2-1 rkl kerrallaan vettä. Tavoitteena on silkkinen kimmoisa pallo, joka ei murene sormissa, mutta ei myöskään tartu niihin. Pyörittele 8 golfpallon kokoiseksi sileäksi möykyksi, laita odottamaan kostutetun talouspaperin alle.

Taita kaksi kertaa tortillaprässin kokoinen leivinpaperiarkki kahtia. Aseta se tortillaprässiin siten että arkki aukeaa tortillaprässin saranasuuntaan. Paina maseca-pallo litteäksi leivinpaperin välissä pari senttiä kohti saranaa tortillaprässin keskustasta ja litistä edelleen prässi kiinni. Hiero leivinpaperia sormien välissä jotta tortilla irtoaa. Paista lähes savuavan kuumalla kuivalla valurautapannulla ensin 30 s, käännä, paista toista puolta noin minuutti, käännä taas, ja ota lautaselle pyyhkeen sisään odottamaan tarjoilua.

Tacos de carne asada

Tavallinen tapa käyttää tortilloita (jauhotortillatkin käyvät) on tehdä niistä pehmeitä tacoja – muistatko veli sonoralaiset snägäritacot viime kesänä? Tortillalle levitetään lusikallinen nopeasti ruokaöljyssä paistettuja naudanlihasuikaleita, hakattua salaattisipulia, tuoretta korianteria, ja reilusti punaista chilistä salsa picantea. Suolataan energisesti ja puristellaan päälle mehua limettilohkoista.

Olen liian laiska tehdäkseni caesar-kastikkeen alusta lähtien, Felix kun on hoitanut asian puolestani. Itse tekemällä kastikkeesta saisi todennäköisesti maukkaamman, mutta blenderin puute, edellä mainittu laiskuus ja epäilys huonosta säilyvyydestä yhdessä vähäisen kertatarpeen kanssa ovat saaneet vaa-an kallistumaan teollisen tuotteen kannalle.

Caesar-salaatti

yhdelle (120 kcal)

1 romaine-ruukkusalaatti
caesar-kastiketta
parmesaania

Leikkaa salaatti sopivan kokoisiksi paloiksi ja kippaa silppu isoon kulhoon. Lorauta sekaan kastiketta ja raasta päälle parmesaania makusi mukaan. Sekoita hyvin.

Kohtuullisella kastikkeen ja parmesaanin annostelulla yhden salaattiannoksen energiasisältö on noin 120 kcal, eli sopivan vähän kevyeksi laihis-lounaaksi. Sadalla grammalla kanalla tai kalkkunalla höystäen salaatista tulee ruokaisampi, eikä energiaa tule lisää kuin toiset 120 kcal.

Kuvan annoksessa on kaksi kuivattua tomaattia kahdeksaan osaan leikattuina, mikä vastaa vain 40 kcal:ia. Kuivattujen tomaattien konsistenssi on mukavan lihaisa, joten salaatti tuntui kaikessa vegeydessäänkin ihan mukavalta. Nam!

Tämänpäiväinen resepti on suora lainaus Orangeten ehtymättömästä listasta toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokia. Tämä on myös omistettu Pastanjauhajien Rosmariinille, tunnetulle tomaattien suurelle ystävälle ;)

Karamellisoiduista sipuleista kertoessani olin jo hieman huolissani siitä, mitä muut ajattelisivat huikean pitkältä tuntuneesta neljän tunnin kypsennysajasta. Tänään lohdutan itseäni sillä, että paukkupakkasten päättyminen on keventänyt Fingridin kuormitusta, ja näin ollen yhdeksän tunnin yhtäjaksoinen sähköuunin käyttämiseni ei liene moraalisesti arvelluttavaa…

Monen mielestä nykypäivän tomaatit ovat vetisiä ja mauttomia, ja kieltämättä itsekin olen ostanut tuoreita tomaatteja suhteellisen harvoin. Aurinkokuivatut tomaatit ovat maukkaita, mutta usein tolkuttoman kalliita, tai oliiviöljyyn hukutettuina turhan tuhtia syötävää. Pitämällä tomaatinpuolikkaita pitkään uunissa alhaisessa lämpötilassa niistä haihtuu runsaasti vettä, ja jäljelle jäävä noin kolmasosaan alkuperäisestä kutistunut lopputuotos on kaikessa yksinkertaisuudessaan hämmästyttävän aromikasta: tomaattien konsentroitunut makea happamuus suorastaan pakottaa napostelemaan niitä suoraan uuninpelliltä.

Uunikuivatut tomaatit

pellillinen

n. 1 kg kypsiä (luumu)tomaatteja
oliiviöljyä
merisuolaa
kuivattua korianteria

Laita uuni lämpenemään 100 asteeseen. Pese tomaatit, halkaise ne pystysuunnassa kahtia ja leikkaa navat irti. Asettele tomaatinpuoliskot pellille leivinpaperin päälle leikkuupinta ylöspäin. Sivele kevyesti oliiviöljyllä ja ripottele merisuolalla ja korianterilla. Paista uunin keskiosassa 6-9 tuntia, tai kunnes tomaatit ovat kutistuneet kolmasosaan alkuperäisestä koostaan, mutta ovat vielä mehukkaita.

Säilytä tomaatteja jääkaapissa ilmatiiviissä astiassa. Ne käyvät sellaisenaan lisukkeina, salaateissa, pitsan tai pastan kanssa tai muuten aurinkokuivattujen tomaattien sijaan.

Tässä viimeinen jouluksi leipomistani kakuista, syntisen suussa sulava ja toivottoman epäterveellinen suklainen kirsikkakakku, eli Schwarzwälder Kirschtorte. Maistoin ensimmäisen kerran tätä suklaista herkkua viitisen vuotta sitten, kun mustan metsän sydämessä Freudenstadtissa vuosikymmeniä asunut tätini Aila tarjosi sitä heillä vieraillessani. Mikään muu tuntemani suklaakakku ei vedä tälle vertoja, ja wieniläisten ylpeys sacherkin joutuu nöyrtymään sen edessä.

Schwarzwälder Kirschtorte on nimensäkin mukaisesti peräisin eteläisestä Saksasta, mutta se on yhtä lailla suosittu jälkiruoka niin koko Saksassa, Itävallassa kuin Yhdysvalloissakin. Kakku kostutetaan perinteisesti Kirschwasserilla, mutta itävaltalaiset käyttävät usein rommia, ja jenkit häpeällisesti jättävät maulle olennaisen alkoholin monesti kokonaan pois.

Pohjaksi tälle kakulle sopii mainiosti suklaagénoise, ja suosittelenkin sen korvaamista jollain muulla suklaakakkupohjalla vain pahimman laiskotuksen iskiessä ;)

Schwarzwälder Kirschtorte

1 suklaagénoise tai muu suklaakakkupohja
6 dl kuohukermaa
pari desiä sokeriliemeen säilöttyjä kirsikoita
1/2 dl Kirschwasseria (Alkon numero 431 tai 171593)
115 g Fazerin tummaa 70% Blocksuklaata
2 rkl vettä
1 tl vaniljauutetta
2 rkl sokeria

Sekoita Kirschwasser noin desiin kirsikoiden sokerilientä. Valuta pari desiä kirsikoita kuiviksi ja laita sivuun odottamaan.

Sulata suklaa ja 2 rkl vettä vesihauteessa, ja jätä jäähtymään huoneenlämpöiseksi, mutta kuitenkin yhä pehmeäksi.

Leikkaa suklaagénoise kahteen osaan, ja aseta päällimmäinen puolisko tarjoilulautaselle ylösalaisin. Kostuta liberaalisti alkoholi-kirsikkaliemellä.

Vatkaa 1,2 dl kylmää kuohukermaa, kunnes vaahtoon jää tylppiä “vuorenhuippuja”. Laskostele kermavaahto lastalla varovasti suklaan sekaan, ja levitä seos välittömästi kostutetun kakkupohjan päälle.

Asettele kerros valutettuja kirsikoita suklaavaahdon päälle siten, että kirsikat peittävät koko pinta-alan. Itse käytin äitini säilömiä, espoolaisia happamia luomukirsikoita.

Kostuta jäljelle jäänyt génoisenpuolikas alkoholi-kirsikkaliemellä, ja aseta leikkuupuoli alaspäin kirsikkakerroksen päälle. Paina kevyesti tasataksesi kakun. Kostuta vielä kakun päällinenkin.

Vatkaa loput kermasta, vaniljauute ja sokeri kovahkoksi vaahdoksi, kunnes syntyy teräviä “vuorenhuippuja”. Levitä kermavaahto kakun ympärille; lisänäyttävyyttä saat pursottamalla kakun yläpinnan tähtisuuttimella.

Anna makujen tasaantua jääkaapissa 1-2 vuorokautta ennen nauttimista. Jääkaappikylmänä kakun keskellä oleva suklaakerros on myös kivan kova.

Työkaverini palasi Jamaikalta: sain tuliaisiksi värikkääseen pahvirasiaan pakatun mini-fruitcaken (oheinen kuva suoraan työpaikan skannerista). Luulin ensin että kyseessä on perinteinen angloamerikkalainen jouluhedelmäkakku – kivikovan valkoisen sokerikuorrutuksen alle vangittu rutikuiva valikoima atsovärjättyjä hedelmäpaloja – mutta paketista paljastuikin muffinssikuppi jossa oli mämmimäistä hyvin tummanruskeaa tahmaa.

Maistoin varovasti – kakku oli rommista ihan läpimärkä. Rommia oli niin paljon että torkuin iltapäivän seminaarin läpi ja sotkin sen jälkeen perin pohjin Excel-taulukkoni. Bloggaan nyt raitistuakseni taas työkykyiseksi. Työkaverini puolestaan koki akuutin tietokonemeltdownin eikä jäänyt todistamaan alennustilaani.

Viinanhuuruinen kakku on kirkkaasti paras ikinä maistamani joulukakku – ainakin jos pitää raa’asta piparitaikinasta kypsennettyä enemmän. Pienen nettihaun tuloksena ilmeni että sitä syödään Jamaikalla paitsi jouluna, myös hääkakkuna ja ilmeisesti kaikissa muissakin elämän ratkaisevissa käänteissä. Vaikka kakku koostuu melkein täysin hedelmistä ja alkoholista, siinä ei ole inhottavia sukaatin tai maraschinokirsikan tyyppisiä palasia. Resepti vaikuttaa muutenkin jännältä. Yleensä testaan ruokaohjeet ennen kuin jakelen niitä, mutta alla ilmenee miksi en tällä kertaa tee niin. Ohessa käännös euromittoihin ja syömäni kakun lähtöaineisiin.

Jamaican Black Fruit Cake

450 g rusinoita
225 g korintteja
100 g kuivattuja luumuja
2 1/2 dl tummaa rommia
8 dl fariinisokeria
225 g voita
6 kananmunaa
225 g vehnäjauhoa
1/2 tl leivinjauhetta
1/4 tl muskottipähkinää
1/4 tl kanelia
1/4 tl neilikkaa
1/4 tl maustepippuria
(100 g kuivattuja kirsikoita)
(100 g pähkinämurskaa)

Murskaa kuivatut hedelmät tehosekoittimessa tai yleiskoneessa ja pane kannelliseen säilyketölkkiin maustumaan 1,5 dl:aan rommia kolmeksi viikoksi – kolmeksi kuukaudeksi. Ravista parin päivän välein ;)

Sulata 5 dl fariinisokeria paksupohjaisessa kattilassa ja hauduta se hyvin tummanruskeaksi. Jäähdytä. Vatkaa yhteen voi ja loput (3 dl) sokerista. Lisää munat yksi kerrallaan, rommissa uineet hedelmät liemineen, ja sitten jäähdytetty tumma sokeri. Lisää kuivat aineet (ja pähkinät). Kaada 25-senttiseen leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaan (tai paperivuoilla verhottuun muffinssipannuun). Paista 150 C:ssa 2-2,5 tuntia. Ota jäähtymään. Lorauttele loppua rommia kakkuun muutamassa erässä jäähtymisen aikana. Anna kakun olla vuoassaan 2-7 päivää ennen kuin kumoat sen tarjolle.

Luvassa on siis melkoista pitkäjänteisyyttä ja don’t worry – be happy -asennetta vaativa urakka. Tämä viesti on keltainen tarralappu itselleni että muistan ensi marraskuussa – tai ehkä syyskuussa – tai ehkä huomenna – ryhtyä vaadittaviin toimenpiteisiin.

Työtoverini täti Jamaikalla on ilmeisesti pistämässä pystyyn bisnestä joka lennättelee näitä hedelmäkakkuja vakuumipakattuina ympäri maailmaa. Tai siis heti kunhan saa ensin rakennettua tien talostaan vuorten ja sademetsän läpi sivistyksen pariin. Koska kyseinen täti on kuuluisa kaikenlaisista muistakin taivaallisista herkuistaan, yritän tupata mukaan seuraavalle sukulointimatkalle. Sitä odotellessa kakun voi tilata täältä.

Bonuslahjana vielä maailman paras hedelmäkakkuaiheinen novelli: Truman Capoten A Christmas Memory. Tiedän, tiedän – mutta meillä on yhä joulukuusi olohuoneen nurkassa.

Tässä ennen joulua lupaamani porkkanakakun resepti. Kirjoitin tämän lentäessäni kohti Uutta Seelantia, ja olin jo kokonaan unohtanut sen olemassaolon :)

Amerikkalaisista leivonnaisista porkkanakakku on yksi suosikeistani, enkä taida olla ainoa: usein pienillä oransseilla marsipaaniporkkanoilla koristettuja porkkanakakkuneliöitä on tarjolla Yhdysvalloissa liki jokaisessa ravintolassa, jolla on erillinen jälkiruokapöytä. Myös etniset ravintolat ovat tajunneet tämän suuren suosion – itse olen syönyt porkkanakakkua ainakin kiinalaisissa ja japanilaisissa buffeteissa lukuisten amerikkalaista ruokaa tarjoavien ketjujen, kuten Old Country Buffetin, lisäksi.

Suomessa porkkanaa ei koeta kovinkaan eriskummalliseksi raaka-aineeksi leinonnaisissa, tekeehän Fazerkin porkkanasämpylöitä. Niin porkkanakakussa kuin –sämpylöissäkään porkkana ei juurikaan tuo makua taikinaan, vaan lähinnä väriä ja mehevyyttä. Nykypäivänä porkkanan makeus ei tule ensimmäiseksi mieleen, mutta keskiajalla porkkana oli harvoja Euroopassa saatavilla olevia leivonnaisten makeuttajia. Toinen maailmansota nosti porkkanakakun suureen suosioon Briteissä, kun porkkana oli harvoja säännöstelemättömiä juureksia. Hyvän saatavuutensa vuoksi porkkanaa mainostettiin kansalaisille muun muassa hävittäjälentäjien avulla.

Porkkanan lisäksi perinteisessä amerikkalaisessa porkkanakakussa käytetään usein pähkinöitä sekä esimerkiksi ananasmurskaa tai omenahilloa tai –raastetta tuomaan lisäkosteutta. Lisäksi kakku on usein kuorrutettu sokerilla tai tuorejuustolla. Itse pidän tuorejuustokuorrutuksesta, ja tämän Joy of Bakingista lainatun reseptin sitruunainen Philadelphia –kuorrute saa kakun suorastaan sulamaan suussani. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Porkkanakakku sitruunatuorejuustokuorrutuksella

Taikina:
2,5 dl (115 g) pähkinärouhetta
350 g porkkanoita punnittuna ennen kuorimista
1 tölkki ananasmurskaa
4,8 dl (280 g) vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 1/2 tl kanelia
4 munaa
3,6 dl (300 g) sokeria
240 ml auringonkukka- tai rypsiöljyä
2 tl vaniljauutetta

Täyte ja kuorrutus:
100 g huoneenlämpöistä suolatonta voita
400 g Philadelphia Extra Light –tuorejuustoa
250 g tomusokeria
1 tl vaniljauutetta
1 tuore sitruuna (pelkkä kuori raastettuna)
Voitele ja korputa tai vuoraa leivinpaperilla kaksi halkaisijaltaan 23 cm vuokaa, tai tilavuudeltaan vastaavaa suorakaiteista vuokaa. Lämmitä uuni 175 asteeseen.

Jos pähkinät ovat kokonaisia, hienonna ne karkeaksi rouheeksi. Paista pähkinärouhetta pannulla, kunnes se alkaa tuoksua ja ruskistuu hieman. Kuori ja raasta porkkanat hienoksi.

Sekoita jauhot, ruokasooda, leivinjauhe, suola ja kaneli valmiiksi keskenään. Vatkaa munia noin minuutti vaahdoksi. Lisää sokeri ja vatkaa kunnes munavaahto on hyvin vaaleaa ja kuohkeaa, noin 4-5 minuuttia. Lisää vaniljauute ja kaada öljy taikinan sekaan tasaisena norona samalla vatkaten.

Lisää jauhoseos, mutta vatkaa vain sen verran että jauhot juuri sekoittuvat taikinaan.

Sekoita lastalla varovasti laskostellen porkkanaraaste, pähkinät ja ananasmurska. Varo, ettei munavaahto laske. Jaa taikina tasaisesti molempiin vuokiin ja paista 25-30 minuuttia, eli kunnes keskelle tuikattu hammastikku tulee puhtaana ulos. Anna kakkujen jäähtyä ennen kuin poistat ne vuoistaan.

Kuorrute: Vatkaa Philadelphia ja pehmeä, huoneenlämpöinen voi aivan tasaiseksi sähkövatkaimella. Siivilöi tomusokeri vaiheittain joukkoon samalla jatkaen vatkaamista. Lisää lopuksi vaniljauute ja hienoksi raastettu sitruunan kuori.

Kakku on parhaimmillaan kylmänä, ja se säilyy mainiosti pari päivää jääkaapissa. Kuvan kakku on koristeltu valkosuklaasta pursotetuilla lumihiutaleilla.

Käyn Suomessa muutaman kuukauden välein noin viikon kerrallaan. Kun aikaero on nukuttu pois, ensimmäisiin asioihin kuuluu käydä ruokakaupassa ja hamstrata rakkaita eineksiä: maksalaatikkoa, HK:n maksamakkaraa ja lenkkiä, lihapiirakoita, pinaattilettuja, Yosa-kaurahapatejälkiruokia (joille se pienempi pikkuveli irvistää).

Vähä Suomen-reissujen vapaa-aika vilahtaa ohi perhettä ja ystäviä tavatessa. Jotenkin ironista on että aivan järjestään viime aikoina näissä tapaamisissa pöytään on katettu intialaishenkistä ruokaa. Vaikutelmani on että Intia-safkat ovat Suomessa vallitseva megatrendi joka ehkä vielä nousee uhkaamaan pizza-kebabin ja lenkkimakkaran hegemoniaa.

Kuten Helsingin ja muun Itä-Euroopan ravintolaelämää ansiokkaasti erittelevä Mitä söin tänään -blogi testasi, jopa reilu rahvaanravintola Sir Olavi työpaikkani lähellä Pikku-Huopalahdessa hallitsee vindaloon läskisoosia paremmin. Surullista ehkä on lähinnä se että perinteistä suomalaista ruokaa tarjoilevat paikat ovat katoava luonnonvara (kertokaa jos tiedätte hyviä Helsingin seudulla). Minulle kirkkaasti vuoden paras ravintolaelämys Suomessa on ollut osuminen pitopöytälounaalle anonyymiin leirikeskukseen Tuusulanjärven tienoilla.

Mutta Suomessa asuessani tietysti kokkasin itsekin usein intialaista. Pastanjauhajien kasvisruokateeman hengessä tässä kaksi usein tekemääni ruokaa:

Nopea kikhernepata

kahdelle 

400g tlk kikherneitä
pari rkl ruokaöljyä
1 sipuli
1 ml (1 maustemitallinen) cayennepippuria tai Rajahin extra hot chilli powderia
1 tl kurkumaa
400 g tölkki tomaattimurskaa
1 rkl garam masalaa

Paista öljyssä sipulit kullanruskeiksi. Lisää tomaattimurska, chili ja kurkuma. Sekoittele ja paista hetki. Lisää valutetut ja huuhdotut kikherneet. Hauduta liedellä 10-15 minuuttia. Lisää garam masala juuri ennen tarjoamista. Annostele lautaselle, halutessasi voit tarjota lisäkkeenä keitettyä basmatiriisiä.

Kikhernepadasta voi tehdä myös hieman mutkikkaamman, vielä paljon paremman version:

Pinaatti-kurpitsa-kikhernecurry

neljälle 

3 rkl ruokaöljyä
1 pieni sipuli hienoksi hakattuna
2 valkosipulinkynttä viipaleina
1 n. 5 cm pätkä tuoretta inkivääriä kuorittuna ja pieneksi hakattuna
2 tl kokonaisia korianterinsiemeniä, jauhetaan tuoreeltaan karkeaksi (älä käytä valmiiksi jauhettua korianteria, se menettää makunsa helposti ja tämä mauste on ruoan juju)
½ tl juustokuminaa (jeeraa)
½ tl kurkumaa
¼ tl kanelia
1 kasvisliemikuutio + 3 dl vettä
1 tlk (400 g) tomaattimurskaa
2 tl tulista currytahnaa, esim. Rajah’s Hot Curry Paste (S-marketit)
300-500 g oranssia tai keltaista kurpitsaa, kuorittuna ja suupaloiksi kuutioituna (voi korvata lantuilla tai nauriilla)
1 tlk (400 g) kikherneitä
250 g pakastepinaattia
suolaa ja mustapippuria

Paista sipulia, valkosipulia, inkivääriä ja mausteita paistokasarissa tai muussa hyvin tilavassa korkealaitaisessa pannussa ruokaöljyssä viitisen minuuttia. Lisää kasvisliemikuutio, vesi ja tomaattimurska, hauduta 15 min. Paahda erillisessä teflonpannussa pienessä määrässä öljyä currytahnaa minuutin verran, ja lisää sitten kurpitsapalat, joita pyörittelet currytahnassa, kunnes ne hieman pehmenevät, eli n. 5 min. Siirrä kurpitsaviipaleet ja valutetut kikherneet tomaattisekoitukseen ja hauduta vielä vartin verran.

Sulata mikrossa pakastepinaatti, valuta mahdollinen vesi pois, ja sekoita pinaatti juuri ennen tarjoamista ruokaan. Ruoka on hyvin kauniin värinen, kurpitsa on oranssia, kikherneet keltaisia, tomaatti punaista ja pinaattihippuset vihreitä. Älä sekoita liikaa! Tarjoa heti joko sellaisenaan tai basmatiriisin kanssa.

Huom! Tämä ruoka käyttää hieman pomeranssimaisen makuisia korianterinsiemeniä, jotka poikkeavat täysin maultaan tuoreesta korianterista (cilantrosta).

Helsingissä asuessani hain toisinaan näiden kikherneruokien seuraksi lähinepalilaisesta mukaan pari vastapaistettua naan-leipää. Naan-leipää taitaa saada nykyään elintarvikekaupoistakin, mutta ennakkoluuloton kokeilee tilalle Lapin rieskaa tai muuta litteää taipuisaa kohottamatonta leipää. Lämpimän naan-leivän seuraksi kannattaa tehdä vielä

Taateli-omena-rusina raita

1 dl maustamatonta jogurttia
1 kuorittu vihreä omena kuutioituna
n. 10 tuoretta taatelia, poista kivi ja pilko taatelit saksilla pieneksi silpuksi
2-3 rkl kullankeltaisia rusinoita
suolaa ja vastarouhittua mustapippuria

Kaiva kivet pois taateleista ja saksi ne pieneksi silpuksi (ovat tahmeita, siksi sakset paras työväline). Sekoita muut ainekset taateleihin ja jogurttiin, mausta suolalla ja pippurilla, sekoita.

Katuja kansoittavat monenlaiset tuoreet siirtolaiset: helleenien ja egyptiläisten lisäksi ainakin joka sortin latinot, bangladeshilaiset, kroaatit, brasilialaiset ja albaanit. Edullisia ja kotoisia ravintoloita on valtavasti. Lasi Brooklyn Lageria Brickissä ja jälkiruokaostokset Broadwaylla sijaitsevassa kreikkalaisessa leipomossa edustavat äärimmäisen suositeltavaa ajanvietettä. Syömään päädymme silti melkein aina kreikkalaiseen Stamatikseen kivenheiton päähän Broadwayn N/W-metroasemasta.

Stamatikseen on mentävä ajoissa, sillä muuten hillittömästä taramasalatan, hyvän leivän, souvlakin, tsatsikin, lampaankyljysten ja sitruunaperunoitten ahnehtimisesta seuraa hirveä ähky – puhumattakaan Mythos-oluen, retsinan ja karahvipunaviinin aiheuttamista painajaisista. Talon piikkiin saapuu aina vielä jälkiruoka siinä vaiheessa kuin ei jaksaisi enää palaakaan.

Stamatiksen vuoksi emme juurikaan laita kreikkalaista ruokaa kotona ajoittaisia feta- ja oliivi-mässääjäisiä lukuunottamatta. Seuraava reseptit ovat kuitenkin kulkeneet jo pitempään matkassamme. Ne ovat alkuperältään hämäriä ja autenttisuudeltaan todennäköisesti K-kaupan Väiskin tasoa. Suosittelen silti kokeilemaan. Jos inhoaa lammasta voi tyytyä nautaan tai nautasikaan. Mintun ja rusinat voi jättää pois jos ne oudoksuttavat. Itse kierran aniksen kaukaa kaikessa muussa paitsi lontoonrakeissa, mutta ouzoakin lihapullataikinaan voi lorottaa jos sitä sattuu kaapista löytymään.

Pseudokreikkalaiset lampaanjauhelihapullat

1/2 kg lampaanjauhelihaa
2 viipaletta paahtoleipää tai muuta vaaleaa leipää murennettuna
1 muna
1 tl timjamia
(1 tl kuivattua minttua)
(1/2 dl keltaisia rusinoita)
1-2 murskattua valkosipulin kynttä
1 tl suolaa
1 tl vastarouhittua mustapippuria
1 hienoksi silputtu sipuli

Pyörittele edellämainitusta aineksista sekoitettu taikina pieniksi lihapulliksi korppujauhoissa. Paista niukassa oliiviöljyssä pannulla pyöritellen noin 10 minuuttia. Näiden kanssa hyvä kastike on nopea…

Tsatsiki

Sekoita yhteen
2 dl rasvaista maustamatonta jugurttia, Bulgarian- tai kreikkalaista
1 murskattu valkosipulin kynsi
noin 5-10 cm pätkä kurkkua karkeasti raastettuna ja kuivaksi puristettuna
2 tl valkoviinietikkaa
suolaa ja vastarouhittua mustapippuria mausteeksi

Lohkoperunat

Suomessa näitä saa esivalmiina kaupan pakastealtaista. Mutta helppoja ovat itsekin tehdä.
2-3 keskikokoista kiinteää perunaa / aterioitsija
oliiviöljyä
Herbes de provencea, timjamia tai rosmariinia
merisuolaa

Lohko perunat ja esikeitä niitä 4-5 min suolatussa vedessä. Valuta, siirrä kevyesti öljyttyyn laakeaan uunivuokaan, pirskota vähän lisää öljyä päälle. Paista uunin ylätasolla 225 asteessa reilut 20 minuuttia tai kunnes ovat kultaisia. Ripottele valmiitten lohkoperunoiden päälle merisuolaa ja mausteyrttejä.

Näiden lisäksi teemme yleensä vielä salaatin tomaatista, kurkusta, kotoa löytyvistä vihreistä lehdistä (mixed greens tai baby spinach) ja vinaigretesta (1 tl balsami-, valko- tai punaviinietikkaa, 3 tl oliiviöljyä, veitsenkärjellinen Dijon-sinappia, kaksi ripausta sokeria ja ripaus suolaa).

Reissun edellä jääkaappia eriasteisista mikrobiviljelmistä tyhjentäessä käteen osui kauhea virheostos, pari kuukautta vanha guacamole-purkki. Töhnän maku oli alkujaankin laimea ja teollinen, mutta amerikkalaiseen tyyliin lisäaineita oli sen verran että mönjä näytti edelleen kammottavan syömäkelpoiselta ja lensi siksi roskiin.

Pastanjauhajatkin puhuivat hiljan guacamolesta, joten tässä tölkkiversiota oleellisesti parempi resepti, joka on peräisin muutaman vuoden takaiselta joulunalusreissultani Santa Fe’hen. Ah! Sievän pikkukaupungin punertavat savitalot lepäilivät lumen alla – ja jokaikinen talo oli koristeltu punaisia chili-ristroja imitoivilla jouluvaloilla. Chiliä oli jopa joulunekuissa… ja jälkiruokana unelmankeveitä hunajaan dipattavia sopaipillaseja.

Tiedän että Taikinapoika ja minä olemme vahvasti eri mieltä siitä mikä on ideaali guacamolen koostumus – veljen versio on hyvin erilainen, silti herkullinen. Itse vastustan tomaattia tässä ruoassa. Uudessa Meksikossa on tapana sotkea guacamoleen tomaatteja vain kesäisin kun tomaatit ovat oikeasti herkullisia – lisää paikallisista perinteistä Huntley Dentin mainiossa kirjassa Feast of Santa Fe. Toisinaan suosimassamme Mama Mexico -ravintolassa Manhattanin Upper West Sidella (“go early or go deaf” – paikka on yleensä tupaten täynnä ja siellä raivoaa äärimmäisen meluisa mariachibändi) tämä sama guacamole valmistetaan pyynnöstä näytösluontoisesti asiakkaan pöydässä.

Talviguacamole

1 kypsä avocado
1/4-1 limetin mehu, hädässä saman verran sitruunamehua
1 pieni murskattu valkosipulin kynsi, keskellä oleva vihreä itu poistettuna
1/2 – 1 rkl oliiviöljyä
ripaus suolaa ja mustapippuria
(tuoretta korianteria)
(hiukan vihreää chiliä)

Halkaise alligaattoripäärynä, kaiva siitä lusikalla kivi ulos, ja hakkaa hedelmäliha kermamaiseksi tahnaksi kulhossa yhdellä tai kahdella lusikalla. Jos tarvitset yleiskonetta, hedelmä on liian raaka ja ruoka pilalla – sori. Lisää muut ainekset. Säädä happamuus mieleiseksesi annostelemalla limetin mehua asteittain ja maistelemalla välillä. Tarjoa tortilla chips -maissilastujen kanssa tai tacojen päällä.

Pari teknistä juttua avocadoista. Suosin tavanomaista tummanvihreää ja ryppyistä tyyppiä. Joskus kaupoista löytyvä jalkapallonkokoinen vaaleanvihreä avocado on parilla pistokokeella maistunut vain vetiseltä. Painan avocadoa varovasti: kypsä antaa vähän periksi. Raa’asta avocadosta ei kannata guacamolea tehdä – rakenne on väärä ja maku kauhea. Avocadon pitää olla niin pehmeä, että sisuksen voi muhentaa lusikalla sitä vääntämättä ;) Koska usein saatavilla on vain raakoja avocadoja, pistän hedelmän muovipussiin kypsymään päiväksi pariksi tomaatin kanssa (tomaatti seurustelee avocadon kanssa etyleenin välityksellä, joka on käsittääkseni kaasumuotoinen kasvua signaloiva hormoni…) Jos avocadossa puolestaan halkaistaessa on ruskeita viiruja tai laikkuja, se on jo liiankin kypsä ja kolhiintunut. Koska avocadon ostaminen on venäläistä rulettia pienin panoksin, kannattaa ostaa ja kypsyttää pari hedelmää kerralla.

Avocado muuttuu hapettuessaan ruman mudanväriseksi. Oletan että askorbiinihappo estää tämän prosessin, eli siksi guacamole kylvetetään yleensä sitrusmehuissa. Jos teet tahnan etukäteen, lisää sitrus heti, ja varmuuden vuoksi painele vielä guacamolen pintaan tiiviisti elmukelmu hapetusta vähetämään. Meillä tätä ongelmaa ei ole, koska guacamole syödään hartaasti ja heti, viimeisistä nokareista taistellen.

Tämänpäiväinen ruokaidea tarttui mukaan vuosia sitten triesteläisestä lounaskahvilasta, jonka takorautaiset tuolit ja leopardikuvioiset istuimet toivat mieleen Dolce&Gabbanan vaatteet. Salaatti tarjottiin isoista leipätaikinasta leivotuista syötävistä ruukuista. Salaatti on nopeatekoinen ja hyvin ruokaisa, kunhan annos on riittävän suuri. Mauissa yhdistyy makea suolaiseen. Joisin tämän kanssa mainiota Johannisberger Rieslingiä Washington Statesta, mutta varmaankin muutkin valkoviinit käyvät. Salaatin teko kestää vartin verran ja sillä ruokkii kaksi tai kolme.

Triesteläinen salaatti

1 ruukku rucolaa tai 1 pkt villirucolan lehtiä
1 ruukku tammenlehtisalaattia revittynä palasiksi
1/2 makea tuore ananas (mielellään Honey Gold –tyyppiä tai vastaava)
1 vihreä omena, kuorittuna ja kuutioituna
1 tlk maissinjyviä sokeri-suolaliemessä
pari rkl juoksevaa hunajaa
pari rkl neitsytpuristettua oliiviöljyä
50-100 g kokonaisia saksanpähkinöitä
noin 1/2 dl raastettua parmesaani- tai grana padano-juustoa
mustapippuria myllystä

Revi salaatti ja rucolanlehdet isoon salaattikulhoon. Viipaloi ananas parin sentin kiekoiksi, poista kova ulkokuori, kuutio ananaskiekot. Lisää salaattiin. Sekoita salaatin joukkoon valutetut maissinjyvät ja kuutioitu omena. Sekoittele salaatinottimilla, valuta joukkoon hunaja ja oliiviöljy, sekoita lisää. Ripottele kokonaiset saksanpähkinät salaatin pinnalle, raasta päälle runsaasti lastuja parmesaanista tai grana padanosta. Tarjoa runsaan rapeakuorisen vaalean leivän kanssa.

Cumberland-kastike keksittiin Hannoverissa 1800-luvun lopulla, ja se nimettiin saksalaisten kanssa Ranskaa vastaan tapelleen englantilaisen sotapäällikön ja kuningas Yrjö II:n pojan, Cumberlandin herttuan mukaan. Hannoverin aatelilla ja Englannin kuningashuoneella on hyvin vahvat siteet: Englannin kuninkaista seitsemällä on hannoverilaiset sukujuuret alkaen 1714 syntyneesä Yrjö ensimmäisestä 1901 kuolleeseen kuningatar Victoriaan.

Historia sikseen ja enemmän asiaa itse kastikkeesta! Cumberlandia on perinteisesti käytetty tumman lihan, kuten peuran, hirven, lampaan ja kinkun kanssa. Kastikkeelle ei ole olemassa mitään tarkkaa reseptiä, mutta useimmiten siihen käytetään punaisia viinimarjoja, portviiniä, sinappia, sitruksia ja inkivääriä. Saksalaisesta alkuperästään huolimatta cumberland-kastike on nykyisin suosittu ja hyvin yleinen Briteissä.

Cumberlandin kastike

neljälle-kahdeksalle

1 appelsiini
1/2 sitruunaa
2 shalottisipulia
4 rkl punaviinimarjahilloa
5 cl portviiniä
1 tl Dijon-sinappia
ripaus jauhettua inkivääriä

Kuori värillinen osa appelsiinin ja sitruunan kuoresta välttäen valkoista osaa, ja suikaloi marmeladimaisiksi hyvin ohuiksi siivuiksi. Kiehauta hieman vettä ja poista kuorien kitkeryys liottamalla niitä neljä minuuttia kuumassa vedessä. Laita kuorisuikaleet valumaan siivilään tai kolanteriin. Leikkaa shalotit hienoksi silpuksi ja peitä minuutiksi kiehuvalla vedellä. Valuta vedestä ja sekoita sitruksen kuorien kanssa. Kiehauta punaviinimarjahillo pienessä kattilassa, sekoita kuori-sipuliseos ja keitä minuutti-pari samalla sekoittaen. Lisää inkivääri, sitrusten mehu, sinappi ja portviini. Sekoita ja tarjoile kylmänä tai kuumana.

Itse kiireessä kastiketta tehdessäni sain aikaiseksi aika ulkonäkörajoitteisen satsin; juhlapöytää varten harkitsisin kastikkeen jatkamista hieman vedellä ja suurustamista ruskealla Maizenalla, jolloin se saa kauniin ruskean sävyn hailakan pinkin sijaan. Varaa lisäksi hieman ylimääräistä appelsiininkuorta kastikkeen päälle koristeeksi.

Riimiporopostauksen lopussa mainitsemani kakkuprojekti on nyt onnellisesti päätöksessä, ja ajattelin kirjoittaa siitä pari riviä ennen nukkumaan menoa. Huomiseksi kun on jo pari uutta ideaa odottamassa…

Tiedostan lykänneeni tämän kakun leipomista muutamalla päivällä alitajuisen epäonnistumisen pelossa. Likilaskuisuuden uhka kun leijui ilmassa jo Joy of Bakingin reseptiä lukiessani. Mutta siitä lisää hieman tuonnempana.

Yritin pitkään löytää hyvää käännöstä génoise cakelle. Sponge cake kääntyy sokerikakuksi, mutta koska tämä génoise on tehty ilman kohotusaineita, sokerikakku ei mielestäni ole oikea termi. Käsittääkseni perinteiseen sokerikakuun kun käytetään aina leivinjauhetta. Jatkossa puhun siis génoisesta, ellei joku tiedä parempaa käännöstä ja ystävällisesti kerro siitä minulle :)

Génoise on nimensä mukaisesti lähtöisin pohjois-Italian Genoasta. Sokerikakusta se poikkeaa myös siinä, että taikinaan lisätään kuumaa voita. Kohotusaineiden puute korvataan vatkaamalla runsaasti ilmaa lämmitettyyn muna-sokeriseokseen. Mutta itse asiaan:

Suklaagénoise

3 rkl (42 g) kuumaa suolatonta voita
1 tl (4 g) vaniljauutetta
1,2 dl (65 g) vehnäjauhoja
0,8 dl (30 g) Van Houten -kaakaojauhetta
4 isoa munaa
1,6 dl (125 g) sokeria

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele tai vuoraa leivinpaperilla 23-senttinen pyöreä kakkuvuoka. Sekoita vaniljauute sulatettuun voihin. Pidä voisula kuumana sen käyttöön asti. Siivilöi jauhot ja kaakaojauhe sekaisin valmiiksi omaan astiaansa.

Kuumenna vettä kiehuvaksi isossa kattilassa. Vispaa munat ja sokeri sekaisin lämpöä kestävässä astiassa, joka mahtuu em. kattilaan. Laita munasokeriastia kuumaan veteen ja jatka käsin vispaamista, kunnes munasokeri on kädenlämpöistä. Kaada lämmennyt munasokeri toiseen kulhoon ja vispaa käsivatkaimella tai yleiskoneella kunnes vaahto on melko kovaa, ja sen tilavuus kolminkertaistunut, noin viisi minuuttia. Vaahto on sopivaa, kun vatkainta nostaessasi vaahto valuu nauhamaisesti alas, ja pisara pintaan osuessaan katoaa parin sekunnin viiveellä.

Siivilöi kolmannes jauho-kaakaoseoksesta munasokerin sekaan nuolijalla varovaisesti laskostellen. Toista kahdesti jäljelle jääneillä jauhoilla. Varo sekoittamasta liikaa, sillä vaahto laskee herkästi. Kun jauhot on sekoitettu, ota reilu pari desiä taikinaa pieneen astiaan ja sekoita varovaisesti pienellä nuolijalla laskostellen kuuma voisula siihen. Kun voi on sekoitettu, laskostele tämä voiseos varovaisesti jäljellä olevaan taikinaan.

Kaada taikina vuokaan ja tasoita pinta. Paista 20-25 minuuttia, kunnes kakun reunat ovat vetäytyneet hieman sisäänpäin ja sormilla pintaa painaessasi se joustaa ja palaa takaisin muotoonsa. Mitään trampoliiniefektiä ei sentään ole odotettavissa, joten tulkitse tuo elastisuus ripauksella suolaa. Anna kakun jäähtyä ennen kuin poistat sen vuoasta.

Génoise säilyy hyvin pari päivää jääkaapissa ja erinomaisesti pakastettuna. Tyypillisesti se halkaistaan kahteen tai kolmeen osaan ja täytetään kermavaahdolla ja marjoilla. Näin saadaan esimerkiksi saksalainen kirsikkatäytteinen Schwarzwälder Kirschtorte eli mustan metsän kakku. Itse ajattelin tehdä Bostonin ja Cape Codin muistoksi jouluisen karpalokakun. Edit: karpalot homehtuivat vahingossa, joten kakusta tuli loppujen lopuksi yllä olevan linkin mukainen kirsikkakakku.

Leivontasarja jatkuu tänään klementiinisesongin kunniaksi Nigellan klementiinikakulla. Nigella Lawson, englantilainen Domestic Goddess ja TV-kokki, ei esittelyitä kaivanne.

Klementiini on ilmeisesti mandariinin ja appelsiinin risteymä, joka löydettiin Algeriassa 1902. Se on mandariinia pienempi, pehmeäkuorisempi ja siinä on hyvin vähän siemeniä. Kaupat ovat juuri nyt pullollaan klementiinejä, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla tätä mielenkiintoista sitrusaromista reseptiä. Jauhottomana tämä sopii erinomaisesti myös keliakikoille.

Erikoiseksi reseptin mielestäni tekee klementiinien pitkä keittäminen ja käyttäminen kuorineen päivineen. Runsas zesti näkyykin sitten lopputuloksessa upeana oranssina.

Nigellan klementiinikakku

4-5 klementiiniä (noin 375 g)
6 munaa
250 g mantelirouhetta
1 tl leivinjauhetta (kukkurallinen)

Laita klementiinit pieneen kattilaan ja peitä vedellä. Keitä miedolla lämmöllä kaksi tuntia. Kun aika on kulunut täyteen ja klementiinit muistuttavat mopsia liian isoine kuorineen, poista ne vedestä ja anna jäähtyä.

Lämmitä uuni 190 asteeseen ja voitele tai vuoraa leivinpaperilla noin 21-senttinen pyöreä irtopohjavuoka. Hienonna mantelirouhe tehosekoittimella hienohkoksi jauheeksi. Sekoita kukkuramitallinen leivinjauhetta manteleihin.

Halkaise klementiinit ja poista siemenet. Voit huoletta tonkia sisuksia sormin, sillä löydettyäsi kaikki siemenet soseuta klementiinit kuorineen päivineen sauva- tai tehosekottimella.

Vaihda tavalliseen käsivatkaimeen tai yleiskoneeseen, ja lisää loput aineet mantelin ja sokerin ja kanamunien kanssa vuorotellen. Vatkaa tasaiseksi.

Kaada seos vuokaan ja paista tunti, kunnes keskelle työnnetty tikku tulee puhtaana ulos. Peitä kakku foliolla 40 minuutin kohdalla, jotta pinta ei pala. Kun kakku on kypsä, anna sen jäähtyä kokonaan vuoassaan.

Nigella kehottaa malttamaan mielen, ja maistamaan kakkua vasta seuraavana päivänä, jolloin sen kosteus ja maut ovat ehtineet tasaantua. Kakku säilyy hyvin, joten sen voi huoletta tehdä muutamaa päivää ennen aiottua herkkuhetkeä.

Muita Nigellan herkkuja voi ihailla esimerkiksi uskomattoman hienoin valokuvin höystetystä leivontakirjasta “How to Be a Domestic Goddess: Baking and the Art of Comfort Cooking”.

Söin joskus 80-luvun alussa spriikeittimellä kuumennettua Knorrin pussisipulikeittoa norjalaisella leirintäalueella. Tämä kokemus pilasi niin sipuli- kuin parsakeiton maineen 25 vuodeksi. Silloin tällöin kun ravintolan ruokalistalla sipulikeitto on osunut kohdalle, olen nopeasti hypännyt sen yli. Sinänsä kummallista, sipuli kun muuten on suurta herkkuani. Nyt tilanne on kuitenkin onnelliseti korjaantunut; eilen valmiiksi karamellisoimieni sipulien pohjalta valmistui tänään herkullinen “keitto” Fresh Approach Cookingin Rachaelin reseptillä.

Sipulikeittoa syötiin jo Rooman valtakunnan aikana, mutta tämä moderni resepti juontuu 1600-luvulta. Ranskan kuningas Ludvig XV:n väitetään keksineen ruokalajin, kun hänellä ei metsästysmajalleen palatessan ollut muuta ruokaa kuin sipuleita, leipää ja shampanjaa. Jokainen voi itse päätellä, kuinka todennäköisesti kuningas itse on häärännyt patojen äärellä. Tästä reseptistä kudokset joka tapauksessa Rachaelille.

Ranskalainen sipulikeitto

kahdelle (n. 580 kcal / annos)

4 reilua ruokalusikallista karamellisoitua sipulia
1/2 tl hakattua tuoretta basilikaa
1/2 tl hakattua tuoretta rosmariinia
1/2 rkl tummaa Maizena-suurustetta
4 cl portviiniä
1 1/2 rkl Touch of Taste riistafondia kantarellilla
1/2 litraa vettä
4 ohutta viipaletta kuivunutta ranskanleipää
100 g Gruyere-juustoa

Laita uuni lämpiämään niin kuumaksi kuin mahdollista juuston kuorrutusta varten. Raasta juusto valmiiksi. Lämmitä karamellisoitu sipuli kattilassa ja sekoita siihen suuruste. Kaada lihaliemi sipulien päälle ja anna kiehahtaa. Touch of Taste -fondin sijaan voit käyttää 1/2 litraa jotain muuta lihalientä. Ota kattila pois levyltä ja lisää basilika, rosmariini ja portviini.

Jaa sipulikeitto kahdelle uunia kestävälle lautaselle, aseta leipäviipaleet keiton pinnalle ja kuorruta juustoraasteella. Paahda uunissa muutama minuutti, kunnes juusto on hieman ruskettunut.

Vaikka ruokalajin nimi vihjaa keittoon, sen konsistenssi on enemmänkin muhennosmainen. Portviinin runsas ja täyteläinen maku karamellisoitujen sipuleiden pähkinäiseen makeuteen sulautuneena ja juustoisen leivän valjastamana yhdistyvät kerrassaan mainioksi pakkaspäivän herkuksi.

Sipulit ovat yksi lempiraaka-aineistani: niitä on aina saatavilla, ne ovat halpoja ja valikoima on laaja. Lisäksi sipuli maistuu hyvältä niin raakana patongin välissä kuin kypsennettynä uuniruuassa. Sitten on tietysti vielä kaikkien vihaama tai rakastama valkosipuli – mutta se onkin ihan oma lukunsa. Laittakaapa muuten kommenttia, jos tiedätte, mistä voisin löytää oikein isoja valkosipuleita, siis sellaisia pienen nyrkin kokoisia.

Olen aina kuvitellut, että sipulin ylevin muoto on kuullotettuna pannulla tai uunissa paistettuna. Ah – kuinka väärässä olen ollut! Fresh Approach Cookingin Rachael Los Angelesista blogasi taannoin sipulien karamellisoinnista, ja pitihän sitä päästä itsekin kokeilemaan. Suunnaksi siis lähi K-Supermarket, ja sieltä kaksi kiloa sipuleita 50 sentillä kilo. Kerrankin pieni kauppalasku!

Sipulien muhiessa kattilassa – melkein neljä tuntia – ehdin mukavasti perehtyä prosessin kemialliseen puoleen. Räikeästi yksinkertaistaen karamellisoinnissa sipulin pitkät sokeriketjut pilkkoutuvat lyhyemmiksi hajoten samalla sadoiksi kemiallisiksi yhdisteiksi, joista suurta osaa ei vieläkään tunneta. Ohessa syntyy karamellille ominainen ruskea väri. Yllättävää kyllä karamellisoitumisen kaikkia vaiheita ei ymmärretä kunnolla, sen verran monimutkaisesta tapahtumasta on kyse. Mutta meidän onneksemme lopputulos on herkullinen, ja valmistus on todella helppoa.

Karamellisoidut sipulit

12 isoa keltasipulia (n. 2 kg)
1 rkl voita
4 litran kattila

Kolme isoa sipulia voi tuntua sopivalta määrältä, mutta jos olet päättänyt ryhtyä tähän projektiin, suosittelen isoimman kattilan kaivamista esille. Aikaa menee nimittäin aivan yhtä paljon pienen kun järkyttävältä tuntuvan sipulivuoren kypsentämiseen.

Halkaise ja kuori sipulit, ja leikkaa pieni pala pois ylä- ja alapäistä. Laita kattila liedelle (enintään) puolelle teholle ja lisää pohjalle nokare voita. Vaikka sipulien määrä on hurja, voita ei todellakaan tarvita paljon. 1 ruokalusikallinen riitti minulla mainiosti 12 suurelle sipulille.

Samalla kun kattila lämpenee, aloita sipulien pilkkominen. Leikkaa halkaistuista sipuleista säteittäisesti hyvin ohuita puolikuita ja kippaa valmiit suikaleet sipulin-parin jälkeen kattilaan. Yritä hämmentää suikaleita joka lisäyksen jälkeen, jotta voi leviäisi tasaisesti. Ohjeen sipulien määrä on vain suuntaa-antava: jatka kattilan täyttämistä aivan reunaan saakka. Ole huoletta, kypsyessään suikalevuori kyllä kutistuu nopeasti!

Tässä vaiheessa suosittelen mukavan asennon ottamista lieden lähettyviltä vaikka mukavan kirjan kanssa. Anna kattilan muhia pienellä lämmöllä (asennolla 2-3, jos suurin on 6) ilman kantta 3-4 tuntia, ja hämmennä seosta 5-10 minuutin välein.

Sipulikasa kutistuu noin puoleen ensimmäisen tunnin aikana, ja pari seuraavaa tuntia menee nesteen haihduttamiseen. Jos odotus tuntuu piinaavalta, eikä vesi tunnu katoavan millään, nosta lämpö enintään kolmoselle. Älä kuitenkaan kaada nesteitä pois kattilasta! Odotuksesi kyllä palkitaan, ja kun seos alkaa kuivua, laske lämpö takaisin kakkoselle. Nyt sekoituksen kanssa pitää olla huolellisempi, karamellisoituminen ja värin muodostuminen nopeutuu tässä vaiheessa. Älä missään nimessä anna sipuleiden palaa pohjaan, tämä pilaa helposti koko satsin.

Valtavalta tuntuneesta neljän litran ja kuorittuna 1,7 kilon sipulikasasta jäi minulle jäljelle puolisen litraa ja 450 grammaa painava pikkukeko, joka mahtui yllä näkyvään jälkiruokakulhoon. Valmis tuotos pakastuu hyvin, ja sitä voi käyttää vaikka pihvin päällä, hampurilaisen väliin tai pissaldièreen. Oman satsini tein ranskalaista sipulikeittoa varten, ja gruyère onkin jo valmiina odottamassa. Nyt pitää vain hommata jostain viipale kuivettunutta leipää ja ostaa hieman portviiniä. Palaan aiheeseen piakkoin.

Tärkein jäi melkein mainitsematta eli itse maku: ellen olisi itse tätä annosta tehnyt, väittäisin kiven kovaan sekaan lorotetun hunajaa tai siirappia. Sen verran pähkinäisen makeaksi ja uskomattoman aromikkaaksi sipulit karamellisoituivat.

En yleensä osta banaaneita, koska pidän niistä melko kovina, ja suurin osa ehtii kypsyä liian pehmeiksi ennen kuin muistan syödä viimeiset pois. Kelläpä ei olisi silloin tällöin nurkissaan hieman ylikypsiä, ruskealaikullisia banaaneita? Seuraavan kerran kun mietit, mitä tekisit niille kahdelle viimeiselle, muista tämä helppo banaanileivän resepti.

Banaanileipä ilmestyi amerikkalaisiin keittokirjoihin 1930-luvulla, kun leivinjauhe ja ruokasooda alkoivat yleistyä kotitalouksissa. Vaikka modernit kohotusaineet olivat eurooppalainen keksintö, amerikkalainen Eben Norton Horsford kehitti jo 150 vuotta sitten Rumfordiksi nimeämänsä leivinjauheen. Moni vanhempi ihminen Suomessakin puhuu vielä “rumfortista”.

Banaanileipä on siis koostumukseltaan kakkumainen, eli taikinaa ei vaivata muiden leipätaikinoiden tapaan.

Banaanileipä

70 g huoneenlämpöistä voita
1,2 dl sokeria
1,2 dl fariinisokeria, mittaa tiiviiksi paineltuna
1 muna
2 valkuaista
1 tl vaniljauutetta
2 kypsää reilun kaupan banaania
4 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1/4 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1,2 dl kermaa
1,2 dl pähkinärouhetta

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele ja korputa tai vuoraa leivinpaperilla suorakaiteen muotoinen vuoka (esim 10x30x7 cm).

Muussaa banaanit käsin tai haarukalla pehmeäksi mössöksi. Murskaa pähkinät karkeaksi rouheeksi ja paista pannulla hetken aikaa, kunnes rouhe alkaa hieman ruskistua ja muuttuu aromaattiseksi. Sekoita jauhot, sooda, leivinjauho ja suola valmiiksi omassa kulhossaan.

Vatkaa voita omassa kulhossaan kunnes se muuttuu kuohkeaksi. Lisää sokeri ja fariinisokeri ja sekoita hyvin. Sekoita joukkoon vaniljauute, muna ja valkuaiset. Lisää banaanimössö ja vatkaa nopealla asennolla puoli minuuttia. Taikina on tarkoitus jättää hieman muhkuraiseksi, joten laita käsivatkain tai yleiskone syrjään tässä vaiheessa . Liialla sekottamisella leivästä tulee muffinssimaisen kuminen.

Sekoita lastalla varovaisesti käännellen jauhot ja kerma banaaniseokseen. Vuorottele jauhojen ja kerman lisäystä pari kertaa. Lisää lopuksi pähkinärouhe samalla tavalla. Sekoita kunnes kuivat aineet ovat juuri sekoittuneet märkiin, ja taikina on vielä hieman epätasaista.

Kaada taikina tasaiseksi kerroksesksi vuokaan ja paista 55-60 minuuttia, eli kunnes keskelle tökätty tikku tulee ulos puhtaana.

Banaanileipä on hyvää lämpimänä, mutta erinomaista myös kylmänä seuraavina päivinä, kun maut ovat ehtineet tasaantua.

Amerikkalaisten ruokien sarja jatkuu tänään maapähkinävoikeksien reseptillä, ja aloittaa samalla leivontaminisarjan, joka päättynee jouluaattoon tai aatonaattoon.

Maapähkinävoi ja peanut butter and jelly sandwichit kuuluvat amerikkalaisuuteen siinä kuin ruis- ja näkkileipä Suomeen. Maapähkinävoi käy hyvin myös leivontaan, ja on olennainen osa satay-kastikkeessa. Monet pitävät siitä sellaisenaan vaikkapa suoraan sormesta nuoltuna tai sellerinvarrella dipattuna. Mukavan monipuolinen raaka-aine siis, ja Suomessakin hyvin saatavilla. Pienistäkin kaupoista löytyy yleensä jokin Saksassa valmistettu purkki, ja suureksi yllätyksekseni lähi K-Supermarketissa oli suomalaista luomumaapähkinävoita!

Mutta sitten itse aiheeseen, tällä kertaa dekadentin rasvaiseen ja sokeriseen reseptiin:

Peanut Butter Cookies – maapähkinävoikeksit

24 kpl

1,2 dl (110 g) suolatonta voita, huoneenlämpöistä
1,2 dl (215 g) fariinisokeria
1,2 dl (100 g) sokeria
1 muna
1 tl vaniljauutetta
1,2 dl (125 g) maapähkinävoita
3 dl jauhoja
1/2 tl soodaa
1/4 tl suolaa
1/2-1 dl suklaahippuja jos mieli tekee

Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen. Vatkaa voita ja sokereita pari-kolme minuuttia kunnes seos on kuohkeaa. Lisää munat ja vaniljauute ja sekoita. Lisää maapähkinävoi ja sekoita. Varo vatkaamasta liikaa.

Sekoita jauhot, sooda ja suola keskenään ja sekoita maapähkinävoiseokseen. Lisää suklaahiput, jos käytät niitä. Tässä vaiheessa taikina tuntuu todella kuivalta ja kovalta, ja intuitio kehottaa lisäämään nestettä. Vastusta kuitenkin kiusausta niin keksit eivät lässähdä kuumassa uunissa.

Kaada lautaselle sokeria. Pyörittele taikinasta käsillä parin-kolmen sentin palloja, kierauta sokerilautasella ja aseta pellille leivinpaperin päälle. Paina haarukalla pallo littanaksi kahdesta suunnasta, jolloin pinnalle syntyy pieni ruutukuvio. Toista 23 kertaa :)

Paista 9-11 minuuttia, kunnes reunat alkavat juuri ruskistua. Kuumina keksit ovat aivan pehmeitä, joten tässä on paras luottaa vain kelloon. Jäähdyttyään keksit ovat kovia.

Pieni lämmitys mikrossa pehmentää keksit mukavasti, mutta ovat maukkaita kylminäkin.

Perjantaiset vaaleat bataatit olivat K-Supermarketista ja kasvatettu USA:ssa. Tänään kokkaamani israelilaiset bataatit ostin Sestosta. Tässä lopputulos sen pitemmittä puheitta:

Bataattien erot eivät jääneet pelkästään väriin: israelilaiset olivat myös paljon mehukkaampia, vähäkuituisempia ja huomattavasti helpompia kuoria. Nämä soveltuisivat mainiosti pihvin kyytipojaksi “uuniperunoina”, elikä Amerikkalaisittain

Lone Star Steakhouse Baked Sweet Potatoes

1 keskikokoinen makea, punalihainen bataatti per nuppi
voita
kanelia
sokeria

Lämmitä uuni 200 asteeseen ja laita bataatit ritilälle leivinpaperin päälle. Paista noin tunti, kunnes paksuimpaan kohtaan työnnetty tikku painuu esteettä läpi. Tässä vaiheessa bataatista on saattanut tihkua pisaroita, jotka ovat karamellisoituneet pinnalle. Tämä on OK, ja vain hyvä juttu.

Viillä kypsän bataatin kuori auki uuniperunamaisesti, levitä rakoa ja laita sinne reilu nokare voita. Viimeistele ripottelemalla kainostelematta kanelisokeria. Kukin aterioija voi tehdä tämän myös itse makunsa mukaan. Kanelisokerivoisula on tarkoitus sekoittaa pehmenneeseen sisukseen ennen nauttimista. Teelusikka sopii tähän mainiosti, ja kannattaa kattaa valmiiksi pöytään.

Kiitokset tästä makuelämyksestä menevät Texasiin Lone Star Steakhouselle. Hyvää oli, ja sitä parempaa mitä isomman pihvin kyytipoikana uunibataatti syödään!

Inspitaation tähän ruokalajiin sain maanmainion (ei ehkä niinkään reseptiensä vaan visuaalisuutensa ansiosta) What’s Cooking -sarjan Thai-osasta. Varsinainen thairesepti tämä ei ole, chili, lime ja soija vain tuovat häivähdyksen aasialaisesta keittiöstä. Tämä sopii siis hyvin myös niille, jotka eivät thairuuasta muuten pidä.

Lisukkeeksi tälle ruokalajille sopii mainiosti myös jasmiiniriisi, mutta halusin pitää kalorit kurissa joten riisi sai tehdä tilaa mehukkaille uunisipuleille.

Ankanrintaa ja uunisipuleita luumukastikkeella

kahdelle

Marinadi:
1-2 valkosipulin kynttä, murskattuna
2 tl palmusokeria tai tummaa ruokosokeria
1 1/2 rkl limen mehua
1/2 rkl soijakastiketta
1/2-1 tl chilikastiketta tai vastaava määrä tuoretta chiliä

Kastike:
1 rkl luumuhilloa
1/2-1 dl kanalientä, aitoa tai kuutioista
suolaa ja pippuria

Uunisipulit:
1-2 isoa sipulia per henki
1 lihaliemikuutio sipulia kohti
voita
balsamicoa
yrttejä (timjamia, rakuunaa, rosmariinia, meiramia etc.)

Leikkaa terävällä veitsellä ankan nahkaan ristikkäisiä viiltoja reilun sentin välein siten, että syntyy kaunis timanttikuvio. Viiltojen tulee ulottua reilusti rasvaan asti, mutta varo vaurioittamasta itse lihaa.

Sekoita murskatut valkosipulinkynnet, palmusokeri, limen mehu, soija ja chili keskenään. Laita ankanrinnat pakastepussiin, kaada marinadi niiden päälle ja sekoita huolellisesti. Jätä jääkaappiin marinoitumaan vähintään kolmeksi tunniksi, mieluiten yön yli.

Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen noin tuntia ennen suunniteltua ruoka-aikaa. Kuori sipulit ja leikkaa siivu niiden ylä- ja alapäästä, jotta ne pysyisivät pystyssä uunissa ja lautasella. Koverra yläpintaan peukalonmentävä kolo vaikka teelusikalla. Painele haarukalla reikiä kolon pohjalle auttamaan sipulin maustumista uunissa. Varo kuitenkin puhkaisemasta ulommaisinta kuorta. Paina lihaliemikuutio jokaisen kuopan pohjalle, sipaise sen päälle nokare voita, lorauta hieman balsamicoa ja ripottele mieleisiäsi yrttejä. Peitä lopuksi kolo kaivertaessa syntyneellä “hatulla”. Kiedo sipulit yksitellen folioon ja paista 45 minuuttia tai kunnes täysin pehmenneitä.

Ankanrinnat eivät kaipaa ylimääräistä rasvaa paistamiseen, siinä ne ovat täysin omavaraisia. Vaikka et söisikään nahkaa, kannattaa rintafileet paistaa sen kanssa. Ota fileet jääkaapista lämpenemään hyvissä ajoin ennen paistamista.

Kuumenna pannu tulikuumaksi ja tällä aikaa kuivaa ankanrinnat marinadista. Säästä marinadi. Paista ensin nahkapuoli alaspäin 4-5 minuuttia. Tarkkaile pannun lämpötilaa ja alenna tarvittaessa, nahka ei saa palaa karrelle. Kaada pannulle sulanut rasva pois ja käännä fileet. Paista 2-3 minuuttia kunnes pinta on kauniisti ruskettunut. Lisää pannulle säästetty marinadi, luumuhillo ja kanaliemi. Anna muhia vielä pari minuuttia. Nosta ankanrinnat leikkuulaudalle ja anna jälkikypsyä kymmenisen minuuttia. Jos kastike on liian juoksevaa, jatka sen keittämistä kasaan kunnes sopivaa.

Poista sipulit varovasti foliosta, ne ovat nyt hyvin pehmeitä ja mehukkaita. Isosta lusikasta on apua nostelussa. Leikkaa ankanrinnat viistosti ohuiksi viipaleiksi, asettele lautaselle sipulien viereen ja pirskottele luumukastikkeella.

Vaikka ankan nahka onkin suurta herkkuani, olen viime aikoina sydän verta vuotaen leikannut sen irti paistamisen jälkeen ennen viipalointia. Ankan liha itsessään on vährasvaista, mutta paksu nahan alainen rasvakerros tuplaa helposti annoksen energiamäärän.

Jokin aika sitten panin merkille, että Vii Voanin pakastealtaassa oli laatikollinen kokonaisia durianeja. Eilen lempikauppani valikoimia taas kahlatessani nuo herkullisen näköiset hedelmät sattuivat taas silmään, ja tiedustelin kassalta niiden hintaa. Neljän euron kilohinnalla yli kolmekiloiseen hedelmään investoiminen pisti jo arveluttamaan, mutta kauppias ehdotti heti vaihtoehdoksi valmiiksi kuorittua, pakastettua hedelmälihaa. Kun 450 gramman paketti maksoi vain neljä euroa, ostopäätös oli helppo tehdä.

Parin tunnin pöydällä sulattelun jälkeen avasin paketin, mutta hetken jo luulin saaneeni norsun kivekset tai jotain vastaavaa – konsistenssi kun oli pehmeän kumimainen. Tässä vaiheessa hedelmäliha tuntui vielä aavistuksen kohmeiselta, joten jatkoin tutkimuksia reilun tunnin kuluttua. Vasta nyt tajusin, että hedelmäliha oli käärittynä elmukelmuun, ja vasta sen poistamisen jälkeen durian alkoi etäisesti muistuttaa syötävää tavaraa. Kelmun poisto valitettavasti vain vahvisti jo ennestään pikanttia hajua, jota voisi luonnehtia spurgunkusimaiseksi. Ruokakriitikko Richard Sterlingin kuvaus “its odor is best described as pig-sh*t, turpentine and onions, garnished with a gym sock” on mielestäni hieman liioitteleva, mutta ymmärrän kyllä syyn hotellien duriankielteisyyteen.

Hedelmäliha on todella kuin vaniljakastiketta, ja ilman lusikkaa sitä on turha yrittää syödä. En osaa oikein kuvailla makua, sen verran erikoinen se on. Ei paha, mutta minun kirjoissani tästä hedelmästä ei kruunata kuningasta.

Luonnollisesti sopasta voi tehdä vege-version yksinkertaisesti jättämällä lihan pois – se kun lisätään joka tapauksessa jo valmiin keiton päälle. Yrttimixi pitää silti valmistaa, se on olennainen keiton maulle :)

Thai-bataattisosekeitto ja lampaansisukkaa

kahdelle

1 keskikokoinen bataatti
oliiviöljyä paistamiseen
1 iso punasipuli
1 1/2 valkosipulin kynttä, murskattuna
2,5 cm tuoretta inkivääriä, kuorittuna ja raastettuna
1 litra kanalientä (tai litra vettä ja kaksi liemikuutiota)
(1 rkl kurkumaa, jauhettua)
1 pieni punainen chili, silputtuna
1 limen kuori, raastettuna
100-200 g kanan- tai ankanrintaa tai lampaanfileetä
1/2 tl thai-kalakastiketta (fish sauce)
1 limen mehu
mustapippuria, jauhettua
kourallinen tuoretta korianteria
kourallinen tuoretta basilikaa
kourallinen tuoretta minttua

Paista bataatti kuorineen 200-asteisessa uunissa kunnes tikku menee helposti läpi, 30-60 minuuttia. Tässä välissä kuori ja raasta inkivääri, suikaloi punasipuli hienoksi ja hienonna valkosipuli, ja jaa nämä kahteen osaan. Voit myös raastaa limen kuoren ja hienontaa chilin valmiiksi. Kypsennä pieniksi suupaloiksi leikattu liha kevyesti ja laita syrjään odottamaan.

Kun bataatti on kypsä, poista se uunista ja jätä jäähtymään siksi kunnes pystyt kuorimaan sen. Kuullota puolet sipuleista, inkivääristä ja valkosipulista tilkassa oliiviöljyä, noin 3-5 minuuttia. Lisää kanaliemi ja värjää tarvittaessa kurkumalla, jos ostamasi bataatti sattui olemaan vaaleaa sorttia. Anna porista hiljakseen 15 minuuttia.

Lisää kuorittu ja pilkottu bataatti nesteeseen, ja keitä 2-3 minuuttia. Poista levyltä ja soseuta tasaiseksi keiton hieman jäähdyttyä. Pidä sose kuitenkin tarjoilulämpimänä.

Kuumenna tilkka oliiviöljyä ja paista jäljelle jäänyt puolisko sipuleista, inkivääristä ja valkosipulista, chili, limen kuori ja esikypsennetty liha nopeasti sekoittaen noin minuutin ajan. Poista liedeltä ja lisää vielä kalakastike, limen mehu, mustapippuri, korianteri, basilika ja minttu. Sekoita nopeasti.

Annostele liemi suoraan lautasille ja lisää lihaseos varovasti annoksen päälle. Syödään heti.

Vaikka alkuperäinen resepti oli ankalle, käytin itse edelliseltä päivältä tähteeksi jäänyttä lampaan fileetä. Sopi mielestäni mainiosti. Kurkumaa käytetään vain kauniin keltaisen värin saamiseksi, ja sen voi jättää pois maun yhtään kärsimättä.